Perheessäni oli aikanaan äitini antamana roolit jokaiselle lapselle: esikoinen oli erikoistapaus, jolle oli eri vapaudet, nro 2 oli syntipukki, nro 3 oli äidin terapautti ja kuuntelija ja kuopuksesta tuli sitten täydellisyyden perikuva, jota ylistetään ja ei vahingossakaan vaivata ikävillä asioilla. Isä oli jossakin kaukana tavoittamattomissa, vastuuton ja vapaa sielu omine mielenkiintoineen ja ongelmineen.
Roolit ovat nyt keski-ikäisenä samat. Olen se nro 3 ja tunnen itseni automaattiseksi kuuntelijaksi ja terapeutiksi niin äidilleni kuin syntipukki roolin itseensä imaisseelle sisarukselleni. Esikoinen ja kuopus ottavat yhteyttä vain silloin, kun tarvitsevat jotain apua. Meillä ei ole mitään yhteistä, kanssakäyminen liittyy vain sukulaisuuteen ja siihen että olemme joskus samassa talossa asuneet olosuhteiden pakosta. Rakastan heitä mutta en pidä heistä ihmisinä - kuulostaa kauhealta. Tosin enpä hirveästi ole itsestänikään oppinut koskaan pitämään. Järki ja tunne eivät puhu samaa kieltä.
Vanhemmillani oli kateissa täysin se, mitä äitiys ja isyys tarkoittaa. Lapsena pelkäsin äitiä, murrosiässä aloin sääliä ja nyt tässä elämäntilanteessa tunnen kaunaa ja katkeruutta, mistä tunnen syyllisyyttä. Emme ole läheisiä, meillä ei ole koskaan ollut lapsen ja aikuisen välistä suhdetta, pikemminkin auktoriteeti ja suurissa saappaissa kamppaileva raakile.
En usko, että kukaan lähipiiristä näkee tilannettani kuten minä itse johtuen erilaisista rooleistamme - esikoinen ja kuopus kokevat olevansa vaikeassa asemassa syntymäjärjestyksen takia ja nro kakkonen kantaa kaunaa siitä, että juuri hänet annettiin sijaiskotiin eikä minua. Olen siis lellikki, kun sain jäädä vanhempien luokse (sisko palasi 3 vuoden poissaolon jälkeen).
Huolimatta tuntikausien kuuntelemisesta saan palautetta siitä, kun kännykkäni ei ole auki riittävän usein ja kuinka minua on vaikea tavoittaa (kännykkä on kiinni lasten nukkuessa ja äitini ei tykkä jutella, jos puolisoni kuulee puhelun = viikonloppuisin). Puoliso valittaa, ettei kiireasiassakaan pääse linjoilla läpi kun olen puhelimessa (kaikki lähisuvulta minulle päin).
Olen temperamentiltani äkkiä suuttuva mutta kova säälimään ja auttamaan. Olen yleensä suuttunut, poistunut paikalta ja mököttänyt omissa oloissani - lapsena. Nyt aikuisena tuo viime mainittu kuvaa parhaiten. Osaan sanoa vastaan läheisilleni (ei kyllä vaikuta mitenkään, eivät tunnu kuulevan tai sitten loukkaantuvat kovasti kuka mitenkin) mutta en koskaan ole käännyttänyt ketään hädässä, päinvastoin en koskaan lyö lyötyä ja kaikkien aviolittovaikeudet on empaattisesti kuunnellut läpi osanottavasti ihan oikeasti. Tuntuu, että säälini ja auttamiseni menee harakoille, ei kukaan sitä edes tunnu huomaavan mutta itse läkähdyn sen alle. Olen pedantti ja tunnen pettäväni, jollen ole käytettävissä.
Itselläni on vaikea elämäntilanne päällä lapseni terveyteen ja meidän vanhempien jaksamiseen liittyen ja jotenkin haluan heivata vain vanhemmat ja sisarukset jonnekin jorpakkoon. En voi heille asiassa uskoutua, sillä tilanne ratkeaa kesän aikana. Toisaalta enpä sieltä mitään saisikaan sen enempää henkistä kuin käytännönkään, paitsi puhelinrumba äidin suunnalta kiihtyisi päivittäisiksi - en jaksaisi raportoida - tästä tilanteesta kokemus jo parin vuoden takaa. Jospa jatkaisivat iänikuista rumbaansa ilman minua. En vain jaksa enää myötäillä ja kuunnella ja sympatiseerata ja kuunnella juoruilua. Ja saada sitten jälkikäteen palautetta siitä, että kun minä en ole antanut itsestäni tarpeeksi. Toivon että vetäytymiseni myötä äitini alkaa turvautua muihin lapsiinsa kuuntelijan roolissa ja ennen kaikkea etsiytyy ihmisten ilmoille. Onko keski-ikäisen tyttären rooli olla äitinsä kuuntelija ja uskottu hamaan hautaan saakka? Äidilläni ei ole lainkaan ystäviä ja sukulaisilleen hän esittää rautaista naista, joka selviää ja on vahva. Onhan hän sitäkin ... mihin minua siis tarvitaan?
rooli päällä
ylitunnollinen
3807
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mitenkäpä olisi jos alkaisit toimia omana itsenäsi etkä jonkun muun määrittelemän roolin mukaisesti! Itsestäsihän tuo homma on nyt kiinni, kun olet aikuinen ihminen - vai oletko jäänyt lapseksi mieleltäsi. Muutoksen avaimet ovat sinun itsesi käsissä.
vuosi sitten, mutta olen pikku hiljaa ruvennut ottamaan ohjat omiin käsiini. Eli en vastaa puhelimeen, jos minulla juuri sillä hetkellä ole aikaa/halua vastata puhelimeen. Soitan sitten takaisin päin kun olen bussissa/kävelemässä jonnekin tai tiedän että vastaanottajan lempitv-ohjelma on kohta alkamassa, jolloin puhelu luonnollisesti katkeaa suht nopeasti. Vastaamattomuuden syyllisyydestä kasvaa pikku hiljaa irti, auttaa kun yrittää ajatella, että ei kaikki muutkaan aina vastaa puhelimeen. Toisekseen olen opetellut lopettamaan puhelut esim. "ruoka kiehuu yli, mies tuli kotiin" tms. verukkeilla, joita kaikki muutkin ihmiset käyttävät. Lisäksi olen huomannut, että mitä enemmän sanon mitä oikeasti ajattelen esim. silloin kun soittaja itsesäälittelee itseään, niin puheluita tulee vähemmän itsesäälirupattelun hengessä. Helpottaa painetta, kun voi olla enemmän oma itsensä ja tietää pääsevänsä tilanteesta tarvittaessa pois. Jos omia asioita udellaan ikävästi, ei ole pakko vastata. Ja jos joku kaataa niskaasi asioita, joita et halua kuulla, niin sano, että nyt tuntuu siltä, että tämä asia ei kuulu minulle, tai että en halua kuulla, pistän puhelimen kiinni jos jatkat näin. Tämän oppimiseen menee myös jonkun verran aikaa. Tytär ei tosiaankaan ole äidin pikku apuri loppuelämäänsä, vaan tyttären elämäntehtävänä on elää omaa elämäänsä, äidin ja muiden auttaminen on satunnainen sivukeikka, ei päivätyö. Äidin tehtävänä on pitää yllä riittävää ystäväverkostoa, että pääsee jollekin ystävälleen purkamaan itseään, jos on tarvis. Se ei ole mahdotonta, onnistuuhan se sinultakin, vaikka olet äiti. Ja sukulaiset eivät sitten koskaan pidä siitä, että perheensisäiset roolit muuttuvat, mutta yritä opetella siihen, että sinun elämässäsi sinun ja sinun oman perheesi hyvinvoinnin pitää olla sinulle ensiarvoisen tärkeää ja vanhempien ja sisarusten hyvinvointi tulee sitten perästä. Hehän hoidattavat sinulla omaa hyvinvointiaan, jotta voivat suunnata energiansa sitten omien perheidensä hyvinvointiin. Miksi sinulla ei olisi samat arvot kuin heillä? Voimia ja jaksuja!
Kiitos neuvoista. Tässä asiassa olen kyllä kuin lapsi ikään. Suhteessa äitiini olen edelleen velvollisuuden tuntoinen. Sisareni neudattaa tuota vastaamattomuuden linjaa ja tästäkös tulee motkotusta minulle ja minä yritän sitten täyttää äidin toiveet toimimalla toisin eli olemalla aina saatavilla ja soittamalla heti takaisin kun huomaan puhelun tulleen huomaamattani. Yritän löytää tasapainon ja oikeutuksen itselleni. Vuosikymmenten tavasta on vaikea ravistautua irti eikä se hetkessä onnistu. Olisihan se helppoa jos vastassa olisi täysin paha ihminen mutta kun hänessä on paljon hyvääkin. Mutta pikkuhiljaa yritän muuttaa rooliani suhteessa häneen. Hyvää alkavaa kesää kaikille!