Tänään metrossa istuskellessani viereeni käveli puolituttu kymmenen vuoden takaa. Tervehdimme. Hymyilimme koko matkan toisillemme. Muttemme puhuneet ja välttelin katsekontaktia -minä en tahtonut päästää tätä miestä lähemmäksi itseäni.
Muistelen miehen olleen jo tuolloin 10 vee sitten kiinnostuneen minusta eikä minullakaan hänestä ole pahaa ajatusta. Tässä valossa käyttäytymiseni on epäjohdonmukaista ja ah niin kovin tyypillistä minulle. Nyt valvon ja mietin elämääni, mies on symppis mutta se, miksi murehdin on huoli jonka hän teollaan nostatti pintaan minussa. Minähän en ole vamis rakkaudelle!
Herranjestas, olen jo kolmikymppinen enkä vieläkään ole seurustellut vakavasti. Pisin suhteeni on kestänyt 9 kuukautta ja siitäkin on jo vuosia. Miten minä tähän olen ajautunut ja miten tästä kurjasta yksinäisyydestä pääsee eroon? Minä haluan parisuhteen, ihmissuhteet ja läheisyys ovat minulle suuri, tärkeä asia elämässä.
Summasummarum: huomatessani, että mies on minusta kiinnostunut, suhtaudun poikkeuksetta asiaan joko pelolla (silloin kun mies on symppis) tai ärtymyksellä (kun en pidä miehestä). Miehen minussa herättämä tunne on siis aina negatiivinen, yyh! Minä en usko, että minua voisi kukaan rakastaa. Onko ja miten on mahdollista muuttaa omia tunteitaan parisuhdemyönteisimmäksi? Minä en halua elää koko elämääni yksin. Ystävistäkään ei ole kaikkia tarpeita tyydyttämään. Läheskään.
Muistelen miehen olleen jo tuolloin 10 vee sitten kiinnostuneen minusta eikä minullakaan hänestä ole pahaa ajatusta. Tässä valossa käyttäytymiseni on epäjohdonmukaista ja ah niin kovin tyypillistä minulle. Nyt valvon ja mietin elämääni, mies on symppis mutta se, miksi murehdin on huoli jonka hän teollaan nostatti pintaan minussa. Minähän en ole vamis rakkaudelle!
Herranjestas, olen jo kolmikymppinen enkä vieläkään ole seurustellut vakavasti. Pisin suhteeni on kestänyt 9 kuukautta ja siitäkin on jo vuosia. Miten minä tähän olen ajautunut ja miten tästä kurjasta yksinäisyydestä pääsee eroon? Minä haluan parisuhteen, ihmissuhteet ja läheisyys ovat minulle suuri, tärkeä asia elämässä.
Summasummarum: huomatessani, että mies on minusta kiinnostunut, suhtaudun poikkeuksetta asiaan joko pelolla (silloin kun mies on symppis) tai ärtymyksellä (kun en pidä miehestä). Miehen minussa herättämä tunne on siis aina negatiivinen, yyh! Minä en usko, että minua voisi kukaan rakastaa. Onko ja miten on mahdollista muuttaa omia tunteitaan parisuhdemyönteisimmäksi? Minä en halua elää koko elämääni yksin. Ystävistäkään ei ole kaikkia tarpeita tyydyttämään. Läheskään.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Kun vaan ensin keksit mikä ns. mättää. Mikä osa sinusta ei ole valmis? Miksi ei? Onko jotakin pahaa tapahtunut, onko jotakin hyvää jäänyt tapahtumatta? Mitä haluaisit tulevalta mieheltäsi?
Ensi lukemalta mieleen tuli, että jos huomaat että sinusta ollaan kiinnostuneita, etkä tee asialle mitään, siinä käy kuin kälviällä, eli jää ilman.
Jos haluat parisuhteen, sinun pitää tehdä asialle jotain. Kun tilaisuus iskee, ota kiinni.
Mikä estää sua rakastamasta? Mitä kauheaa voi tapahtua, jos laittaa itsensä likoon? Joo, minä tiedän kyllä, voi veettää ankarasti, mutta kyllä se kunnon skitsofrenia aina yksinolon voittaa.
Negatiiviset ajatukset ovat defenssi. Puolustus joka aktivoituu jostain tuntemattomasta syystä, kun joku lähestyy. Se syy on (minun mielipiteeni) tämän tunnespagetin avain, kun keksit mikä miehissä sua pelottaa, voit tehdä asialle jotain.
Toivottavasti laukomistani itsestäänselvyyksistä oli jotain hyötyä.
R.R
Mä tuosssa aikaisemmin kerroin saman tyyllisestä ongelmasta. Tiedän, miltä tää tuntuu. Mitä enemmän ikää tulee sitä suuremmaksi käy paine löytää kumppani.
Mä en tiedä miten sitä vois olla parisuhdemyötäisempi. Sen tiedän, ainakin itsestäni, että etten uskalla laittaa itseäni likoon parisuhteeseen silloin, kun on aika muuttaa se syvällisemmäksi. Nyt, jälkeenpäin olen huomannut, että ne muutamaan kk:n suhteet joita mulla on ollut aika monta. Niin tietoisesti, olen etsinyt aina jonkin tekosyyn jotta voi jättää hänet eikä tarvitse sitoutua(puolen vuoden kuluttua usein kadun sitä).
Se on kai jonkin sortin fobiaa, vai oisko kenties vaan itsekkyyttä vai ripaus kumpaakin? Vaikuttaa siis, ettet sinäkään uskalla laittaa itseäsi peliin. Ärtymystäsi en kyllä ymmärrä, oletko oikeasti ärtynyt vai vain huijataksesi itseäsi ja sitä miesparkaa?
No enpä tiedä. Helvetillistä tää on, kun ei halua tavata ketään sukulaisiakaan, kun kyselevät, että "missäs se tyttöystävä on"? Haistakaa itte, mietin mielessäni ja kysyn että ketä niistä.
Kaikki parhaat kaverit on jo sitotuneet tai naimisissa. Vittumaista mennä jonnekin juhliinkin, kun kaikki on pareja. Onneks sitä vauvatouhuu ei vielä ole, se on kai se viimeinen pisara.
Niin, että onnea sulle, ei meidän kannata antaa periksi. Mä e ainakaan anna, katson peiliin ja yritän löytää peikkoni ja voittaa sen. Mä kun olen vielä niin naivi, että uskon siihen oikeaan.
...olet juuri niitä miehiä, joiden takia minä todennäköisesti elän loppuikäni yksin. Minä menin tuollaisen miehen kanssa hajalle 3 vuotta sitten. Olin 27-vuotias, joten ihan eilisen teeren tyttö en ollut.
Olen vähän turhan rehellinen ja suorapuheinen, joten nykyään on vähän hankala aloittaa suhdetta, kun tunnustan etten enää ole kykenevä rakastamaan, ja että haen vain lämmintä, välittävää järkisuhdetta. Enhän minäkään haluaisi kenellekään olla "toiseksi paras", joten ymmärrän ettei vakavaa suhdettakaan enää voi vastaan tulla.
Jos kerran tiedät, ettei sinulla tunteita ole, miksi et vaan hae pelkkiä seksisuhteita jne. Miksi satutat tarkoituksellisesti muita ihmisiä uskottelemalla että hakisit jotain muuta?
No älähän nyt. Ei kaikki ole tallaisia miehiä kuin minä, suurin osa miehistä on sitoutumiskykyisiä ja useilla on ollut pitkiä suhteita ja ovat yrittäneet tosissaan.
Kyllä minulla mielestäni on tunteita, olen hyvinkin herkkä ihminen, osko tai älä. Ehkä liiankin herkkä ja siksi kai pelkään. Anyway.. muutama vuosi sitten hain näitä pelkkiä seksisuhteita, muta avot. Nehän vasta perseestä, on. Mä en pysty elämään niin kylmästi, siinä touhussa satutti usein sen toisen tai sitten itsensä. Joten se siitä.
Kyllä mä haen pysyvää parisuhdetta ja omaa rakasta, mutta häntä vaan ei ole vielä löytynyt. Enkä tarkoituksella halua ketään satuttaa, nuorempana tietysti tei jotain ajattelemattomuuttani. En mä halua ketään satuttaa missään nimessä, senpä takia en lähekään enää suhteeseen niin helposti.
...että minä olin siis niitä, jotka sitoutuvat tosissaan. Eli kun tähän mieheen sitouduin, sitouduin loppuiäkseni. Minä siis en pysty vaihtamaan suhdetta kuin paitaa, vaikka sinä/hän siihen ehkä pystyttekin.
Mutta jos siis sinulla kuitenkin on suhteita ollut, lähdet kyllä niihin liian helposti. Harrasta pelkkiä pano-suhteita. Jos se sitten vahingossa kestääkin pitempään, kyllä se suhde siitä luonteeltaan muuttuu - jos muuttuu. Mutta älä lupaa mitään, äläkä vaan ikinä kerro tunteistasi vaikka niitä jollain hetkellä olisikin. (post-coital euphoria...=o))
Minä olen seurustellut siis vain sen yhden ainoan kerran. Ja senkin vasta 27-vuotiaana. Minä aloitin ensimmäisen suhteen vasta kun olin 100% varma itsestäni ja kummpanistani. Olin kyllä tietenkin käynyt treffeillä, ja kun olen varsinainen bilehile, niin kyllähän niitä miehiä pyöri, se luottamus vaan puuttui.
Ongelma ei siis ole siinä, ettenkö tietäisi sitoutumishaluisiakin miehiä olevan, mutta minä en enää pysty heille tarjoamaan sitä mitä he haluavat ja ansaitsevat, eli vastarakkautta. Se meni jo. Eli vaikka tapaisin ihania ihmisiä, jotka minusta voisivat välittää, joudun sanomaan, että sori, olet toiseksi paras. Voin kyllä osoittaa rakkautta ja tuntea suurta kiintymystä, mutta uskon valitettavasti ikuiseen rakkauteen ja sen olen antanut toiselle ihmiselle. Ja arvaa vaan kuinka montaa tällainen nainen kiinnosta...
Okei, tiedän että pitäisi ladella niitä valkoisia valheita, mutta kun olen niin älyttömän periaatteellinen rehellisyyden osalta, niin ei vaan pysty.
Ensimmäiseksi heräsi kysymys ikuisesta rakkaudesta. Sä uskot sellaiseen siis, no se on kyllä helvetin hieno ajatus. Haluaisin myös siihen uskoa ja kai jossain määrin uskonkin, en kai muuten jaksaisi odottaisi sitä oikeaa.
Mutta miks tarvii jaotella ensimmäinen ja se toinen? Miksei, se toinen voi olla vaikka seuraava ja päästää irti siitä ensimmäisestä.
Tämä on aika karkea esimerkki, mutta niissä tapauksissa joissa menettää puolison esim. onnettomuudessa. Onko tuomittu olemaan yksin loppuelämänsä sen jälkeen? Sanotaanko silloinkin että sä olet aina se toinen, koska mun ykkönen kuoli?
"...että minä olin siis niitä, jotka sitoutuvat tosissaan."
Tosissaan pitää olla, olet ihan oikeaasa. Mä en ole aina ollut ja se on mun syntini. Nyt olen toivottavasti ottanut opikseni.
"Mutta jos siis sinulla kuitenkin on suhteita ollut, lähdet kyllä niihin liian helposti."
Joo, esim. muutama vuosi sitten menin suhteeseen, alussa oli mainitsemasi euphoria kunnes sen 2kk:n jälkeen sekin liekki sammui. Halusin kuitenkin yrittää tosissani(usko pois) ja ajattelin, että kyllä se tästä iloksi muuttuu. Ja kakkan marjat, 3kk:tta yritin ja luulin, että kyllä tää tästä. Mutta huonosti siinä kävi, aika naivia näin jälkeenpäin ajateltuna! Pahoitin oman mieleni ja mikä tästä syntistä tekee, myös hänen!
Noihin "pano-suhteihin" en kyllä usko, niissä jommankumman käy aina köpelösti. Se kuulostaa houkuttelevalta, hienolta ja hieman trendikkäältäkin. Turpiin niissä kuitenkin tulee jollekin! Parempi ihmetellä maailman melskettä ja jauhaa paskaa pienessä terveessä itsesäälissä - yksin.
Kyllä ihminen on tyhmä, minä ainakin(ei sais yleistää, mutta anteeksi niille jotka pitää itseään fiksuna). Onneks kuitenkin ollaan oppivaisia ja opitaan erehdyksistä!
Samaistun ajatuksiisi täysin. Syitä sinkkuudelleni on varmasti useita, voisin tehdä loputtoman listan tähän tapaan:
- minulle ei kelpaa kuka tahansa
- en kelpaa kenellekään
ym, ym.
Uskon kuitenkin, että perimmäiset syyt löytyvät jostakin sen tyylisestä kuin syyllisyys ja menettämisen pelko. Minulla on tapana ottaa vastuu kaikista teoistani vähän liiankin vakavasti. En kestä ajatusta, että ehkä satuttaisin jotakuta ja vielä ihmistä, josta välittäisin. Koska minulla on vahva usko siihen, etteivät parisuhteet milloinkaan ole onnellisia (tuttavapiiristäni löytyy vahvistusta tähän uskoon, samoin omista kokemuksista), en uskalla ottaa riskiä, että annan toisen ymmärtää olevani valmis enkä olisikaan. Eikä kukaan jaksaisi tälläistä nyhveröä, jos tietäisi kuinka epävarma olen. Minullehan tulisi joka välissä vakuutella rakkautta, rasittavaa ja itsekästä.
Kun kohtaan miehen, josta pidän, pyrin poikkeuksetta luomaan hänen ja minun välille vahvan ystävyyssuhteen. Minulla onkin paljon miehiä ystävinä ja olen iloinen tästä. Vuosien varrella olen kuitenkin surrut menettämisen pelkoni suuruutta sekä kyvyttömyyttäni kohdata todelliset tunteeni. Olen peitellyt ihastumisiani ja siinä tapauksessa, että mies on osoittanut ihastumisen merkkejä käyttäytynyt kuin metrossakin; mahdollisimman kylmästi. Pelko on niin järkyttävän suurta, että menen miltein paniikkiin, kun joku herttainen mies osoittaa kiinnostustaan. Surullista.
Itse asiassa kyllä tavallaan vakipanosuhteissakin tulee hiukan nenille. Itsetunto saa kolauksen, jompikumpi aina jätetään, se on faktaa.
Mutta ei se ole mitään oikeaan suhteeseen verrattuna. Siinä kuitenkin vaan eletään päivästä päivään. Ei puhuta ensi viikosta, korkeintaan huomisesta. Ei tutustuta yhteisiin kavereihin, ei kerrota että tämä suhde on jotain ihan erilaista kuin aiemmat. Ei siinä ihan oikeasti voi itseään pahasti satuttaa.
Ja kun otat vakipanosuhteen, tiedät ettet osu ihmiseen jolle kokemattomuus seksin suhteen olikin ihan vitun tärkeä juttu. Minä nimittäin olin tätä sorttia. Ja sille ei kyllä mitään voi, että ensimmäistä rakastelukertaa voisi muka joka miehen kanssa kokea. Ja on paskapuhetta, että mikään mitä voin kenenkään kanssa enää seksin suhteen kokea olisi mitään ensimmäiseen verrattuna. Tunnetta ei ole enää mukana - seksi ei minulla enää koskaan voi liittyä rakkauteen, vaan on fyysinen suoritus.
Lisäksi, jos sitten vaikka rakastan jotain ihmistä joskus palavasti, entäs sitten? Tiedän että on ollut aiemmin joku, jota olen rakastanut. Eli tiedän jo suhteen aloittaessani, että jos tämä loppuu, niin so what, aina tulee uusia. Ensimmäinen suhde on aina ensimmäinen. Ei ensimmäistä rakkautta, ensimmäistä suudelmaa, ensimmäistä kosketusta, ensimmäistä rakastelukumppania - ei niitä ole kuin yksi. Ja toinen suhde ei koskaan voi olla ainoa laatuaan.
Vaikka tiedän että jopa tämä vakipanoni oli ihmisenä kivempi kuin se ensirakkauteni. Ja vaikka suhde vakipanoni kanssa kesti puolitoista vuotta, siinä missä seurustelua oli 3 kuukautta. Ja vaikka joo, haikailen hänenkin peräänsä hiukan edelleen (hänet ottaisin takaisin, ensirakkauttani en). Hiukan itsetunto kolahti, ja toki siinä muutaman kyyneleen tirautti. Mutta ei se silti mitään merkitse. Enhän minä siinä suhteessa mitään menettänyt.
Elin 27-vuotiaaksi selibaatissa, ja en ihan oikeasti haluaisi loppuikääni niin tehdä.
Vakisuhteessa opin sen, että seksi on kivaa ja mukavaa, kun ihmisen tuntee hyvin. Yhden illan jutut ei tosiaan kiinnosta - ja kun tiedän että niitä oikeasti täydellisiä miehiä ei välttämättä vastaan tule, niin perhana, mieluummin elän ja hassuttelen mukavan tyypin kanssa sitoutumatta sen kummemmin...
Jos on täysin yksin elänyt - siis ilman mitään seurustelusuhdetta - yli (mistä iästä ihminen lasketaan seurustelukypsäksi) ööh, 10 vuotta. Niin ei sitä ihan oikeasti enää voi rimaa niin korkealla pitää. Onhan se tosiasia että paskakin suhde on aina hiton paljon parempaa kuin yksin olo. Meitsi kun ainakin diggaa läheisyydestä ja seksistäkin niin paljon että ärsyttää kun taas on ollut yli vuoden ilman...
oli surullista luettavaa. Suhteissahan tulee väkisinkin pettymyksiä varmasti ihan jokaiselle ja niistä on päästävä yli tavalla tai toisella. Vastoinkäymisissä on aina myös kasvun ja paremman tulevaisuuden mahdollisuus, mutta se täytyy käyttää eikä vaipua itsesääliin. Vai luovutatko yleensäkin elämässä heti epäonnistumisen jälkeen ?
Ensimmäistä rakkautta et tietenkään voi kokea uudestaan, mutta se ei tarkoita ettetkö voisi kokea jotain ainutlaatuista.
Mistä johtuu, että sinäkin puhut heti jo monikossa?
Koko ajatusmaailmasi pohjautuu sille, että on suhteita. Monikossa. Ei siis yhtä suhdetta, vaan suhteita. Niitä tulee ja menee, joku satuttaa enemmän, toinen vähemmän. Entinen lähtee, uusi tulee. Tulee mieleen, että missä vaiheessa ehdit edes tuntea mitään? Kiidät "rakastumisesta" toiseen oppimassa vastoinkäymisistäsi.
Miksi ei saisi hiljentää vauhtia? Miksi mikään ei saa tuntua missään? Miksi rakkaudesta on tullut kulutushyödyke? Mitä pahaa siinä on, jos joku kerrankin tunnustaa että kun rakastaa, rakastaa ehdoitta ja antaa sille rakkaudelle kaiken?
Kyllä, jokainen ihminen on "tavallaan" ainutlaatuinen. Joten periaatteessa henkilö, joka löytää baarista eri miehen joka viikonloppu (tai joka vuosi), kokee joka viikonloppu (tai joka vuosi) myös jotain ainutlaatuista. (Niin, minun mielestäni ei ole mitään väliä onko niitä uusia miehiä kerran vuodessa vai kerran viikossa, sarjatuotannostahan kuitenkin on kyse.)
Sekö sitä ainutlaatuista rakkautta sitten sinun mielestäsi on?
Ja jos vaikkapa kerran vuodessa on ainutlaatuista, mutta kerran viikossa ei, niin mikäs sen eron tekee?
Edellisessä viestissä tarkoitin, että samaistun sinun ajatusmaailmaasi, Paper Heart. Kun meni vähän sen näköiseksi, että tarkoitin nimimerkkiä "niin".
Kirjoitin aivan yleisellä tasolla, joten siitä monikkomuoto. Eikä kaikki ihmissuhteet ole edes rakkaussuhteita. En kiidä enkä ole koskaan kiitänyt. Nuorempana en tiennyt mitä edes itse halusin ja se on pitänyt käydä myöhemmin läpi mm. epäonnistumisen tunteena ja lopulta hyväksyä.
Pointtihan oli oikeastaan se, että et edes haluavan ajatella että voisit kohdata molemminpuolisen kestävän rakkauden. Siinä kyllä olet oikeassa että omat tunteeni kuolevat kyllä ilman vastarakkautta, niin pyyteetön en ole.
Sekin lohduttaa, että tietää, että maailmassa on muitakin kaltaisia. Ei kai se sitten ole edes kauheen epänormaalia, vaikka ei tähän keskusteluun kovin moni kaltaisemme ilmoittautunutkaan. Ja mikä sitten on normaalia, onkohan sellasta edes olemassa?
Loppuen lopuksi sinkkuna ololla on ne hyvätkin puolensa kuten tiedetään, välillä se vaan on niin hiton yksinäistä. Kuten esim. nyt, lauantai-iltana naputtelen konetta ja keskustelen tuntemattomien kanssa ja ryven itsesäälissä. Hiphurraa:)
Eihän tämä nykypäivänä ole epänormaalia, huoh. On tämä sentään juu viisaampaa kuin iskeä joka kuukausi uusi pano itsellen. Jos joskus käy niin, että uskallan ihastua ja vielä peräti avoimesti, osaan ainakin arvostaa tunnetta ja sen kohdetta. Mutta on tästä jo vuosia, kun viimeksi olen edes kuvitellut olevani rakastunut. Miten voikin ihminen olla näin kyyninen!
"Sekin lohduttaa, että tietää, että maailmassa on muitakin kaltaisia. Ei kai se sitten ole edes kauheen epänormaalia, vaikka ei tähän keskusteluun kovin moni kaltaisemme ilmoittautunutkaan."
En tilitä palstalle omaa tarinaani, mutta tunnistan itsessäni samoja tunteita ja kokemuksia kuin tekin nimimerkit Paper Heart ja Pullamössö. Normaalia tämä ei ole varmastikaan, mutta kieltämättä helpottaa kun huomaa ettei ole yksin.
"Kuten esim. nyt, lauantai-iltana naputtelen konetta ja keskustelen tuntemattomien kanssa ja ryven itsesäälissä."
Niinpä niin, tuttua puuhaa. ;)
"...Se meni jo. Eli vaikka tapaisin ihania ihmisiä, jotka minusta voisivat välittää, joudun sanomaan, että sori, olet toiseksi paras. Voin kyllä osoittaa rakkautta ja tuntea suurta kiintymystä, mutta uskon valitettavasti ikuiseen rakkauteen ja sen olen antanut toiselle ihmiselle..."
Sinä yksinkertaisesti et ole toipunut tuosta "ikuisesta rakkaudesta". Luulenpa, että tuossa tilanteessa sinun on turha edes yrittää mitään suhdetta. Anna ajan kulua.
Itselläni oli sama tilanne aikanaan. Toipuminen vei 7-8 vuotta. Tuona aikana ei kyennyt mihinkään suhteisiin - edes hetkellisiin. Mutta niin kuitenkin lopulta sai taottua päähänsä, että mennyt on mennyttä eikä takaisin tule. Vaaleanpunaiset silmälasit tipahtivat lopullisesti ja alkoi nähdä kohteensa realistisesti.
Vielä meni vuosia, ennen kuin sitten löysin tarpeeksi "täydellisen" miehen.
VAI MUKA KOLMIKYMPPINEN LIIAN VANHA JOLLEKIN?
entäs minä sitten? Olen kymmenenvuotiaasta tytöstä lähtien puhunut poikaystävästä.
Ollut silloin vielä autuaasti tietämätön,
mitä se todellisuudessa tarkoittaa.
Nykyisin en ehkä... enää riudu itsesää-
lissä, haudo itsaria tai muuta.
Olen parikymppinen aikuinen nainen.
Nykyisin ihmettelen ainoastaan sitä,
miksi aikuiseksi kasvaminen on tuot-
tanut minulle niin paljon päänvaivaa.
Ehkäpä sen takia, etten ole käytök-
seltäni, omilta asenteiltani ja luon-
teeltani pystynyt muuttumaan kokonaan.
Pidän itseäni siis jonkinlaisena kehi-
tysvammaisena ihmisenä. Kehitysvammai-
set ihmisetkään eivät käyttäydy huonos-
ti. he osaavat käyttäytyä fiksusti.
Mutta mun ''käytösvamma'' viittaa kui-
tenkin pysyvään luonnevikaan ja häiri-
öön. Ehkei se kuitenkaan ole pysyvää.
Onhan se jo ohi mennyt. Mutta siitä
huolimatta, mä elän edelleen itsekseni.
Kaikkihan ovat olleet mulle vihaisia
siitä, etten ole oppinut käyttäytymään
kunnolla. Kaiketi mä sen jo kuitenkin
osaan. Aikuinen mies vaatii niin pal-
jon - on eri asia olla se söpö tytön
typykkä peruskoulussa kuin aikuinen
itsevarma ja realistisesti ajatteleva
nainen. On niin suuri askel siirtyä pik-
kutytöstä aikuisen naisen fiksuun ja
valmiiseen muottiin. Miehen mielestä
ne kaikki pitää olla kuitenkin kohdal-
laan, muuten ei pärjää aikuisten maail-
massa. Ja tottahan se on.
En ole väittänytkään olevani liian vanha parisuhteelle. "Jo kolmikymppisellä" tarkoitin sitä, että tähän ikään mennessä olettaisi ihmisen jo päässeen ongelmista, joiden kanssa kamppailen. Onhan minulla jo ollut liki puolet elämästäni aikaa puida näitä ongelmia. Aikuisuus tekee vain entistä varovaisemmaksi. En oikein ymmärtänyt viestiäsi.
tätä suuntaa, mihin tämä keskustelu on mennyt. Mielestäni ei ole olemassa vain yhtä oikeaa vaan jokaiselle on olemassa useampikin oikea. Minä olen antanut monenkin oikean kävellä ohi.
Onhan tämä vähän rönsyillyt. Mutta mitä tulee siihen oikeaan, niin vastauksia on kai yhtä paljon kuin vastaajia. Jokaisella on oma "totuus" johon uskoo, koska pakkohan sitä johonkin on ajatusmaailmansa perustaa.
Aina väsynnyt. Itse voisin itseni luokitella mies 30+ ikisinkku. Eikä se johdu siitä että juoksentelisin kukasta kukkaan.
Jostakin syystä minulla ei ole parisuhde historiaa esim. monta vuotta kestänyttä seurustelua.
En oikein tiedä mistä se johtuu. Kai se johtuu lopuksi itsestäni ja asenteestani elämään, olen kai liian realistinen.
En ole koskaan suhtautunnut tekemisiin tai asioihin intohimoisesti/vakaumuksella.
Käyn ravintoloissa juomassa muutaman / ylläpidän sosiaalisia suhteita, jottei tässä ihan vaivu koomaan.
En ole pitkään aikaan törmännyt naiseen jolla olisi jotakin yritystä ja kiinnostusta minua kohtaan.
Kyllä kiinostuksen pitää olla molemmin puolista jotta syntyisi hyvä suhde.
Eikä siitä puhuuko mies naisen "55%" jutuilla sänkyyn/suhteeseen.
Jotenkin tuntuu siltä etten herätä naisissa tunteita rakkautta/intohimoa/vihaa. Jotenkin tuntusi paremmalta kun joku nainen vihaisi minua. Olen sitä mieltä ellei kukaan vihaa, kukaan ei rakasta. Tuntuu että naiset suhtautuvat minuun
"enimmäkseen harmiton tyyppi"
Joten Maanantaiaamulla töihin...
Olen tekeväni töitä, kun firma on maksavinaan palkkaa.
Töistä johonkin istumaan kahville ja katselemaan ihmisiä.
DvD-leffoja, musiikkia, kalastusta mereltä -lappiin saakka.
Sitä samaa rataa tämäkin vuosi menee.
Ehkä ei mene ?
Jopas jotain. Oisin jo voinut luulla että olisin itse kirjoittanut tuon tekstin tilitys. Ainoa vaan että yhden numeron olisin muuttanut. Onhan se positiivista tietää ettei ole ainut.
No semmosta se elämä on. =)
Muut kirjoitukset tuntuivat nekin tutuilta jollain lailla ja täytyy nyt sanoa että: toivoa elämään.