jos lapset saisivat päättää

Miehelläni (kohta ex-) on kaksi lähes aikuista poikaa ensimmäisestä liitostaan. Poikiensa äidin kanssa väänsivät koko lasten lapsuuden siitä, kuka on pomo huushollissa. Vanhempi pojista, joka oli 7v vanhempien erotessa, sanoi muutama vuosi sitten, että isän ja äidin olisi pitänyt erota jo pari vuotta aiemmin kuin erosivat. Nyt olemme siis eroamassa, yhteinen tytär on 9v. Tytölle on asioita yritetty parhaamme mukaan selittää - puhdas tosiasia on se, että ihmisinä olemme muuttuneet vuosien varrella eri suuntiin, eivätkä ne suunnat tule kohtaamaan. Tyttö sanoi tähän, että mieluummin hän haluaa kaksi iloista vanhempaa kuin kaksi surullista yhdessä.

tällaisia asioita. Tottakai lapsi pelkää menetystä ja muutosta. Elämässä niitä kuitenkin tulee tapahtumaan, ennemmin tai myöhemmin. Ja tässä tapauksessa hän ei menetä mitään, vaan hänen välinsä varmasti ajan myötä paranevat entisestään vanhempiinsa. Jos isä ja äiti ei alun alkaenkaan asuisi yhdessä, ei lapselle olisi edes mahdollista kehittyä mitään traumaa erosta.

Kyllähän sitä nuoremmat lapset aina toivovat, että vanhemmat tulisivat toimeen ja pysyisivät yhdessä jne. Toisaalta, kun ikää tulee lisää, saattaa se mieli muuttua. Itselläni on pari ystävää, jotka ovat jälkikäteen kironneet sitä riitelevien vanhempiensa yhdessä pysymistä. Vaikkei sitä eroa tullutkaan, sai kokoajan olla pelkäämässä, josko jompikumpi lähtee ja mitä sitten tapahtuu. Siinä sitten koittaa lapsi sukkuloida välissä ja saada sen vanhempiensa suhteen toimimaan. Tuo tietenkin on täysin älytön vastuu, jonka se lapsi siinä tilanteessa ottaa itselleen. Ovat sitten vanhemmalla iällä ollet sitä mieltä, että olisi vanhempien pitänyt ottaa se järki käteen ja tehdä se eroamispäätös. Ovat ollet katkeria siitä, että "ollaan lasten tähden pysytty yhdessä". Ikäänkuin siirretään se vastuu siitä ratkaisemattomasta pattitilanteesta lasten harteille. Tuotahan eivät vanhemmat varmaan ajattele, kun lasten tähden yhteen jäädään, mutta saattaa se aikuinen lapsi jälkikäteen sen niinkin kokea. Ja tiedoksi, jotta omat vanhempani ovat yli 40 vuotta toisiaan katselleet ja edelleenkin toimeen tulevat. Itse otan suhteet (ehkä liiankin) vakavasti, enkä ymmärrä sitä, että heti kun alkaa kuoppia tulla eteen, lähdetään etsimään sitä onnea toisaalta. Homma nyt silti on se, että kyllä se on aikuisten vastuulla tehdä ne eroamispäätökset ja kantaa seuraukset. Lapsilta jos tuollaisia aletaan kyselemään, ne joutuvat tosi paskamaiseen tilanteeseen.

Lapset vaistoavat jos suhde ei ole hyvä ja minä ainakin toivoin pienenä että vanhempani eroaisivat. Erosivathan he aikanaan ja parempi se oli niin. Jos lapsi on paniikissa siksi että jotkut toiset ovat eronneet, niin kasvatuksessa on jotain vikaa. Aikuiset eroavat toisistaan, eivät lapsista.

Ehkä haluavat, mutta jos vanhemmilla on riitaisa ja huono suhde, se heijastuu ikävällä tavalla myös lapsiin ja monesti lapsistakin tulee onnellisempia, jos vanhemmat eroavat ja tilanne rauhoittuu eikä heitä enää käytetä välikappaleina kiistoissa, kuten aika monesti valitettavasti käy. Vaikka toki se ero ajatuksena varmasti kuulostaa aivan kamalalta. Omat vanhempani erosivat myös aikanaan ja minä olin lähinnä helpottunut - se jatkuva riitely ja huutaminen rupesi vituttamaan.

Isä välitti vain haluistaan ja oli naisia siellä sun täällä. Loukkasi äitiä ja koko perhettä. Harmi, että (lasten takia) olivat yhdessä. IDIOOTIT!!! Itse en tekisi sitä virhettä! Nainen 37-v

Mä odotin sitä päivää, kun pääsin muuttamaan kotoa pois. Vanhempien jatkuva riitely pilasi koulunkäyntini, ku joutui yöt valvomaan ja kuuntelemaan sitä tappelun nahinaa. Tai sitten sitä odotti, että koska se taas alkaa eikä pystynyt nukkumaan kunnolla, vaan säpsähti hereille pienestäkin äänestä. Murrosikäisenä yritin olla kotoa pois niin paljonkuin mahdollista, ja tietysti päädyin "huonoon" seuraan. Vanhempani erosivat paljon sen jälkeen kun olin lähtenyt kotoa pois. Sanoin äidilleni, että teidän olisi pitänyt erota 20 v aikaisemmin. Loukkaantuneena kommentistani hän totesi, että olivat yhdessä "lasten takia". Just joo. Muistan aikoja, jolloin toivoin salaa, että isäni olisi kuollut jollain tapaa. Emme nykyisin olen minkäänlaisessa yhteydessä toisiimme.

yli 7v ajan 6v asti. Vihasin jokaista päivää, jonka jouduin toimimaan viestinviejänä (sano äidillesi että-sano isällesi että kun silloin kun eivät riidelleet eivät myöskään puhuneet toisilleen). Viikonlopun holtittomat kännäykset, jolloin etenkin isän kännisiä tempauksia sai hävetä silmät päästään. Äidin kaksinaismoralistista naputusta opin vihaamaan niin, että en aikuisenakaan kestä sen tyyppisiä ihmisiä. Vihasin ainaista, jatkuvaa riitelyä. Ja kun olin 30v menimme perheterapiaan mieheni kanssa kun mikään suhteessamme ei enää toiminut, totesi terapeutti minulle, että "Kuinka pysyisitkään luomaan onnistuneen parisuhteen, koska et ole nähnyt sen mallia lapsena." Vihaan vanhempiani edelleen, sitä helvettiä minkä he lapsuudestani tekivät. Tajusin onneksi terapeutin olevan oikeassa ja opin uusia malleja toimia ja saimme suhteemme pelastettua, toivoakseni emme siirtäneet saman paskan mallia omille lapsillemme. Jos minun vanhempani olisivat eronneet ajoissa, olisi vältytty suurilta murheilta pitkässä juoksussa. Kulissiavioliiton ja riitelyn mallia ei kannata kenenkään siirtää lapsilleen, jokainen lapsi ansaitsee parempaa. Välini ovat edelleen jäätävät vanhempiini, omien lapsien myötä vasta oikein tajusin, kuinka huonosti, itsekkäästi ja julmasti he kohtelivat minua pienenä. Heidän liittoon ei mahtunut edes lapsi, vain viha ja kauna toisiaan kohtaan.