Okei, olen aivan liian kiltti ystävilleni. En ole sellainen tyyppi joka antaa muiden pompotella itseään, itse asiassa olen kuulemma hyvinkin temperamenttinen, minulla on mielipiteitä ja osaan pitää hauskaa, en ole sellainen perässähiihtävä hissukka.
Silti jaksan koko ajan kehua ystäviäni. Kuunnella heitä, yrittää auttaa vaikka saisinkin siitä palkaksi vain paskaa niskaani (kuten hyvin usein käykin).
Jos jotain vituttaa ja se on ilkeä, annan kaiken mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja huomenna olen kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin se ei olisi ikinä vittuillut mulle, yrittänyt saada mut suuttumaan sille. En vaan osaa suuttua ystävilleni, en suuttua siitä miten ne kohtelee mua silloin kun niitä vituttaa.
Itse vaikka masentaiskin ja elämä potkis päähän, yritän olla ystävällinen ja ystäviä en ikinä unohda, vaikkei huvittaiskaan niin teen niiden mieliksi, koska tiedän miltä tuntuu olla yksin. Enkä halua sitä uudestaan kun viimeinkin löysin ystäviä.
Onko muilla tällaisia ystäviä? Yhdessä hetkessä haukkuvat ja riehuvat, vittuilevat yms? Miten suhtaudutte siihen?
Ps. Vittuilijat painukoon jonnekin, jos mun liian kiltti asenne ystäviä kohtaan ärsyttää. En mä sille mitään voi että ne on mulle liian rakkaita, ettei ne saa mua suututettua (kuin joskus hyvin harvoin).
Liian kiltti?
Mimm`
1427
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jaa...Kuulostat sellaiselta ihmiseltä, joka kun suuttuu niin suuttuu tosissaan. Haudot sisääsi kaiken, jonka jälkeen joku saa ne lopullisesti tulemaan ulos. Ihmisen on ihan hyvä antaa palautetta ystävilleen silloin tällöin eikä huutaa naama punaisena koko ystävyyden aikaisia asioita. Eräs ystäväni, kun lopulta suuttui alkoi höpisemään jotain yli viisi vuotisia asioita. Puhui niin rumasti, että pistin lopulta välit poikki. Hän sitten myöhemmin teki aloitteen sopia riidat ja olemme taas ystäviä. Nyt hän on vain oppinut puhumaan aikaisemmin.