jouduinkin ansaan.
Olen alle kolmekymppinen nainen, naimisissa.
Olin pitkään yksin, kunnes tapasin mieheni. Odotin tietysti, että yksinolon aikainen elämä, yksinäisyys, seksin ja läheisyyden puute ovat ohi.
Miten väärässä olinkaan. Alussa mies oli ihana ja rakastava, myös seksuaaliset halumme menivät yksiin.
Nyt olen yksinäisempi kuin ennen naimisiin menoa. Yhteistä aikaa on "sitten joskus", seksiä ja läheisyyttä kerran viikossa.
Surullista on, että ymmärrän nyt jopa naisia, jotka pettävät miehiään. Itse en pettää uskalla, vaikka usein itken ja toivon löytäväni miehen, jonka mielestä ajatukseni eivät ole typeriä, jonka kanssa olisi henkistä ja fyysistä läheisyyttä, rakastelua. Kaikkea, mitä en ole kokenut.
Erota en voi, koska en halua pelätä, ja koska olen luvannut rakastaa "myötä ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema erottaa". Vaikkakin elämäni on oikeastaan pelkkää vastoinkäymistä.
Kuin rämpisi syvässä suossa, mutta yli on mentävä, luovuttaa ei voi. Voin vain toivoa, että minusta tulee timantin kova kestämään kaiken, ja joskushan pakosti kuolema erottaa.
Te, joilla on vieressänne ystävä, rakas, kumppani. Olkaa onnellisia, teillä on kultaakin kalliimpi aarre. Raha ei todellakaan korvaa ikinä rakkautta ja läheisyyttä.
Menin rakkaudesta naimisiin,
Mrs. Robinson
162122
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
molemmat ovat luvanneet "myötä- ja vastoinkäymisissä" olla toistensa kanssa. Ei sinun kuulu kestää yksin vastoinkäymisiä. Mieti sitä.
..niin..
erota et voi koska et halua pelätä?! pelätä mitä??? Jos ei suhde ei toimi niin ei toimi,turha siihen on loppuiäkseen jäädä vaikka oltais papin edessä jotain tullu luvattuakin,uutta matoa koukkuun vaan ja eteenpäin,niinku se mummo hangessakin sanoi. Oikeasti olet alta 3 kymppinen noinko haluat seuraavat n.40vuotta elää?? Joskus pitää ja saa olla itsekäs,ja nyt on aika olla sitä.
Arvaan, että aloittaja pelkää väkivaltaa (pahimmassa tapauksessa jopa kuolemaa). Ei silloin kovin herkästi uskalla lähteä "uutta matoa koukkuun" pujottelemaan.
varten täs maas on olemas ensi ja turvakodit ja poliisi,tekosyitä pysyä huonossa liitossa on pelko,lapset ja raha.
ei koskaan ole joutunut kokemaan pelkoa. Vai on se "tekosyy" jos henkensä puolesta pelkää? Voi hyvääpäivää sentään.
tulee se "timantin kova" ihminen.Mutta se koskee silloin kaikkea elämässäsi.Olet silloin kyyninen ihminen, etkä varmasti oma iloinen itsesi... Haluatko sitä? Ihminen on luotu rakastamaan, eikä tukahduttamaan itseään ja vihaamaan. Ota ero. Miehestäsi en tiedä mitään, enkä peloistasi. Onko hän väkivaltainen vai mitä pelkäät? Kyllä siihenkin lääke löytyy ihan varmasti. Muista, ettei muiden ihmisten mielipiteillä ole loppujen lopuksi merkitystä. Hehän eivät sinun elämääsi elä... Mutta älä tee mitään mitä inhoat ja pelkäät. Kadut vaan.
Näinhän se on. Ei itseään kannata ehdoin tahdoin hajottaa huonossa suhteessa. Kunhan vain ihmiset puntaroisivat tilanteensa tarkkaan ennen päätöksien tekoa. Alkuperäisellä kirjoittajalla jää sentään valinnan mahdollisuus kyynistyäkö vai ei, mitä en itse kusetettuna ja erotettuna en saanut. Näin se elämä muovaa meitä. Itse pääsin helpolla, kun ei tarvitse enää välittää mistään mitään.
Niin, pelkkä seksuaalinen halu yksiin ei kanna suhdetta eteenpäin. Olen tapaillut yhtä miestä kolmisen vuotta ja rakastuinkin häneen. Kerran hän jo kosi minua, mutta en viellä suostunut koska en yksinkertaisesti tuntenut häntä viellä. Nyt olen oppinut tuntemaan, enkä häntä puolisokseni halua. Olen todella yksinäinen hänen kanssaan, meillä ei ole oikeastaan muuta yhteistä kun lenkkeily. Tunteeni ovat jo kuolleet, en edes välitä enää tavata häntä.
Niin,"olkaa onnellisia teillä joilla on rakastava puoliso rinnalla..." Tuo poika joka kulkee rinnallani on lihaa ja verta,tunteita laidasta laitaan,vain ihminen.Miksi rakastan häntä.Hän on inhimillinen ihminen täynnä virheitä.Pettymykset häneen olivat vuorenkorkuisia ennenkuin huomasin että hänellä on oikeus olla juuri sellainen kuin on.Siitä oikeastaan alkoi rakkauskin.Hänen tehtävänsä ei ole ainoastaan tyydyttää minun tarpeitani,minun rakkaudennälkääni vaan asiat ovat vuorovaikutteisia.En enää luetteloi hänen virheitään,eikä hän minun.Hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme ja se on tehnyt suhteestamme mielenkiintoisemman.
kehiin! Noin sitä pitää. Ekaks kokeillaan, jos vaikka alkaakin taas sietää toista virheineen päivineen, koska yhteen on toisen kanssa menty. Vasta sitten aletaan harkita eroamista, ellei siltikään oikein toimeen tulla. Totta tosiaan: meillä on vain yksi ainoa elämä, eikä mikään mahti maan päällä saa minua pilaamaan loppuelämääni liitossa, josta vain kuolema voisi minut pelastaa. Mieluummin eroan ja saan elämäni takaisin.
Olen tässä pari päivää itsekseni miettinyt...itsessäni on myös paljon osuutta tilanteeseen. Itseni on todella vaikea tehdä aloite läheisyyteen ja seksiin, ja nythän minulla olisi oiva mahdollisuus opetella em. asiaa. Luultavasti jos nyt eroaisin, olisin samassa tilanteessa uudelleen. Eli yli on mentävä, vaikka nyt näin "räpiköiden". Uskon, että avioliittomme voi jopa vahvistua tästä. Yritän myös olla vaipumatta mielentilaan, jossa olin aloitusviestiä kirjoittaessani. Olen usein yksinäinen, muttei kavereiden puutteeni ole mieheni vika, vaan omien "lukkojeni", eikä ole mieheni velvollisuus olla kanssani koko ajan. Osaan itse myös etääntyä ja työntää toista pois, se on ollut selviytymiskeinoni, joka ei toimi, eikä voi toimia parisuhteessa. Opettelen itse olemaan rakastava puoliso, ja muistelen kun mieheni kanssa tavattiin. Se oli rakkautta ensi hetkestä. Kaksi rikkinäistä ja rakastamisvammaista ihmistä yhdessä, niin ei voi helppoa ollakaan.
Se on ihan normaalia, että suurimmassa ihastumisvaiheessa seksiä ja läheisyyttä on enemmän. Sitten koittaa arki ja pitää vaan löytää kompromissi sen suhteen, että kumpikin saa riittävästi em. asioita. Sen joka on enemmän puutteessa, on toimittava useammin aloiteen tekijänä. Minä kaipaan paljon hellyyttä ja välillä juutun siihen ajatukseen, ettei mies tarjoa sitä minulle riittävästi. Niistä tulee itkuisia ja surkeita päiviä, vaikka tilanteessa ole oikeasti mitään mieltä. Olen todennut, että ongelma on silloin ihan minun omassa päässäni. Mikään ei ole muuttunut miehen puolelta, minä vaan olen juuri sillä hetkellä alkanut murehtia sitä, ettei mies useinkaan tule halailemaan oma-aloitteisesti. Silloin kun en ajattele sitä, menen miehen luokse kun siltä tuntuu, hän vastaa minun lähestymiseeni, on hellä ja ihana ja kaikki on oikein hyvin. Asioista ei kannattaisi turhan päiten tehdä hankalia, tärkeintä on, että toinen rakastaa ja kohtelee kauniisti... Omat kaverit, harrastukset ja tavoitteet elämässä ovat tosi tärkeintä. Olen huomannut että silloin kun tuntuu että puoliso laiminlyö minua/on maailman ärsyttäminen ihminen/tekee kaiken väärin, oikea syy on se, että minulla on tylsää. Alan silloin miettimään mitä kivaa järjestäisin itselleni, kävisinkö kampaajalla, soittaisinko jollekin kaverille, menisinkö vaikka yksin elokuviin. Sitten kun käynyt vähän tuulettumassa, mieskin on taas mitä mukavin:)
Tuo lukkoon menenminen ja etääntyminen on tuttua noina huonoina päivinä ja se on ihan toivoton tilanne. Kun itsellä on torjuttu ja pettynyt olo, tilanteesta puhuminen tuntuu liian vaikealta ja rupean silloin etäiseksi ja hiljaiseksi toivoen että mies siitä huomaisi kuinka paha olo minulla on ja alkaisi selvittää tilannetta. Olemme keskustelleet tästä miehen kanssa. Hän huomaa kyllä käytökseni, mutta säikähtää minun kylmyyttäni eikä pysty tekemään mitään muuta kuin puhumaan arkisista asioista eli hän ei pysty laukaisemaan tilannetta vaan minun on tehtävä se ihan itse ennemmin tai myöhemmin. Sitten mies kyllä tulee ihanasti vastaan, sanoo että rakastaa ja kertoo että on vaan sellainen ettei tarvitse yhtä paljon hellyyttä kuin minä, mutta tykkää kyllä kun minä tulen halaamaan jne. Olen todennut, että minä olen ihan itse vastuussa noista ongelmista ja minun ne on myös ratkaistava. Onneksi noita tilanteita tulee koko ajan harvemmin, en edes muista koska olisi ollut viimeksi. Minusta tuntuu, että osaan katkaista tuohon tilanteeseen johtavan ketjun riittävän aikaisin ja hakea mieheltä sen mitä tarvitsen, eikä tuollaista tarvitse enää kokea. Hope so... P.s. Jos vain suinkin mahdollista, kannattaisi yrittää hankkia ystäviä. Naisia kiinnostavat vähän erilaiset asiat ja joitakin juttuja on paljon antoisampaa jakaa muiden naisten kuin miehen kanssa.
Käyttäydyn itse samalla tavoin. Ymmärrän mitä tarkoitat. Yritin keskustella mieheni kanssa tilanteesta, mutta hänellä ei ole nyt minulle tai suhteellemme aikaa. Olen tärkeysjärjestyksessä kaiken muun alapuolella. Ja nyt kun uskallan ajatella itse, että mitä tarvitsen ja haluan elämältäni, huomaan ettei toiveemme ja tarpeemme mene ollenkaan yhteen. Minun pitäisi vain hyväksyä tilanne ja odottaa. Odottaa mitä? Ei minun tarvitse odottaa, voin ottaa vastuun hyvästä olostani ja elämästäni nyt. Hmm...paha vaan kun yksin en voi avioliittoamme pelastaa. No, olen pettynyt, mutta toiveikas tulevaisuuden suhteen. Ilman tätä suhdetta, en olisi omaa tuhoavaa käytösmallia ymmärtänyt ehkä pitkään aikaan. Kynnysmattoiluni loppui nyt tähän, ja omalta puoleltani ihan sopuisassa hengessä. Mieheni mielestä olen nyt maailman suurin k*pää, jonka hän haluaa pois elämästään. Eli ero tuli. Vähän kumminkin ärsyttää, tekisi mieli laulaa miehelle: "Jos elämä ois helppoo, olisit pelkkä paskiainen, pettäjä, jättäjä ja sanansyöjä" -Haloo Helsingin biisin sanoin. Nuo kaikki olen mieheni puolelta kokenut...mutta enpä viitsi alkaa tuohon, tulisi vain itselle ongelmia enemmän. Joku voisi kutsua miestäni narsistiksi, joku jopa psykopaatiksi. Tiedä sitten noista, en ole lääkäri...mutta hullua elämäähän tämä on ollut. Harmi vain, että oman parantumiseni hinta on avioliittoni.
Kurjaa jos teille tulee ero:( Ihan mielenkiinnosta kysyisin, että kuinka kauan ehditte olla yhdessä? Ajatteletko että mies muuttui naimisiinmenon takia luullen että sitten ei tarvitse enää nähdä vaivaa vai loppuiko vaan ihastumisvaihe eli suhde ei kestänyt arkea? Jos toinen ei tunnu täyttävän omia tarpeita ja toiveita, kannattaa miettiä sitä, onko itsellä ylimitoitetut toiveet vai onko toinen todella kyvytön elämään parisuhteessa. Mielestäni puolison tehtävä ei ole viihdyttää eikä hän ole vastuussa elämänkumppaninsa onnellisuudesta, niistä jokaisen tulisi pääosin vastata itse. Puolisoilla on oikeus omaan aikaan ja omiin kavereihin, mutta riittävästi yhteistä olemista ja tekemistä tulisi kuitenkin olla, että läheisyys säilyy. Hyvin tärkeää on mielestäni se, että puoliso haluaa elämänkumppaninsa olevan onnellinen ja yrittää auttaa, jos tällä on vaikeaa. Vaikka taitoa tai kykyä ei aina olisikaan riittävästi vaikkapa omista vaikeuksista johtuen, niin yritystä pitäisi silti olla, jos toista rakastaa. Meillä on kolme vuotta suhdetta takana (1,5 v. naimisissa) ja minusta tuntuu että olen aivan yhtä ihastunut mieheeni kuin alussakin ja uskon että tulemme olemaan loppuelämämme yhdessä, mitä tietysti ei pitäisi mennä vannomaan;) Meidän suhteemme on aika arkinen sillä lailla, että viihdymme molemmat kotona ja touhuilemme paljon omissa nurkissamme. Loppuilta istutaan aina yhdessä telkkarin edessä, minä miehen kainalossa ja se on minusta paras paikka maailmassa. Mies ei ostele kukkia, lahjoja eikä hemmottele ("en vaan ole sitä tyyppiä", grrr...), mutta kohtelee minua aina todella kauniisti ja kunnioittavasti. Kertaakaan hän ei ole nimitellyt eikä loukannut tahallaan. Jos tulee jotain väärinymmärrystä tai erimielisyyttä, kumpikin pysyy asiassa, eikä vedä siihen soppaan mitään muita harmituksia mukaan. Näillä eväillä ollaan pärjätty minusta oikein mukavasti:)