Olen seurustellut poikaystäväni kanssa vajaa vuoden, olemme erittäin onnellisia yhdessä ja kihloihin menoakin suunniteltu vakavasti. Itse olen jo täysi-ikäinen, poikaystäväni juuri täyttänyt 17, lähes kaikkien mielestä ikäistään fiksumpi ja kypsempi. Suurin ongelma tällä hetkellä on asumisjärjestelyt ja anoppi tietysti.
Itse asun opiskelujen takia isovanhempieni luona, poikaystäväni kotona. Olen kuitenkin muutaman kuukauden ajan viettänyt heillä öitä useasti, jopa viikkoja yhteen menoon. Poikaystäväni ei puolestaan voi asua minun luonani, mm. tilanahtauden ja isovanhempieni kanssa yhteisen suihkun takia, joten oleskelen hänen luonaan. Poikaystäväni kotiolot ovat minusta kuitenkin vastenmieliset, ja luulin että tällainen järjestely olisi vain väliaikainen, mutta asiat näyttävät vain pahentuneen.
Poikaystävälläni on kaksi sisarusta, jotka vielä asuvat kotona. 12-vuotias autistinen pikkusisko, joka roikkuu minussa kiinni jatkuvasti, hänen kanssaan pärjään, oikein mukava väliin, mutta välillä en vain jaksa, varsinkin kun omaa tilaa ei oikein. 15-vuotias pikkuveli on sitten pahempi tapaus. Hän saattaa istua koko päivän tietokoneella, pelaamassa nettipelejä kuten WoWia ja CS:ää. Hän kirjaimellisesti haisee, ja käy suihkussa ehkä kerran viikossa, jos hänet pakotetaan. Tietokonepöytä on täynnä astioita, joissa ruuantähteet mätänevät, sanoin likapyykit lattialla.
Hän ärsyttää tahallaan poikaystävääni kaikilla mahdollisilla tavoilla, minua myös. Isoin ongelma tässä on, että poikaystäväni asuu samassa huoneessa veljensä kanssa, ja molempien tietokoneet ovat siellä. Eli jos haluamme katsoa jotain koneelta, täytyy kestää veljen mielipuolista ärsyttämistä ja hajua. Ikkunaa ei saa avata, ettei tule kylmä, ja huone on väliin niin tunkkainen kuin olla ja voi. Poikaystäväni äiti tukee aina veljeä, koska hänellä on astma ja polvivamma ja muita pikkuvaivoja, ja veli tuntuu saavan tehdä lähes mitä haluaa, eikä osallistu esimerkiksi kotitöihin. Tällä hetkellä nukumme äidin huoneessa, koska nukkuminen pikkuveljen kanssa samassa huoneessa on vain liian vastenmielistä kummallekin, varsinkin kun poikaystäväni sänky on alle 80 cm leveä. Ja onko tervettä, jos äiti nukkuu 15-vuotiaan nuoren kanssa samassa huoneessa?
Ja tästä pääsimmekin äitiin, eli mahdolliseen tulevaan anoppiini. Vanhemmat ovat eronneet, eivätkä lapset vieraile isällään kovin usein. Äiti on usein kotona, muttei tee oikein mitään, syö jäätelöä ja katsoo televisiota, tai valittaa asioista puhelimessa. Hän ei viikolla siivoa koskaan, muuta kuin saattaa astiat kerätä.
Ja asunto on saastainen. Ensikertaa kun tulin paikalle, talo (kerrostalokolmio) oli melko sotkuinen, mutta ei mitenkään kauhean. Oltiin kuulemma minua varten siivottu. No, ensimmäisinä päivinä imuroin koko asunnon. Olin viikon lomalla, ja tulin takaisin, asunto oli kamalassa kunnossa. Kolmen viikon päästä imuroin uudestaan, kun kukaan muu ei (äiti on lähes kieltänyt siivoamasta). Ja se kuulemma on ihan normaalia ettei kahden kissan taloudessa imuroida kuin päältä kerran kuussa (!). Olen koettanut pitää omalta osaltani asuntoa ojennuksessa, mutta en ole mikään ihmeidentekijä. Myöskin se, että poikaystäväni on täysin kyllästynyt tilanteeseen ja alistunut elämään lian ja sotkun keskellä, kyrsii minua.
Äiti ei todellakaan tee mitään sen eteen, en tiedä kenen hän olettaa siivoavan, kun sisko kuulemma tekee oman osuutensa, veljestä ei ikinä puhuta mitään, joten koko asunnon ylläpito tuntuu kuuluvan poikaystävälleni. Valittaa äiti kyllä osaa, ja huutaa. Kerran kun lähdin kaupassa käymään, niin toisessa kerroksessa, parvekkeen ovi kiinni olevassa asunnossa huuto kuului pihalle asti! Vihaan riitelyä yli kaiken, ja sitä nuo harrastavat ihan liikaa. Minua äiti ei ole koskaan haukkunut, mutta poikaystäväni saa kuulla kaikista olemattomista virheistään jatkuvasti, ja se satuttaa minua.
Hän uhkailee jatkuvasti potkaisevansa poikaystäväni ulos talosta, mutta kuitenkin, kun kysyimme voisimmeko muuttaa muualle, vastaus oli jyrkkä ei kunnes poikaystäväni olisi täysi-ikäinen. Pitäisi siis odottaa vielä vuosi, minkä en usko olevan mahdollista.
En tiedä mitä tehdä, rakastan poikaystävääni todella ja haluan elää hänen kanssaan ja viettää aikaa niin paljon kuin mahdollista, mutta asumisolosuhteet repivät minut hajalle, mikä neuvoksi?
Apua kaipaileva
Epätoivoinen tyttö
131393
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Muutatte vaan veke sieltä. Mitä te oikein lupia kyselette, eikun kamat pakettiin ja menoksi. Tuskinpa sen mutsi mitään kuitenkaan asialle tekee. Ja jos tekee, niin miten se aikoo poikansa väkisin kotona pitää. Köyttämällä johonkin kiinni vai mitä?
Ei teitä voi pakottaa asumaan siellä. Ainakin sinä täysi-ikäinen voit etsiä itsellesi asunnon, ja saat siihen yhteiskunnalta tukea. Poikaystäväsi voi sitten vierailla sinun luonasi ihan niin paljon kuin haluatte, sitä ei voi äitinsäkään estää. Muutkin opiskelijat asuvat omissa kämpissään tai opiskelija-asunnoissa asumistuen turvin, ja sinä voit tehdä sen samoin kuin muutkin. Nyt vielä ehtii myös syksyn opiskelija-asuntojonoon. Itsenäinen asuminen on myös kaikinpuolin mukavampaa kuin isovanhempien luona majailu, joten ryhdy ihmeessä heti tomiin. Tämä ei ole mikään ongelma!
Ongelma tosiaan on, että minkäänlaisia tukia ei saa jos ei virallisissa lapuissa ole vanhempien nimiä, ja äiti on ne tiukin sanoin kieltäytynyt kirjoittamasta. Ja isovanhemmillani MINULLA olisi ihan hyvät oltavat, se on vain ettei poikaystäväni sinne mahtuisi. Omat vanhempani pitävät itsestäänselvänä että asun siellä kun kerta ilmaiseksi saan, että muutos pitäisi tulla poikaystäväni puolelta. Ja sitten kesä. Pelkään jo etukäteen niitä konflikteja mitä liian ahdas asunto aiheuttaa viiden ihmisen ja kahden kissan kesken. Kesällä ei mitään tukia saa, joten millä sitä minnekään muuttaisi.
Mitään muuta neuvoa ei voida antaa kuin että hanki sinä oma asunto.
et tarvitse äitisi etkä kenenkään muunkaan lupaa yhtään mihinkään. Mars sos toimistoon tukia ja asuntoa anomaan. Tzemppiä :)
Lapsillani on oikein mukavat kumppanit ja mieluisat meille. En kuitenkaan missään tapauksessa ottaisi heitä kotiimme asumaan muuten kuin viikonloppuvierailuille! Kotini on omani ja mitoitettu meidän tarpeisiin, ylimääräisiä ihmisiä ja tavaroita en kestäisi täällä paria päivää kauempaa. Oma rauha ja yksityisyys on tärkeää, enkä jaksa myöskään seurustella rakkaittenkaan ihmisten kanssa jatkuvasti. Olen sitä mieltä että täysi-ikäisiksi tullessaan lasten on astuttava itsenäiseen elämään ja vastattava omasta elämästään sekä käytännön asioissa että taloudellisesti. Henkistä tukea annetaan, mutta heidän elämäänsä emme puutu ja kukin vastaa itse omista asioistaan. Kun pyrit tähän omalla kohdallasi, huomaat että sukulaisista ei ole sinulle ja poikaystävällesi vaivaa, olivat he millaisia tahansa.
Kirjoitit rakastavasi poikaystävääsi ja hänkin rakastaa sinua. Taustoiltanne kuulostatte olevan erilaisia, poikaystäväsi perheessä riidellään, huudetaan ja paikat ovat hujan hajan. Nuorena sitä uskoo, että kasvuympäistö ei vaikuta minuun, sinuun ja meihin kaikkiin, mutta ikävä kyllä se jättää leimansa. Millainenhan naiskuva poikaystävälläsi on, kun hänellä on sellainen äiti? Heijastuuko se myöhemmin ehkä sinuun ja mahdolliseen perheeseenne, kun asutte omassa kodissa? Meillä ihmisillä on ikävä kyllä tapana kantaa tiedostamattamme mukanamme lapsuukodissamme oppimiamme tapoja suhtautua asioihin, ihmisiin ja ongelmiin. Parisuhde on vaikea ja poikaystäväsi tuntuu olevan ns. taakankantaja, jonka hänen äitinsä on hänestä tehnyt. Sinä tunnut olevan vastuuntuntoinen ja työteliäs ihminen, eli aivan toisenlainen kuin hänen äitinsä. Tällä kokemuksella, mikä minulla on elämästä ja ihmissuhteista, miettisin sinuna, mitä todella haluan elämältäni? Puuttuuko äiti nyt sinusta liikaa poikansa elämään? Määräileekö? Manibuloiko? Mitä hän pitää sinusta jne. Mieti alistuuko poikaystäväsi äitinsä tahtoon nyt vai pitääkö hän puolensa? Vaikeeneeko vai säilyttääkö itsekunnioituksensa ja puolustaa sinua ja itseään, vaikka siitä ei olisikaan mitään hyötyä. Sinuna lopettaisin suhteen mikäli hän alsituu, sillä hän todennäköisesti hän alistuu jatkossakin...itsetunto menee, miehisyys jne. Miehet kuitenkin haluavat olla miehiä naistensa silmissä vielä nykyäänkin ja me naiset odotamme sitä heiltä. Rakkaus ei aina riitä...
Poikahan ei ole vielä 17vuotta.Jokainen on oma persoona.Identiteetti kehittyy koko ajan.Poikaystävä on varmasti fiksu poika ja rakastamisen arvoinen.Ymmärrän ahdistunutta,eronnutta äitiä,joka varmasti on väsynyt tilanteeseensa,masentunutkin.Hyväntahtoisena antaa tyttökaverin tulla viikoiksi kotiinsa,syömään ja yöpymään.Poika on ilmeisesti opiskelija,mistähän aika läksyjen tekoon.Itse äitinä kehoittaisin tyttöystävää asumaan vielä isovanhempien luona,eikä alaikäisen pojan kanssa avoliitossa.Mikä kiire heillä on,kun opinnot on vielä kesken?Ammattikin pitäisi hankkia.Kyllä nyt kiirehtii tyttöystävä liian nopeasti.Pojan perheen arvostelu ei ole asiallista,se ei ole hänen kotinsa.Miksei tytön vanhemmat ole käytettävissä?Tuli vähän surku pojan perheen puolesta,ei heillä helppoa ole.On aivan oikein jos tyttöystävä asustelee pojan luona,niin hän tekee myös oman osansa taloustöissä.
Edellisestä olen eri mieltä: Poika ei ole äitinsä kopio eikä välttämättä toteuta lapsuuskotinsa ongelmia. Poika on oma persoonansa ja päättää itse omat arvonsa ja elämäntapansa. Mutta hänen olisi korkea aika itsenäistyä ja lähteä tuollaisesta kodista, jotta voisi ruveta rakentamaan omaa toisenlaista elämäntapaa ja omaa arvomaailmaansa.
Tätä et ehkä halua vastaukseksi, mutta neuvoni on, että ota hyvä ihminen askel tai pari taaksepäin. Siis monella tasolla. Ensinnäkin asumisen suhteen: älä mene toisten nurkkiin. Uskon kyllä, että tuo kaikki on sinulle rasittavaa, mutta ota myös huomioon, miten rasittavaa on poikaystävän perheelle kun pieneen asuntoon (ja vaikka olisi isokin) tulee yhden lapsen seurustelukaveri asumaan. Jos sinulle on hyvä ratkaisu asua isovanhemmillasi niin asu ihmeessä. Tosin useimmat nuoret (meilläkin 2 kpl) asuvat opiskelijakämpissä ja asiat sujuvat hyvin. He saavat opintotukea, asumistukea ja käyvät vähän töissä. Me vanhemmat emme anna rahaa, paitsi jos tekevät meille töitä, niin maksamme palkkaa. Sitten se toinen askel taapäin: Ikännekin puolesta olette turhan nuoria muuttamaan yhteen. Mutta painavampi syy on kypsymättömyys: te olette aivan liian raakileita asumaan yhdessä. Rakkautta varmasti on, mutta se ei riitä. Ja sekin voi olla pian mennyttä, jos asioita kiirehditään liikaa. Neuvoni on, että seurustelkaa. Asukaa kumpikin tahoillanne ja tavatkaa milloin missäkin. Harrastakaa ja lenkkeilkää yhdessä. Käykää kylässä vanhemmillanne. Menkää telttaretkelle ym ym. Voisitte nyt tehdä kaikkea kivaa ja huoletontakin yhdessä, tutustua, kasvaa ja kypsyä. Ja oppia tuntemaan kunnolla. Jos suhteenne on kestävää laatua, niin sitten aikanaan muutatte yhteen ja otatte sen arjen mukaan. Yhteisen oman arjen, missä ei kitiseviä teinejä tai sotkuisia äitejä mukana. Milloin on valmis muuttamaan yhteen? Yksi kriteeri on aikuisuus. Ja aikuinen ei kysele vanhemmilta tai muilta ihmisiltä lupaa. Ja aikuinen tietää, mitä eläminen maksaa ja miten se rahoitetaan. Ja sitä ei rahoiteta vanhempien kukkarosta tai sossusta. (sossu on erityisiä hätätilanteita varten, mutta sossun varaan ei suunnitella eikä rakenneta elämää). Jos olette löytäneet toisistanne ihanat seurustelukumppanit, niin nauttikaa nyt siitä. Ei paraskaan suhde kestä mokomaa toisten nurkissa asumista. Ja vaikka poikaystävän perhe tuntuu olevan vastenmielistä väkeä, niin toki he saavat olla sellaisia. Sinun vuoksesi he eivät pysty muuttumaan eikä heidän tarvitse muuttua. Se on heidän kotinsa. Mutta sinun kotisi se ei ole - älä mene aiheuttamaan sinne lisäpaineita.
Sinulla on elämää edessä 60-70 v. Ei sinulla niin kiire ole, että pitäisi jatkaa tuollaista elämää. Pysy omissa oloissasi, ja jos olet itsenäinen ihminen, liittoon ja perheeseen valmis, niin pitää sinulla olla oma asunto. Olet aloittanut aikuisen elämäsi. Jos siihen haluat mukaan 17-vuotiaan poikaystävän, niin ota hänet sinne, mutta älä ota vaivoiksesi pojan koko perhettä. Huomaa myös, että sinä et ole maailman keskipiste. Poikaystäväsi perhe viihtyy siinä ympäristössä, missä nyt ovat. Ei sinun asiasi ole mennä muuttamaan heidän kotiolojaan mitenkään. Talossa talon tavoilla. Ei heidän tarvitse pyytää sinulta lupaa saada elää kuten ennenkin, vaikka suvaitsetkin mennä sinne ja järjestää jopa äidin yöpymisen uudella tavalla. Ihmeen pitkämielisiä tuntuvat olevan siellä.
pojat suu vielä kotona. tällä hetkellä vanhempi on osittain muualla arjet. Mutta viikonloppuisin tyttöystävä on välillä meillä koko pe-su. Nuoremmalla vasta aloittelee seurustelua. Mutta äidin näkökulmasta nämä viikonlopun kyläilyt on ok. kerran on vanhempi kysynyt, saako tyttöystävä "asua" meillä koko viikon, kun työharjoittelu olisi helpompaa lyhyemmän matkan vuoksi. Tottakai oli ok. Mutta kyllä tuo viikko alkaa hipoa maksimi aikaa. Vaikka olisi iso asunto, mukavat miniänalut, niin ei se ole normaali kuvio kaupunkioloissa asua saman katon alla. Eikä tulisi mieleenkään muuttaa omia tapojani tai muuttaa makuuhuonejärjestelyitä tai saunavuoroja jne... Enkä 17 v poikaa päästäisi vielä itsekseen asumaan. Odottakoon vuoden. jos suhde silloin olisi vielä voimissaan, niin yhdessä asumisestakin voi tulla jotain...
Olet täysi-ikäinen, et siis tarvitse vanhempiesi nimiä etkä mielipiteitä mihinkään päätöksiisi. Hae opintorahaa tai työttömyyspäivärahaa, asumistukea ja asuntoa, niin muutkin tekevät. On toki mukavaa asua ilmaiseksi isovanhemmilla, mutta se ei ole aikuisen ihmisen itsenäistä elämää, ja eron huomaat heti kun olet omillasi. Olet jo huomannutkin että tilanne tällaisena ei ole hyvä. Aikuinen ihminen ei myöskään mene majailemaan poikaystävän kotiin, vaan joko asuu erillään tai hankkii sellaisen asunnon jossa voi elää yksin tai kaksin, ilman sukulaisia. Joka tapauksessa, hankkiutukaa tavalla tai toisella eroon vanhempien luona asustelusta ja alkakaa itse vastata omasta elämästänne. Hiukan se kirpasee luopua jostain lapsen asemaan liittyvistä mukavuuksista, mutta saatte jotain parempaa tilalle. Sitä se aikuistuminen on.