asioista keskusteleminen

Sanoisin, että ette sittenkään ole ne oikeat toisillenne. Jos nyt satutte vielä yhteen muuttamaan, niin siihen se sitten tyssäää (heti tai hetkenpäästä). Nämä miehet (ja varmaan on naisiakin) joille "elämä on aina hauskaa ja kivaa" - eli negatiivisista tai vaativista asioista ei keskutella, ne pyyhitään maton alle. Parisuhteesta ei tule noin mitään. Sanon kokemuksesta. Exäni sanoi kerran (taas yritettyäni puhua) että "mitä ihmettä sä mulle noita puhut?", kun kysyin sitten, että kenellekäs? niin se tokaisi "no kirjoita vaikka kirja". Et silleen. Ja hänestä kaikki negatiiviset tunteet ja olotilat minussa olivat sitä, että olen vihainen.....

Toisin sanoen on opittu elämään siten, ettei negatiivisia tunteita saa näyttää. Jos on kunnianhimoinen ja sitä rataa ns. aina menestyvä niin negatiivisten asioiden näyttäminen ja esiin tuominen tarkoittaa heikäläisille heikkoutta. Ei esimerkiksi inhimillisyyttä mikä on sinänsä varsin ällistyttävää näin maalaisjuntti-näkökulmasta. Sitten sitä kasvatetaan ipanat pienestä pitäen ruusunkukka-maailmaan, jolloin on tasan varma, että jossain kohtaa ison maailman käsi saa kiinni ja silloin itketään. Aina ei tarvitse suorittaa eikä olla paras. Kun olisi joskus ihminen. Joskus sen sellaisen löytäminen sieltä kaiken muun kultareunuksen alta on äärimmäisen vaikeata. Älytöntä suorastaan. Hieno asia sitten taas, jotta esim. sinä olet ymmärtänyt jotain tähdellistä elämästä. Että siihen kuuluu myös pettymykset, suru, takapakki, viha, katkeruus, mustasukkaisuus. Kannattaapi melkein ajatella mitenkä niiden asioiden myöntäminen ja esiin tuominen voi tehdä sinusta entistä vahvemman ja menestyneemmän. Voittamattoman. Motivoi itsesi kohti parempaa ;)

Teillä on vielä aikaa puhua asioista, mutta hyvä tiedostaa että se on tärkeää. Jos kuitenkin jossain vaiheessa todella vaikuttaa siltä että toisen kanssa ei voi käsitellä ikäviä asioita, niin ... en tiedä mitä sanoa. Itse en voisi elää sellaisen ihmisen kanssa. Parisuhdehan on parhaimmillaan sitä että siinä molemmat oppii itsestään ja elämästä aidossa vuorovaikutuksessa. Mulla ei ole ollut onnea parisuhdeasioissa ennen nykyistäni. Nykyiselläni taas ei ole ollut kummemmin kokemusta seurustelusta, mitä nyt jonkinlaisista epäonnisista jutuista. Meidän parisuhde ei ole ollut sieltä helpoimmasta päästä kun molemmat vahvatahtoisia, itsekkäitä ja itsenäisiä sekä omassa elämässään toisiin ihmisiin pettyneitä, mutta meidän suhde on ollut molemmille mielettömän kasvattavaa ja arvokasta aikaa. Yhdessä ollaan puhumalla päästy pitkälle. Kasvettu yhdessä ja erikseen. Yhdessä ollaan päätetty hävittää vanhat kummitukset mielestä asioita käsittelemällä aina kun niitä tulee eteen. Ollaan opittu toisistamme hyvin paljon. Jos meillä ei olisi ollut kykyä keskustella asioista, hyvin ikävistäkin, emme olisi varmastikaan enää yhdessä. Mulla etenkin on paljon negatiivisa tunteita. Olen kerännyt sisälleni hyvin paljon vihaa vuosien varrella. Olen ollut sitä tyyppiä, joka yrittää piilottaa ikävät muistot ja juosta eteenpäin. Uskotellut itselleni että olen lujaa tekoa eikä minuun koske. Nyt pitkälti aikuisena ne käsittelemättömät asiat ja tuntemukset on tullut takaisin kummittelemaan. Se että nykyiseni on miltei ensimmäinen ihminen parisuhteessa, kehen luotan ja kenen kanssa uskallan olla minä, on laskenut suojauksia jotenkin ja muistini lokeroista pomppaa silmilleni todella ikäviäkin muistoja. Olen monet kerrat saanut kokea itkuraivarit puolisoni ollessa tukena. Oikeasti muutama niistä on ollut jonkinasteisia paniikkihäiriöitäkin. Ei varmasti ole ollut helppoa seurattavaa (aamuyöstä pidellä kiinni ja rauhoitella räkä poskella itkevää, sanattomasti huutavaa ja kouristuksen omaisesti sätkivää puolisoa) mutta koska olemme niin avoimia toisillemme, toisen on helpompi käsittää mistä on kyse ja olla tukena. Ja tiedätkös, se todellakin auttaa käydä läpi asioita ja käsitellä niitä. Niin tuskallinen taival kun se voi ollakin, se on ainut keino löytää rauhaa ja onnellisuutta. Älä missään tapauksessa tukahduta tunteitasi. Ne ei sillä katoa. Joudut käsittelemään niitä ennemmin tai myöhemmin. Kolme vuotta ollaan nyt oltu yhdessä ja ollaan oikeasti onnellisia toisistamme. Uskon että itkuraivarit on itketty vanhojen mörköjen osalta. Hänessäkin on tapahtunut paljon asioita. "tunnekylmä erakko" on kokenut tunteita joita ei tiennyt osaavansa tuntea ja saanut kokea asioita joita ei kuulemma uskoa että voisi kenenkään muun kanssa kokea. Tämän ihmisen kanssa uskaltaisin jakaa elämäni jatkossakin, koska tiedän että hän on rinnallani niin hyvässä kun pahassa. Hän on aito minulle ja saan olla aito hänelle.

Sellaiset ihmiset, jotka ei pysty käsittelemään negatiivisia tunteita, eivät pysty luultavasti käsittelemään niitä omalla kohdallaankaan. Ehkä nyky-yhteiskunnan tehokas, positiivinen ja menestyvä kasvattaa tukahduttamaan normaalit negatiiviset tuntemukset. Että pärjäisi. Mutta kyllähän se niin on, että vaikka kuinka niitä yrittää piilotella, pidemmän ajan päälle alkavat näkyä jonkinlaisena ahdistuksena. Sitä voi olla vaikea hallita hetkittäin, tai sitten se tunteet tulevat pintaan suurella vyöryllä. Kai siihen pitää vain uskoa ja luottaa (olla toivossa) että vaikka meiltä odotetaan mitä, me ollaan kuitenkin ihmisiä. Ja ihmisiä kun on niin monenlaisia, että eiköhän jokaiselle luonteelle löydy omansa. Mutta avoimuus ja omana itsenään oleminen on tässä elämässä juttu, jolla pärjää. Toisten jatkuva miellyttäminen tai hauskuuttaminen ei tuota välttämättä toivottua lopputulosta?