En halua enää tuntea näin. Itse asiassa tunteeni ovat aivan ristiriitaiset. Rakastan poikaystävääni todella paljon. Ja hän sanoo rakastavansa minua, suutelee, halailee, hymyilee, ottaa kainaloonsa. Mutta, ongelma on se ettei hän kuitenkaan viihdy seurassani. Hän on aina menossa, joka ikinen päivä hän käy tapaamassa kavereitaan. Enemmän hän on ystäviensä kanssa kuin minun. Sitten hän tulee luokseni vain nukkumaan. Minun seurassani hän vain tuskastuu on levoton ja valittaa että on tylsää. Sitten hän hermostuu olotilaansa ja sellaisina hetkinä minä en voi edes kysyä häneltä mitään. Vastauksena vain tiuskintaa. Ja välillä muulloinkin. Ei hän paljoa menojaan selittele. Kielsi minua soittelemasta perään ja kysymästä milloin häntä voi odottaa takaisin. Ja sitten kun hän tulee ystäviensä luota hän on niin iloinen. Miksi hän ei tule minun kanssani iloiseksi. Ja en ymmärrä miksi hän silti haluaa olla kanssani ja jopa muuttaa yhteen kanssani. En tiedä haluanko sellaista elämää, joka ilta yksin… odottamista ja odottamista.. Mutta en todellakaan haluaisi menettää häntä. Se sattuisi liikaa.
Sattuu liikaa...
liisi
4813
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ennen kuin teet lopullisen päätöksen yhteen muuttamisesta. Kokemuksesta voin kertoa, ettei yhteen muuttaminen muuta tilannetta miksikään, pahentaa vain, koska poikaystävälläsi olisi VARMA paikka aina, mihin tulla oli sitten tehnyt mitä tahansa. Ellei hän viihdy vapaa-aikaa nyt yhdessä kanssasi, niin kuinka yhteen muuttaminen muuttaisi tilannetta? Olen itse lähes 50v nainen ja elän suhteessa, jossa avopuolisoni harrastus ja harrastukseen liittyvät menot täyttävät koko elämän. Hänen elämässä ykkössijalla on tuo harrastus. Kaikki muut asiat jäävät jalkoihin. Olen lopen väsynyt nykyiseen elämääni. Väsymys tuo turhaa riitaa suhteeseemme ja oravanpyörä on selvä. Meillä ei ole yhteisiä harrastuksia, koska milloin niihin ehtisimme toisen harrastuksen vuoksi. Rakastan avopuolisoani todella paljon, enkä haluaisi suhteemme loppuvan. Olen yrittänyt sanoa hänelle jo vuoden ajan,ettei näin voi jatkua, vaan asialle tulee tehdä jotain. Hyviä lupauksia on ollut satoja, mutta ne kaikki ovat jääneet lupaustasolle. Lupauksillaan hän on saanut minut toivomaan parempaa huomista ja hetken rauhan omalle toiminnalleen. Mitään ei kuitenkaan ole muuttunut hänen toiminnassaan. Ainoastaan minä olen henkisesti ja fyysisesti väsyneempi jatkamaan huomiseen. Siksipä toivon sydämestäni, että Sinä miettisit tarkkaan ennen kuin teet ratkaisujasi. Toisen menettäminen sattuu liikaa (jonkun aikaa), mutta voin sanoa, että henkinen pahoinvointi sattuu kaiken aikaa, ellei muutosta parempaan saa aikaan.
Toivotan Sinulle hyvää kevään jatkoa ja kaikkea hyvää elämääsi!
Olisin voinut itse kirjoittaa tuon viestin. Tapauksemme ovat monilta osin yhteneväiset, erona ehkä se etten enää ole poikaystäväni kanssa. Suhde katkesi reilu viikko sitten.
Toimivaan parisuhteeseen kuuluu tasapaino omien menojen ja yhteisten menojen välillä. Toista pitää kunnioittaa ja jos on valinnut vakituisen parisuhteen, pitää ymmärtää että kumppaninkin kanssa pitää viettää aikaa. Jos se ei kiinnosta tai tunnu hyvältä, on syytä miettiä haluaako olla suhteessa ollenkaan. Luulen, että poikaystävälläsi on sama kasvuvaihe kuin exälläni: ei tiedä, kuka on, ei tiedä, mitä haluaa, haluaa olla täällä ja siellä yhtäaikaa, syödä kakun ja säästää sen... Eikä siihen auta kuin omien halujensa ja tarkoitusperiensä selvittäminen.
Me muutettiin yhteen, mutta se todellakin vain pahensi ongelmia. Muutettiin erilleen, mutta hetken kuluttua sama meno jatkui. Jatkoimme suhdetta kuitenkin vielä melkein puoli vuotta, kunnes tilanne kärjistyi ja päätimme, että tässä vaiheessa meidän molempien on parempi olla erillämme. Poikaystäväni (ex)saa rauhassa kasvaa ja miettiä, eikä minulle eihudu turhaa kipua ja tuskaa. Sillä roikkuminen suhteessa, jossa toisen menojalka vipattaa koko ajan, on yhtä helvettiä.
Sen kanssa voi oppia elämään, jos sellainen suhde on sitä mitä haluat. Minä halusin enemmän; jonkun joka rakastaa ja kunnioittaa minua ja minun tarpeitani. Jonkun, joka viihtyy seurassani ja jonka seurassa minä viihdyn. Suhteen, jossa tehtäväni ei ole olla ohjelmatoimisto, vaan tasa-arvoinen kumppani ja puoliso. Koska poikaystäväni ei ollut valmis tähän, päädyimme erilleen.
Kipeää se tekee vähän aikaa, mutta omista periaatteistaan ja haluistaan ei voi tinkiä loputtomiin. Sellainen synnyttää nalkutusta, pihtaamista, mykkäkoulua ja katkeruutta. Päätin, etten halua sellaista elämää. Minulla (ja sinulla) on oikeus onneen!
Mitähän mies hyötyy susta??? Jotakin on, koska haluaa muuttaa yhteen. Kuka teillä maksaa laskut???
Etsii itseään. Se on ainakin varma ja on levoton tapaus. Viihtyy isommassa porukassa.
Mitäs tekisin mä. Nuorempana muutin yhteen. Nykyisin tossa tilanteessa en.
Meillä on melkein samanlainen tilanne,paitsi että olemme olleet kihloissa vuosia ja meillä on yksi lapsi.Mieheni näyttää viihtyvän kavereidensa kanssa (kaikki poikamiehiä) paljon paremmin kuin minun ja tyttäremme...jokapäivä käy kavereiden luona,tekevät yhteisiä suunnitelmia viikonlopuksi...tuntuu että olen ihan ulkopuolinen hänen elämässään.
Ja kaverit käyvät melkein jokapäivä meillä,ellen anna tulla niin mies suuttuu ja lähtee kavereiden luo.Olen yrittänyt keskustella asiasta mutta mieheni mielestä se on ihan turhaa,minulla on stressi ihan turhasta jne...
Olen tässä alkanut harkitsemaan muuttoa toiselle paikkakunnalle,en jaksa pitää parisuhdettamme yksin pystyssä.En enää,kauan olen niin tehnytkin.
Rakastan miestäni mutta en halua elää jatkuvassa stressissä,pikkuhiljaa olen alkanut tuntemaan katkeruutta miestäni kohtaan.
Ymmärrän täysin tilanteesi...suhteen lopettaminen sattuu ja paljon mutta sen kestää paremmin kuin elämisen jatkuvan paineen ja pahan olon alla..
Jaksamista sulle,kyllä se siitä iloksi vielä muuttuu...