Hei !
Olen lähes nelikymppinen mies. Vaimoni on saman ikäinen. Vaimoni on ollut jo vuosia vakavasti
sairas eikä voi saada enää lapsia. Olemme olleet yhdessä lähes kymmenen vuotta ja vaimoni on sairastanut viisi vuotta. Sairauden laatu on sellainen että se pysyy entisellään tai pahenee.
Todennäköisesti pahenee iän myötä.
Vasta nyt minulla on noussut vauvakuume ja haluaisin saada jäkeläisiä. Vaihtoehdot ovat käytännössä jättää sairas vaimoni tai jatkaa
hänen kanssaan ilman lasta. Adoptiokaan ei ole
käytännön ratkaisu, koska vaimoni ei pystyisi
hotamaan lasta ja itse olen käyn työssä.
Tilanne on vaikea. Ottakaa kantaa mitä tilanteessani kannattaisi tehdä !
Hyvää kevään jatkoa kaikille !
Olen lähes nelikymppinen mies. Vaimoni on saman ikäinen. Vaimoni on ollut jo vuosia vakavasti
sairas eikä voi saada enää lapsia. Olemme olleet yhdessä lähes kymmenen vuotta ja vaimoni on sairastanut viisi vuotta. Sairauden laatu on sellainen että se pysyy entisellään tai pahenee.
Todennäköisesti pahenee iän myötä.
Vasta nyt minulla on noussut vauvakuume ja haluaisin saada jäkeläisiä. Vaihtoehdot ovat käytännössä jättää sairas vaimoni tai jatkaa
hänen kanssaan ilman lasta. Adoptiokaan ei ole
käytännön ratkaisu, koska vaimoni ei pystyisi
hotamaan lasta ja itse olen käyn työssä.
Tilanne on vaikea. Ottakaa kantaa mitä tilanteessani kannattaisi tehdä !
Hyvää kevään jatkoa kaikille !
Vastaukset 14
Vanhimmat
Sinä et ole ainoa joilla on lapsen saantimahdollisuudet meneet. On paljon nuorempiakin pareja jotka eivät saa lasta vaikka tahtoisivatkin. Kaikilla ei sairaus ole syy perillisten saantiin.
On vikaa joko miehessä tai naisessa fyysisesti.
Teillä se on vaimollasi. Lapsettomuus tulee kipeänä meidän elämään kun huomaame heidän puutuvan.
Mutta ÄLÄ JÄTÄ vaimoasi vaan Sinun tulee tukea häntä kaikin tavoin niissä elämän vuosissa joita luoja on suomassa.
Olen itse käynyt lapsettomuuden läpi ,se on henkisesti yhtä helvettiä. Pelastus oli meillä adoptio.
Siitä ettäkö Teidän ei kannattaisi lähteä mukaan adoptiojonoon . Kannatan ainakin minä ajatusta.
Puheet , että käyt työssä , ja ette pystyisi hoitamaan lasta on vähän liijoiteltua . Kyllä kaikki palaset hoidosta loksahtaa paikalleen ajan myötä oli tilanne mikä hyvänsä.
Onhan lapsi kuitenkin se elämän iloinen pönkittäjä joka antaa ihmeelliseti voimia tähän elämään.
Hankalassa tilanteessapa olet. Fraasilta kuulostaa, mutta yhteinen keskustelu auttaa. toiseksi vaihtoehtoja löytynee, kuten mainitsit:
* ero, mikä sinällään tietysti ikävä ratkaisu
* yhteinen elämä ilman lapsia... siitäkin varmaan löytyy paljon hyvää
* yhteinen elämä adoptiolapsen kanssa.. lapset ovat eri ikäisiä, joten päivähoito yms. eivät ole ongelma työssäkäyvälle miehellekään..
* sijaisvanhemmuus... paljon on eri ikäisiä lapsia, jotka kaipaavat turvallisia aikuisia... tässä auttanee oman kunnan sosiaalitoimi... joskus lehdissäkin on ilmoituksia, että etsitään sijaisperheitä....
* sukulais- tai tuttavien lapsiin huomion kiinnittäminen....
Mahdollisuuksia on siis monia....Hyvää kevättä sinulle ja vaimollesi
Kiitos vinkeistä.
Kommentti pyhälle miehelle. Helppo sanoa ÄLÄ JÄTÄ ..tulee tukea vaimoasi ...
Olen tukenut häntä viisi vuotta hänen sairautensa
aikana. Viimeseen vuoteen elämä ei ole maistunut
elämisen arvoiselta ... Meidän suhteemme on lähinnä hoitosuhde. Minä hoidan vaimoani. Jos suoraan sanon menisin mielummin viideksi vuodeksi vankilaan jos elämämme sen jälkeen olisi lähelläkään normaalia miehen ja naisen suhdetta...
Kiitos kommentistasi LapsetonSinkkuN. Olen samaa mieltä, että tuossa nuo vaihtoehdot ovat. Itse halua nimenomaan omia lapsia. Tuo adaptio on käytännössä melko mahdoton vaihtoehto mun työkuorman takia. Minä käyn päivätyössä, pyöritän pääasiassa taloutta, auttelen vaimoani, niin siihen kun tulisi adaptiolapset mä nääntyisin
sen työkuorman alle.
Vaimoni kunto on sitä luokkaa, että hän ei pystyisi osallistumaan adoptiolapsen hoiton lainkaan.
Käytönnössä mun vaihtoehdot ovat ero tai puren hammasta ja jatkan tässä minua epätyydyttävssä hoitosuhteessa.
Se on selvä, että se on kova isku vaimolleni jos lähden. Ei se itsellekään mukavalle tunnu jättää
sairasta vaimoani.
Toisaalata tulee mieleen, että jos nyt vaimoni sairastaa ja minulla elämässä ei ole makua niin olikeastaan nyt me MOLEMMAT sairastamme ...
Teet niin tai näin ratkaisu ei ole helppo.
Kommentoikaa lisää please, on todella MAHTAVAA
saada teiltä palautetta tuli se sitten puolesta tai vastaan.
Terveisin,
mies.
Vaikea tilanne myönnetään.
Ehkä sitä voi lähteä purkamaan sitä kautta, että miettii, miltä tuntuisi itse olla siinä sairaan vaimon tilalla ja toisen ajatukset oisivat nuo.
Tai niin, että miten kovasti niitä lapsia haluaa?
Tai kuka on tärkein, avioliitto, itse ja tulevat lapset.
Varmasti mikään ratkaisu ei ole helppo. Mutta koita jaksaa ja kyllä se ratkaisu sieltä tulee, kun jaksaa punnertaa.
Itse lähtisin siitä ajatuksesta, että mulle on annettu vain yksi elämä ja mun pitää elää se itseäni tyydyttävällä tavalla. Vanhempana olisin varmaan tosi katkera, jos elämäni olisi tavallaan "ryöstetty" minulta.
Onko vaimosi niin itsekäs, että hän vaatii myös sinun elämäsi itselleen? Keskustelkaa asiasta, tiedän, että se on vaikeaa, mutta on kysymys elämästä ja kuolemasta.
Mietin pitkään kuinka tekisin Sinun tilanteessa. Mietin myös sitä kuinka itse toivoisin mieheni toimivan jos sairastuisin. Asiaa voi vain spekuloida mutta luulen että haluasin hänen jatkavan elämää ilman näin suurta taakkaa. Valitsin itse elämän kun seisoin saman kysymyksen edessä kerran.
Voimia Sinulle !
Kiitos kaikille kommenteista, se on ollut
rohkaisevaa.
lisa:
sanoit että olet seissyt saman tilanteen edessä.
Olet siis ollut samankataisessa tilanteessa ?
Olisi kiva kuulla asiasta tarkemin. Minut tavoittaa e-mail osoitteesta
[email protected]
mies
Meille on annettu vain yksi elämä. Muutama kuukausi sitten puhuin isäni kanssa, nyt päälle kuudenkympin ikäisen miehen. Vanhempani erosivat n. 55 vuotiaina.
Toivoisin tietysti kaikkien avioparien pysyvän yhdessä ikuisesti, mutta ei minkä tahansa kustannuksella.
Mielestäni isäni sanoi äärimmäisen hienosti; avioerossa häntä kaduttaa vain se, ettei tullut lähteneeksi vuosia aikaisemmin. Hänkin olisi saanut ehkä uuden mahdollisuuden perheeseen.
Nyt tuo mies on yksinäinen ja vanha,sitä "uutta mahdollisuutta" hän ei saanut. Älä tee samaa virhettä, älä elä elämääsi toisen kautta, äläkä mieti liian kauan. Katkeruus ei kanna elämässä kovinkaan pitkälle.
Sulla on varmaan niin mahtavat geenit, että olisi tappio maailmankaikkeuden kannalta, ellet saisi omia lapsia jonkun toisen valioyksilön kanssa.
Kaikilla on yksi ainoa elämä ja se on muodostumassa kaikille täydelliseksi helvetiksi, kun jokainen tossunkuluttaja perustelee kyseenalaisia , moraalittomia tekojaan sillä.
Oiskos niin, että itsekin olisi onnellisempi, jos ois enempi sitä lämmintä sydäntä läheisiään kohtaan.
mieti tarkkaan kumpi on tärkeämpi vaimo vai lapsi muutahan siinä ei ole tehtävissä. tuntuu kuin sinä anelisit synninpäästöä etukäteen. sinun--- ja vain sinun se päätös on tehtävä ei kenenkään muun.
Otan osaa tilanteeseesi.Olen samassa jamassa kuin sinä, mutta minä olen se kroonisesti sairas vaimo, ollut koko koko avioliittomme.
Olemme yli nelikymppisiä. Lapsia ei ole, mutta se ei ole miehelleni tärkeää. Muut sanomasi asiat hän on sanonut minulle eilen.
Hän aloitti tammikuussa kertomalla ettei enää rakasta minua 18 yhteisen vuoden jälkeen. Pikku hiljaa olen saanut kuulla nuo kertomasi asiat.
Terveyteni on huonontunut juuri viimeisen vuoden aikana, joten olemme eläneet raskasta aikaa. Nyt hän etsii itselleen asuntoa, jakaa omaisuutta ja puhuu rahasta. Minä mietin miten selviydyn edes kaupassa käynnistä. Loppujen lopuksi ajattelen kuolemaa yhä etenevässä määrin.Se tuntuu helpoimmalata ratkaisulta. Hän saa ihan huolettoman elämän. Ei tarvitse kantaa vastuuta minun selviytymisestäni, kuunnella suruani ja valituksiani sairauteni huononemisesta, pyörittää tätä taloutta yksin.Ei tarvitse miettiä voiko kulkea vapaasti tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että olen yksin kotona.Hän ei halua henkisesti tukehtua.
Hän voi löytää elämäänsä vielä onnen.
Nukun nyt paljoilla unilääkkeillä ja olen viime päivinä joutunut syömään rauhoittavia, kun tilanne on niin raastava.
Olen joutunut pikku hiljaa syvään masennukseen.
Hän haluaa kuitenkin taloudellisesti tukea minua.
Mutta ero tuntuu tosi pahalta, koska itse rakastan häntä paljon.En tiedä selviänkö tästä.
Seuraan nyt päivästä toiseen kun hän hakee asuntoa.Suunnittele omaisuutemme myyntiä.
Olen luvannut hänelle, että en ota häneen yhteyttä eromme jälkeen ja myös kieltänyt yhteyden oton minuun, koska se aiheuttaisi minulle liikaa tuskaa.
Mieti tarkkaan mitä teet ja miten kerrot asian.jos päädyt eroon.
Se voi olla toiselle elämän loppu.....
Tekstisi on surullista luettavaa. Jo se, että ihmiset jättävät toisensa heikkoina hetkinä, on mielestäni moraalitonta. Ja se,että toinen on sairas, tekee siitä vielä raastavampaa. Vaikka asiaa en tunnekaan lähemmin, en voi syytellä ketään, mutta ymmärrykseni on puolellasi. Toivon sinulle voimia, älä jää tuleen makaamaan ja masennu vaan ryhdistäydy. Ei elämä sairaanakaan lopu yhteen mieheen. Anna sen mennä, piristy, etsi ihmissuhteita. Pyristä itsesi ylös ja ulos. Voimi sinulle, elämä kantaa, jos jaksat uskoa. Vielä elät, et ole kuollut, vaikka oletkin sairas.
Koita jaksaa. Mies tekee elämällään mitä haluaa.
Sairaanakin voi löytää elämänilon ja mielenrauhan ja elää henkisesti rikasta elämää. On se helpotuskin, ettet olisi enää vastuussa miehesi "onnesta". Nämä oman onnen etsijät eivät elämänikäisiin liittoihin ole koskaan soveltuneetkaan.
Tuo keskustelu kuullosti siltä, että yhdessä olisi oltava hampaat irvessä vaikka väkisin. Mitä elämää se olisi? Pitemmän päälle tosi kuluttavaa molemmille.