Täysin shokkina tuli minulle miehen toinen suhde, jota oli kestänyt muutamia kuukausia. Täytyy myöntää, etten olisi koskaan ikipäivänä uskonut miehestäni sen perusteella "millainen hän on." Olin itse rakastunut, onnellinen, samaa sanoi usein mieskin, seksiä oli ja se monipuolista, aktiivista. Mitkään hälytyskellot eivät soineet...
Halusin vain kirjoittaa tänne miten tällainen tilanne sattuu, miten paljon se rikkoo ja pilaa, en toivoisi kenellekään tällaista kokemusta.
Kun sain tietää tuntui että tukehdun siihen paikkaan, juoksin kotoa ulos, itkin ja kävelin tuntikausia... Siitä alkoi henkinen helvetti. Halusin erota, pää oli täynnä kysymyksiä, ahdistusta ja koko ajan vain kysymys päässä, miksi? Miksi? Rakastin miestäni enemmän kuin ketään, kenellekään en kertonut asista, en kehdannut. Mies tajusi mitä oli tehnyt, ei pystynyt edes töihin menemään, joutui jäämään sairaslomalle. Itki ja rukoili että antaisin anteeksi. Jouduimme uskottomuuden aikoihin olemaan erossa töiden vuoksi jonkun verran, tästä johtunut yksinäisyys oli johtanut ystävän kanssa tuohon suhteeseen.. Muuta syytä ei tullut esille. En asiaa hyväksynyt. Tajusin kuitenkin, että menettäisin hänet jos en anna anteeksi. Sovimme asian ja palasimme yhteen, puhuimme asiasta yötäpäivää ja sitten sovimme, että asia on käditelty. Elämä jatkuu.
Olen välillä jo luullut että olen unohtanut asian, epäilen miestäni kuitenkin jatkuvasti, vaikka en kyttäile mitenkään puhelinta tai posteja jne. En siis luota häneen kuitenkaan. Naiseuteni koki kolauksen. Etsin itsestäni koko ajan virheitä ja mietin miten kamalat rinnat, vartalo, kasvot jne minulla on. En hyväksy enää itseäni, pidän itseäni rumana. Olen kuullut monta kertaa olevani kaunis ja seksikäskin, mutta en usko tuollaisia, ajattelen että se on pilkkaa. Itsetuntoni naisena on mennyt. Vertaan itseäni siihen toiseen naiseen, tiedän minkä näköinen hän on. Ajattelen koko ajan että haluaako mieheni etttä olisin hänen näköisensä.
Ennen olin ennakkoluuloton, aktiivinen, halukas sängyssä, nyt hoidan asian ilman tunteita. En suostu riisumaan enää kokonaan. En mene saunaan miehen kanssa jne. Tarvitsen apua tähän, mutta mistä. En miehen kanssa halua avata haavoja enää. Kenellekään ystävälle en ole puhunut tästä koska olen hävennyt tätä tilannetta...
Onko muita naisia, joille olisi käynyt näin? Oletteko selvinneet tilanteesta?
uskottomuuden jälkiseuraamukset
eräs nainen
214008
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
On meitä muitakin ja varmasti paljon. Jotkut selviävät, me tai minä en selvinnyt, valitettavasti. Ex-miehellä oli vuosia kestänyt suhde, yritettiin kyllä jatkaa mutta siitä ei tullut mitään. Annoin kyllä anteeksi kun mies oli niin katuvainen ja rakastavakin mutta en pystynyt unohtamaan. Seksistä ei tullut enää oikein mitään, aloin inhoomaan hänen kosketusta jne...en saanut mielikuvaa pois silmistäni miten hän on ollut toisen kanssa kymmeniä kertoja. Luottamus oli myös todella vaikea asia, en pystynyt enää luottamaan, ja siitä tuli koko ajan riitoja ja toraa. Tuntui että elämä on yhtä kyttäämistä ja kyräilyä, liitosta oli mennyt jotain pahasti rikki, sitä on todella vaikea korjata kun se kerran särkyy, jotkut siihen pystyy, me ei. Ja ollaan siis erottu. Toivon sulle jaksamista!
Näin juuri. Tiedän että meille käy samoin ja ehkä teen sitä surutyötä nyt. Mies on ollut paras ystäväni koko yhdessäolomme ajan, mutta ehkä liikaa tapahtui ja mun täytyy luopua hänestä myös.
on kuin minun muutama vuosi sitten. Muistan sen tukehtumisen tunteen ja vapinan. Olin aivan shokissa. Aikaa siitä on viisi vuotta. Selvitty on. Kaikki toivottomuudesta epäluuloon ja itsetunnon laskuun käytiin läpi. Sitten suuntauduttiin uuteen, aivan konkreettisesti. Elämä maistuu taas hyvältä. Alussa meni minultakin vuosi ennenkuin lähdin mieheni kanssa saunaan. Jos odotat eron tulevan, se pakkaa tapahtumaan. Unelmoi mieluummin hyvästä, yhteisestä elämästä,tulevaisuudesta. Miehesi on sinulle rakas ja ystäväsi, kuten ilmaisit. Jos miehesikin tuntee samoin, älä aiheuta ns. pahimman pelkäämisellä eroa. Kaunista kevättä koko perheellesi!
Itselläni on menossa juuri vastaava tilanne, en olisi koskaan luullut miehestäni sellaista. mutta kyllä miehet pystyy mihin vain. Elämä tuntuu helvetiltä ahdistaa valtavasti. luottamus nollassa. Mutta jos miehesi katuu ja haluaa liittonne jatkuvan ja jos sinä tahdot samaa? Älä anna periksi jaksa rakastaa se vie aikaa mutta helpottaa joskus. Ja nyt katsot miestäsi eritavalla et ole enää "sinisilmäinen" Sinulla on sentään kaikki "hyvin" verrattuna minuun. kun sain mieheni kiinni hän sanoi pettäneensä kerran mutta kaksiviikkoa sen jälkeen huomasin hänen puhelimeesaan listan naisten numeroita. tottakai soitin heille ja sain tietää mieheni hakeneen seuraa näiltä sinulta ja jopa kertoneensa olevan eronnut.joopa joo. voit uskoa että viha raivo kosto ja suru ovat päällimäiset tunteet..en jaksais. säälin miestäni säälin siksi koska hän on reppana tiedän että hän ei halua erota. Tämä kesä näyttää mihin suuntaa tiemme vie ja ehkä kipu hellittää.... joskus ..mutta tuskin koskaan kokonaan. Ajattelen liittoani kuin se olisi ollut kaunis esine joka putoaa ja menee rikki. vaikka minulla olisi kaikki palaset tallessa ja parasta liimaa.. vaikka kokoan kaikki palaset yhteen mahdollisimman tarkasti- se ei koskaan ole entisessä. Mutta se voi olla kestävämpi kuin entinen. Kaikea hyvää sinulle.jaksamista ja rakkautta!
Oman arvonsa tunteminen ja suoraselkäinen käytös ei ole periksiantamista. "kun sain mieheni kiinni hän sanoi pettäneensä kerran mutta kaksiviikkoa sen jälkeen huomasin hänen puhelimeesaan listan naisten numeroita. " Valitettavasti miehesi käytös ei tule muuttumaan. Hän taitaa olla tapapetturi, sillä nyt ei ole kyseessä mikään kertahairahdus.
harvassa parisuhteessa ollaan uskollisia. Onni tietysti, jos sellaisia löytyy. Itselläni on tilanne, josta haluan pois ja äkkiä - niin pian kuin mahdollista. Olemme olleet yhdessä 30 vuotta...uskomatonta! Miten olen kestänytkin kaiken nöyryytyksen. Mieheni petti jo alkuaikoina, kun olin raskaana. Lapsien ollessa pieniä meno oli aikamoista ja sain elellä nurkassa. Kun yritin jotain, sain kuulla, etten mitään osaa. Harrastuksia ei saanut olla tai jos yritin jotain, niin hän osoitti, kuinka erinomainen on siinäkin, huomauttaen etten osaa mitään. Kun aikoinaan olisin hakeutunut yliopistoon, niin hän uhkasi erolla....Liikuntaa minä en kuulemma tarvitse, polkupyöräkin jäi ostamatta, syitä oli monia. Onneksi olen niin "jäärä", etten alistu kaikkeen. Olen yrittänyt itsestäni huolta pitää,lenkille (lenkkitossuistakin sai tilittää monta päivää) lähden varmasti, vaikka kuinka saisin "paskaa" niskaani. Tänä päivänäkin on niin, etten saa edes hesaria lukea saman pöydän ääressä samaan aikaan. No tämä lista on loputon...ja itsehän olen niin tyhmä ja sinisilmäinen, etten tajunnut/tajua lähteä. Nyt tilanne on se, että kun käyn kuitenkin töissä ja tulisin varmaan joten kuten toimeen yksinkin, niin eikös tämä armas mieheni yritä olla mielinkielin. Hyi helvetti, että oksettaa. Pahinta tässä kaikessa on se, että olen aivan yksin. Jos sairastun tai koen surua, niin en saa mitään myötätuntoa, päinvastoin. Sinulle tietysti annan puolueellisen vastauksen omiin kokemuksiini nojaten. Vaikka kuinka tuota asiaasi miettisi, niin olet kokenut loukkauksen, josta on todella vaikea päästä yli. Tuommoinen nöyryyttäminen ja kolauttelu ei lopu tuohon, usko pois! Jos mies valitsee tuon tien, niin hän ei välitä vaimostaan tippaakaan. Surullista, mutta totta. Sinun täytyy miettiä, mitä elämältäsi tahdot ja tehdä päätös, oli se sitten suhteessa pysyminen tai ero. Niin ..ja minähän en ole selvinnyt tilanteesta, sikäli olen varoittava esimerkki!
Mitä järkeä on olla tuollaisessa liitossa. Luulen tosiaan, että et tiedä paremmasta. Luulet että kaikissa liitoissa petetään ja harvoissa liitoissa ollaan uskollisia, koska omassasi ei olla. Tämä luulosi johtuu todellakin tietämättömyydestäsi. On parisuhteita joissa vallitsee molemminpuolinen kunnioitus ja rakastaminen. Harmi, että olet 30 vuotta kestänyt tuollaista avioliittoa. Mikä saa naisen alistumaan ja menettämään täysin oman tahtonsa ja ryhtymään orjaksi. Mitä järkeä on olla nurkassa, kysyn vain. Miksi nainen suostuu siihen, että ei pöydässä saa lukea hesaria. Mikä on mennyt niin pahasti pieleen elämässä, että omanarvontunto ja itsensä rakastaminen puuttuu täysin. Mitä tällaisesta liitosta itselleen saa. Jonkun kruunun vai. Ja mitä neuvoihisi alkuperäiselle kirjoittajalle tulee, niin on helppoa nähdä mikä on vikana toisen suhteessa vaikka ei huomaa että oma on paljon karmeampi. Eli toisen silmässä näkee roskan mutta ei malkaa omassa silmässä.
Myönnän, että karmeaa on! Mikä saa ihmisen olemaan tämmöisessä liitossa? Se, ettei millään usko sitä, mitä kokee ja näkee. Defenssit on päällä koko ajan ja siitä ei sitten jää muuhun aikaa. Ei vaan jaksa lähteä liitosta. Sitten toisaalta sitä ajattelee, että asiat voivat muuttua ja saavutan kunnioituksen olemalla itseni ja käyttäytymällä kauniisti ja kunnioittavasti toista kohtaan, onkohan se sitä rakkautta, en tiedä. Lapsuuden kodistani sain niin paljon hyväksyntää, hellyyttä ja aitoa rakkautta, että sillä sitten olen porskutellut tähän asti. Ja totta on sekin, että moni nainen kestää paljon, paljon pahempaakin. Heitä lyödään ja rusikoidaan - yllättävän monen naisen paikka on hellan ja nyrkin välissä, siitä ei vaan puhuta. Katsele ympärillesi, näetkö onnellisia ja tasapainoisia naisia? Jotkut ovat, mutta luvattoman paljon on rikkinäistä sakkia liikkeellä. Olen minäkin rikki, myönnän, mutta olen tietoisempi valinnastani. Olen lisäksi tehnyt todella paljon suhteeni eteen, niin että voin sanoa itselleni, että en ole luovuttanut helposti. Lapsieni vuoksi olen jaksanut, heille olen antanut elämäni, kaiken sen kauniin, jota minussa on. Ja jos Jumala on olemassa, hän näkee, kuinka puhdas rakkauteni heihin on ollut. Heistä olen ylpeä ja he kunnioittavat minua täydellisesti! Kyllä minä selviän ja katson vielä tämän vuoden loppuun tilannetta. Jos keskinäinen suhteemme ei kohennu, niin teen ratkaisuni. Mutta silloin voin tehdä sen pystyssä päin ja sanoa itselleni - minä ainakin yritin!
jää tuollaiseen liittoon.
muuttuneet tähän asti..miksi ne muuttuisivat loppuvuoden aikana, huhhuh. Ehkäpä kärsit masennuksesta, se ei olisi ihme tuollaisen kohtelun vuoksi, jota olet saanut, ja siksi sinä olet voimaton, etkä pysty irtaantumaan liitostasi. Ja pitääkö sinun kärsiä siksi,e ttä joitakin naisia jopa lyödään, eikö sinulla ole oikeutta ihmisarvoiseen elämään?
voisi viedä? Ei se, että yrittää, vie ihmisarvoa. Eikä se, että toinen on jotain mieltä minusta ja en saa arvostusta häneltä, vie minun ihmisarvoani yhtään mihinkään. Vai viekö?
tapaisen miehen,en ollut mikään hänen silmissään,kävi kiinni uhkasi pahimmalla tavalla minua. Jos sairastuin,pilkkasi ja ivasi,irvisteli ja uhkaili. Olen onnellinen vimeinkin kun erosin,vaikka toipuminen kestikin kauan. En olis uskonu,et on muita samanlaisia.
Ei se että yrittää lasten takia, riitä perusteluiksi huonossa liitossa pysymiseksi. Lapset nimittäin ovat onnellisempia, kun näkevät äitinsä olevan onnellinen. He eivät ole onnellisia, kun näkevät äitinsä uhrautuvan heidän vuokseen ja elävän karmeassa avioliitossa, jotta "lapsilla olisi hyvä". Lapset ovat onnellisempia, kun näkevät, että äitiä kunnioitetaan ja rakastetaan eikä nöyryytetä ja häväistä. Minkälaisen kuvan aikuisuudesta saavat lapset, joiden isä häpäisee ja nöyryyttää näiden äitiä pettämällä ja passuuttamalla ja mollaamalla. Tällaisenako he näkevät parisuhteen tulevaisuuden. Eikö olisi parempi rehellisesti ja aidosti erota ja olla vaikka yksin kuin hunon kaverin kanssa. Kyllä lapset näkevät teeskentelyn ja kulissiavioliiton läpi. Tulisiko heidän olla ikuisesti kiitollisia äidilleen siitä, että tämä eli nurkassa eikä saanut lukea hesaria samassa pöydässä miehen kanssa. Lasten takia äiti siis joutui luopumaan yliopisto-opinnoista eikä polkupyörääkään koskaan saanut. Voi mikä taakka lapsilleen tällainen uhrautuva ja oman elämänsä lasten vuoksi menettänyt äiti. Eikö lapsille olisi parasta ja onnellisinta nähdä onnellinen ja tasapainoinen äiti, jota kunnioitetaan ja arvostetaan. Ei petetä eikä häväistä. Näytä esimerkki lapsillesi siitä, kuinka elämä otetaa omiin käsiin. Näytä että nainen pystyy elämänhallintaan ja selviää itsenäisesti. Et tarvitse tuollaista sikamaista miestä mihinkään.
Taidat provoilla siellä...sinä...mutta koska tämä on sen verran mielenkiintoista, niin vastaanpa... Luuletko, että olen tuosta asiasta numeroa tehnyt kotioloissa, ehen. Iloinen olen ollut ja keksinyt keinot, jos toiset itsetuntoni ja itseni säästämiseksi. Elämässäni en ole murtunut enkä voivotellut, sillä on olemassa muutakin kuin aviomies. Enkä tarkoita tuolla pettämistä enkä mitään semmoista "luikkuilua". Sitäpaitsi lapset eivät tiedä mieheni tekosista, niistä ei puhuta lasten kuullen. En ole valittaja, vaikka nyt teinkin poikkeuksen ja kirjoitin tänne, miten asiat ovat. Onnellisuus voi tulla muustakin kuin yhdestä ainoasta ihmisestä, ei aviomies minua saa onnettomaksi, miksi ihmeessä saisi? En tietääkseni maininnut missään, että lapsieni vuoksi olisin jostain jäänyt paitsi tai että heidän tulisi olla kiitollisia minulle, päinvastoin, minä olen kiitollinen heidän olemassaolostaan. Ja ole huoleti pärjään vallan mainiosti ilman yliopistokoulutusta ja polkupyörää. Ne olivat vaan yksiä pieniä esimerkkejä kaiken muun rinnalla. Ja jos tuota "opetusta" lapsille ajatellaan syvällisemmin, niin eikö se, että hyväksyy toisen puutteineen (ja on onnellinen silti) ole suurempi opetus lapsille kuin helpon elämän hakeminen. Ajattelen muutenkin niin että "viivästynyt" mielihyvä on antoisampaa ja rikkaampaa kuin "minulle heti kaikki" ajattelu. Toinen suuri asia lapsille on oppia, että vaikka läheinenkin ihminen loukkaa, niin voi olla suoraselkäinen ja pystyssä päin eikä välittää kaikesta jonninjoutavasta. Silti voi aidosti olla elämässä kiinni. Loppujen lopuksi merkityksellisempää on se, mitä itse ajattelee itsestään kuin mitä muut ajattelevat, eikös? Yksi selviytymiskeinoistani on huumorintajuni ja meillä nauretaan todella paljon. Tällä kaikella haluan sanoa, että en ole elänyt kulississa, sillä olen tiennyt koko ajan, missä elän. En elä muille, enkä lapsille uhrautuvaisuuttani ole osoittanut. Olen nauttinut joka hetkestä heidän kanssaan ja iloinnut, että olen heidät saanut lahjaksi elämältä. Nämä ovat tietysti asioita, joita on vaikea ymmärtää, jos epämiellyttävyyksien ja ristiriitojen sietokyky on kehittymätön. On totta, että olen enenevästi alkanut miettiä, mitä elämäni ehtoo voisi olla ja todella haluan siltä enemmän kuin olla mieheni nujerrettavana. Me jäämme kahden, lapset lentävät pesästään, ja on entistä merkityksellisempää kuinka parisuhteeni toimii. Olen rikki, myönnän sen edelleen, olen itseasiassa ihan puhki! Huoh! Jatkossa voinkin itse päättää kenen kanssa hesariani katselen, sillä tämä mielestäsi "uhrautuva äiti" ei jää läheisriippuvuussuhteeseen lapsiinsa nähden vaan katsoo rauhassa, mitä tekee. Voipa olla, etten löydä enää ketään "rinnalleni" kulkemaan, mutta sekös minua estäisi elämästä?
yrittää ja aina epäonnistuu eikä silti luovuta, on yksinkertaisesti idiootti!
olen pahoillani puolestasi,samaa asiaa käyn itse läpi.aikaa on kulunut pari vuotta,ja joskus nvieläkin se palaa mieleen.mutta silti sanoisin sinullekin älä anna periksi,se vie aikaa parantua.alussa itselläni oli samat tunteet kuin sinulla nyt,mutta aika ja puhuminen sekä mieheni kanssa että ammatti auttajan kanssa auttoi suurimman tuskan läpi.jos molemmilla on tahtoa halua ja rakkautta te kyllä selviätte,mutta anna itsellesi aikaa äläkä odota muutoksia liian pian.mutta avioliitto on sen arvoista että kerran kannattaa anteeksi antaa ja yrittää uudestaan.minä en kadu että annoin toisen mahdollisuuden,mieheni on muuttunut tosi paljon,ja kaikesta huomaa kuinka paljon hän katuu tekemistään.toivon sinulle voimia ja hae apua muualta että saat purettua pahan olosi minua se auttoi paljon. koskaan sitä ei unohda mutta sen oppii hyväksymään,ja sen pohjalta alkaa uudelleen yritys.älä vielä heitä kirvestä KAIVOON,KERRAN VOI ANTEEKSI antaa näin minä ajattelen,toista kertaa en anna,eikä sen jälkeeen enää edes keskustella.
Kuvauksesi voisi olla oman elämäni kuvaus muutamia vuosia sitten. "Eipä olisi miehestäsi uskonut" oli niiden kommentti, joille asiasta kerroin. Mieheni on mukiinmenevän näköinen, muttei mikään menevä muuten. Emme sitten eronneet, vaikka se oli kyllä niin sanotusti tipalla. Olen hyväpalkkainen, hyvin koulutettu itsellinen naisihminen, mutta kyllä pettäminen kirpaisi ja pahasti. Ajatus siitä, että minulla on oma työ ja muutenkin oma elämä, oli lohdullista eroa pohtiessani. Yhdessä jatkaminen oli monen tekijän summa. Mutta selvitty on. Elämä ei ole täydellistä, ei se ollut sitä ennen pettämistäkään. Mutta ei se taida olla kenelläkään muullakaan parikymmentä vuotta naimisissa olleella. En varmasti ikinä unohda mieheni pettämistä, mutta en ole enää katkerakaan. Maailmassa tapahtuu kamalampiakin asioita. Elän tällä hetkellä enemmän tätä päivää, enkä enää suunnittele "sitku"-periaatteella asioita. En syytä itseäni yhtään mieheni pettämisestä, se oli hänen valintansa. Toki parisuhteessamme ja ongelmissamme olen toinen osapuoli. Aika paljon keskusteluja pettämisestä ylipääsy vaati. Vaikka olisimme eronneet, se ei muuta sitä tosiasiaa, että minua on petetty. Asiastä on jollain tavalla päästävä yli. Olen tekijätyyppi ja jossain vaiheessa päätin, että en ainakan viikonloppuna vatvo enää asiaa vaan teemme perheen kanssa juttuja ja sitten päätin, että tällä viikolla en vatvo jne. Mutta kamalaa pettäminen on. Eniten harmittaa lasten puolesta. Lapsemme olivat kymmenen molemmin puolin pettämisen sattuessa. Kotona elämä oli varmaan vuoden ajan nousua ja laskua, kamalaa huutamista ja riitelyä ja välillä tasaisempaa. Olen jälkeenpäin soimannut itseäni omastakin käytöksestäni ja olisin varmasti voinut käyttäytyä paremmin, mutta en vain pystynyt. Mieheni ei varmaan vieläkään ihan sataprosenttisesti tajua, minkä karhunpalveluksen hän lapsille teki. Ketään ei voi luonnollisestikaan vangita kotiin, mutta jokainen voisi tahollaan miettiä tekojensa seurauksia.
Pettämisen seuraus oli meillä lopulta se, että muutin pois kotoa 500km päähän ja näin miehestäni tulee viikonloppuisä. Välimatkan takia menee varmaan tapaamiset varmaan n kerran kuukaudessa tahtia. Raskastahan se on matkustaminen 1,5 vuotiaalle. Saman "eipä olisi uskonut" fraasin olen kuullut myös. Minua on petetty jo raskausajasta lähtien ja kahden eri naisen kanssa. Sain kotiinkannettuna klamydiankin!
Sinusta kuultaa läpi oikea upea nainen. Usko pois miehesi sanat ,anna anteeksi, sano se itsellesi ääneen. Me ihmiset olemme heikkoja. Varmasti olet haluttava ja ihana, oikea rakkaus. Sinä kelpaat ,ihan sellaisena kuin olet. Aloita alusta. Et kadu. Minä koin saman. Ja vielä vanhanakin rakkaus kaunistaa ja kantaa. Myös omaan itseensä kohdistuva rakkaus.
Itkin kun luin tuota kirjoitustasi, kuin omaani aikoinaan. Samanlainen tilanne, samat tunteet minulla. Pidempi aika on auttanut, mutta ei koskaan häviä kokonaan. Tuo huonoudentunne on jäänyt jossain määrin.
Kuulkaahan, lukiessani näitä kirjoituksia olen todella tyytyväinen että aikanaan otin lasten kanssa ja lähdin. Hyvänen aika jos olisinkin jäänyt ruikutuksista ja ikuisista rakkauden lupauksista itkevän miehen luokse. Kärsisin siis lopun elämääni huonommuuden tunteesta ja muista luottamukseen ym. asioista. Kamalaa. Nyt elämäni on jo hyvin pärjään, elämälläni on nyt onnellista eikä sitä kukaan tuollainen mies enää hetkauta. Kyllä jokaisen kannattaisi miettiä moneen kertaan, onko ns. sinnikäs ja jatkaa siinä vanhassa ja todellakin koko loppuelämän kantaa mukanaan näitä asioita vai aloittaako todellakin sen oman elämän eikä ole riippuvainen toisesta ihmisestä niin paljon, että on valmis tuollaiseen elämään. Kiitos näitstä kirjoituksista, huomaan olevani etuoikeutettu saadessani olla onnellinen nyt.