Tilanne on tämä: noin 15v yhteistä elämää ja selvisi sitten monen kommelluksen kautta asia jota olen jo vuosia mielessäni pyöritellyt, että en tunne rakkautta puolisoani kohtaan. Elämme aika erillistä elämää, ei ole harrastuksia tms. joissa viettäisimme yhteistä aikaa, ainoat hetket ovat tunnit kotona lasten kanssa, molemmat liikkuvia ja aktiivisia ihmisiä. Hän on ihan ok mies, ahkera jne. mutta puuttuu se intohimo ja tunne, jota kaipaan. Hän tietää tämän ja olemme keskustelleet mahdollisesta erosta. Kaipaisin kokemuksia teiltä, jotka olleet samassa tilanteessa. Tuntuu että otanko liian suuren riskin jos lähden omilleni? Elämää edessä toivottavasti vielä paljon
Rakkaudeton tila - liitto tuhoutuu?
kinoksissa
212824
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
täysin siitä mitä sinä ja kumppanisi haluatte. Jos sinusta tuntuu nyt, ettei rakkaudeton liitto oikein sytytä, niin tuo tunne tulee ajansaatossa vahvistumaan mitä todennäköisemmin. Jossain vaiheessa saatat pettyä siihen, ettet ole eroasiassa jämäkämpi ja rohkeampi. Ihmisellä on taipumus vetkutella päätöstä erosta, ellei siihen ole tarpeeksi "pätevää" syytä. Ja sitähän tuo rakkaudettomuus ei ole. Etenkin kun pystytte puhumaankin asiasta. Monet parit elävät liitossa, jossa ei ole suuria tunteita - ehkä koskaan ollutkaan. Mutta he eivät kaipaakaan muuta. Omassa elämässäni oli eräs käännekohta, jota ihmettelin muutaman sekunnin itsekseni - ja sen päälle totesin "tämä on liittoni lopun alku". Olin silloin vähintään kolme vuotta ajatellut säännöllisesti eroa. No, lopun alkua kesti parisen vuotta ja eron tekemistä toiset pari vuotta.
Täällä ollaan aika samoissa tunnelmissa. Yhdessä on oltu kymmenisen vuotta, lapsia on kaksi ja tunteet kadonneet. Tarkemmin ajateltuna en edes muista, milloin olisin tuntenut rakkautta miestäni kohtaan. Tai toki siis sellaista kaverillista, onhan hän lasteni isä ja meillä monta yhteistä muistoa, mutta jotenkin vuodet ovat vieneet meidät erilleen ja tällä hetkellä yhteistä ei tunnu löytyvän. Olen eroa miettinyt jo monesti aiemminkin, mutta sysännyt ajatukset syrjään, koska koko eroprosessin raskaus kauhistuttaa. Siis en haluaisi olla yhdessä, mutta en jaksa erotakaan. Olen jotenkin niin turta ja väsynyt. Miksi sitten eroa pohdin, on juuri tämä tunteettomuus. Mies on hyvä isä, kunnollinen kaikin puolin, mutta ei sytytä millään tavoin. Seksiä ei ole juuri lainkaan (ehkä kerran tämän vuoden puolella), yhteisiä intressejä tai keskustelun aiheita saa keksimällä keksiä, ajatukset tulevasta on kaukana toisistaan. Miten tästä eteenpäin? Väsyttää jo valmiiksi tuleva prosessi, en tiedä mistä löydän voimia. Toisaalta viimeksi tänään mies sanoi, ettei liittoamme voi enää edes avioliitoksi kutsua ja että hän voi pahoin, koska tuntee, ettei häntä rakasteta. Tiedän, että selviän yksin lasten kanssa, tunnen olevani tarpeeksi voimakas. Mutta että pääsisi tämän pahimman yli. Että jostain saisi voimia kahlata tämä, kaikki selvittely ja selittely, järjestely ja pahan olon purkaminen.
VOi kuinka tutulta kuulostaa. Olen samassa tilanteessa kuin edellinen kirjoittaja. Meillä on lapset ja koti, mutta ei rakkautta tai seksiä. Seksittömyyttä on ollut jo usean vuoden ajan. Olen aivan turta myöskin, haluaisin erota, mutta yh-elämä pelottaa. Kuinka rahat riittävät, entä se syyllisyys ehjän kodin rikkomisesta? Tuskallisia ajatuksia, mies tekee paljon töitä ja harrastaa myös paljon. Yhdessäolo on lähinnä harrastuksista toiseen juoksemista, toisen vapauttamista omiin menoihin jne. Ystävällisiä olemme, riitoja ei ole, mutta läheisyys puuttuu. Jatkaako näin loppuelämä, vai pitäisikö tehdä irtiotto. Entäpä jos elän yksin lopun elämää?
Että kun kun asiat alkaa mennä eteen päin olo alkaa helppotuun... Se että saa päätettyä että lähtee.. eikä jahkaile.. se tekee sen helpottuneen olon.AIVAN SAMA MITÄ SEN JÄLKEEN ELÄMÄSSÄ TULEE....
meillä meneillään! Tää on kauheeta! Sama pohdinta käynnissä ja asiat pyörii vain päässä. Meillä ei kyllä pystytä keskustelemaan asiasta. Tietysti toinen puoli sanoo, ettei mitään ongelmaa ole. Tyytykö miehet siihen, että vaimo on vaan olemassa???
Hei! Jatkanpa tarinaamme: ollaan päästy asian ytimeen keskusteluissa ja olen todennut miehelleni, etten häntä rakasta, kuten yllä joku kirjoitti en osaa edes sanoa koska olisin tuntenut... Olemme siinä jamassa että hän on käynyt katsomassa asuntoa, lapsien tapaamisasioista ei juuri pysty hän puhumaan eikä suostu tapaamaan sosiaaliväkeä. Muutto siis lähestyy. Olen ottanut taloudellisen vastuun nyt lähestulkoon kaikesta asumiseen liittyvästä, rahat piisaa kun ei turhia käyttele. Itse asiassa tunnelma on jopa tavallaan helpottunut, tietty mies itkee ja rukoilee jäämään, mutta olen tyytyväinen että sain suun auki ja jotakin alkoi tapahtumaan.
Hienoa kuulla, että siellä asiat etenee. Meilläkin ollaan nostettu kissa pöydälle ja molemmat avattu suut, minä olen kertonut mitä tunnen (tai paremminkin mitä en tunne) ja mies puolestaan sai sanottua, ettei voi hyvin tässä rakkaudettomassa liitossa. Jotenkin jo asioista oikeilla nimillä puhuminen helpotti, tunnelma on nyt vapautuneempi. Sovittiin, että mietitään asioita tahoillamme, pyöritetään arkea sovussa ja puhutaan aina tietyin väliajoin. Mies haluaisi mennä pariterapiaan, mutta minusta tuntuu, ettei mulla ole mitään annettavaa. Eikä oikein tahtoakaan. Tosin mieskin puhui jo erosta, joten sitä kai tässä työstetään. Pelottavalta tuntuu ottaa se ensimmäinen konkreettinen askel, mutta jotenkin mulla on tunne, että mä tästä selviän. Rankkaa tulee varmasti olemaan, mutta rankkaa on tämäkin kulissielämä.
Aivan samoja ajattelen itsekkin.Vuosia miettinyt eroa.Mies ahkera ja ei käy vieraissa,mutta siltikään en tyytyväinen.En tunne kaipuuta miehen lähelle ja seksiä en voi edes ajatella hänen kanssaan.Viime kerrasta aikaa jo kaksi vuotta.Pelkkä kosketuskin mieheltä saa kylmät inhon väreet aikaan.Lasten takia olen vitkutellut eroa ja tunnen kauheaa syyllisyyttä siitä,etten halua miestä lähelleni.Täytyy vaan joku päivä nostaa asia pöydälle.
aivan sama tunne... Yrítetty on.. Ei se vaan parane.... ihan kun asuisin veljeni kanssa. Surullista mutta totta... aivan sama tunne mitä kerrot itsestäsi..... mielummin yksin kun "yhdessä".
Todellakin, aamulla oli sitten lappu pöydällä, mies oli ns. lähtenyt ja jättänyt viestin minulle ja erikseen lapsille, onneksi lapset nukkuivat vielä. Idea oli että hän katoaa lopullisesti (ei mitään itsarijuttua) ja me elämme elämäämme. Sain onneksi houkuteltua takaisin, pientä uhkailua sos viranomaisilla jne. kun saapui puhuimme todellakin reilusti tästä asiasta, että toinen muuttaa jonnekin, emme vielä tiedä kumpi, lapsien ääntä kuultava, lapset myös tietävät tilanteesta, oli pakko kertoa aamulla kun isä oli "kadonnut". Mies tuli lopulta toivottavasti järkiinsä ja on nyt valmis sopimaan lasten asemastakin. huh
taas 25 vuoden yhteiselo. Minä menen, mies kököttää sohvalla. Tekee yhä myös kotona myyntityötä, josta saa noin 50senttiä tuntipalkaksi. Tämän piti olla tilapäistä 3kk. Nyt on vierähtänyt 6 vuotta. Viis intohimosta, kunhan saisi edes laskut maksetuksi ajallaan. Ei ole 25 vuoden aaikana kovin useasti saanut. Aina pyytää apuun. Tai hälyyttää sukulaisia. Olen 15 vuotta todenteolla jankuttanut kunnon työn etsimistä. Ei vaikutusta. Kaikki ystäväni, sisareni, äitini - jopa lapseni ovat kyselleet miksi ihmessä en vieläkään ole saanut eroa aikaiseksi. Kerään voimia: siitä se johtuu. Aivan kohta niitä on tarpeeksi.
Mä vellon täällä hirvessä syyllisyyden meressä. Kuten aiemmin jo kirjoitin, mies on "täydellinen", ihana isä, ei juo, ei petä, ... Tällaisesta miehestä eroaminen onkin aika hankalaa. Nyt kun olen puhunut ajatuksistani muutaman ystäväni kanssa, on ensimmäinen reaktio, että ettehän te voi erota, sulla kun on niin hyvä mieskin. Mun päälle vyöryy kamala syyllisyys, jos mä vaan olisin tyytyväinen tähän, oppisin miestäni rakastamaan, niin kaikki olisi hyvin. Mutta nyt mä olen menossa pilaamaan kaiken, hajottamaan perheen. Miten te muut selviätte tän kanssa? Tuntuu, että olisi niin paljon helpompaa, jos mies ei olisi niin "hyvä", olisi jotenkin oikeutetumpaa erota.
Hei! Ihme ja kumma, minulla ei ole ollut moista tunnetta, ehkä olen ajatellut "Väärin" mutta pohdin asian siten, että saan syyllistää itseni jos olen sellaisessa liitossa, jossa ei ole tunteita. Alunperin oli jo mielessä, että mitään kulisseja en ala pitämään pystyssä. Ehkä kannattaa olla hieman itsekäskin näissä asioissa, sinun elämäsi on kyseessä eikä sukulaisten tms.
JOS olisit tyytyväinen ja JOS rakastaisit. Mutta kun et ole tyytyväinen etkä rakasta, niin kannattaa vain myöntää tuo tosiseikka eikä jossitella. Kenelläkään ei ole velvollisuutta rakastaa ja olla tyytyväinen.
Kiitos kannustuksesta, tuo ympäristön paine ja syyllistäminen tuntuu välillä raskaalta. Mutta taas tänään oli sellainen päivä, että kukaan sivusta seurannut tuskin ihmettelisi eroa. Jotenkin tuntuu, että viimeinenkin yhteys on kadonnut ja kaikki toisissamme ärsyttää. Mitään tappelua tai riitaa ei ole ( tääkin on yksi ympäristön kommentti "ettehän te edes tappele"), jotenkin vaan puhutaan toistemme ohi ja toimimaan ihan päin vastoin kun toinen. Kuluttavaa ja raskasta..
Mutta miten tästä edetään? Missa tahdissa olette edenneet? Olen miettinyt, että tämä kesä, vaikka syksykin olisi aikaa tätä työstää, mitään paniikkikiirettä kun ei ole. Miten te muut olette hoitaneet kaikki käytännön asiat? Kai näitä on tosissaan ruvettava miettimään, raha-asioita ja muita prosesseja.
Syyllisyys kalvaa minuakin valtavasti. Hyvä, huolehtiva mies, ei lapsia, 8 vuotta liittoa takana. Ei seksiä, ei läheisyyttä, välttelen kosketusta. Intohimoa ja siis sellaista kunnon rakkautta en tunne, mutta välitän tästä ihmisestä tietysti paljon, olemmehan viettäneet vuosia yhdessä ja tunteneet toisemme huomattavasti pidempään. Harrastuksia ei ole yhteisiä, eikä juuri muutakaan puhuttavaa. Yhteisiä menoja ei harrasteta. Ei vaan jaksaisi enää yrittää.
Mutta sitten on tämä syyllisyys, miksi jättää niin hyvä mies, joka rinnallani on vuosia ollut? Olen sairastanut vakavasti liittomme aikana ja työkyvyttömyyteni aikana hän huolehti minusta (ja kaikesta). Tunnen olevani hänelle velkaa, en tahtoisi satuttaa ihmistä joka on kuitenkin kaiken puolin hyvä, mutta aviomiehekseni täysin väärä. Tuntuu kuin hylkäisi veljensä. Satuttaisi jota kuta joka ansaisisi elämäänsä pelkkää hyvää.
Avioeroa olen kuitenkin pyöritellyt mielessäni päivittäin viimeisen vuoden. Yritän uskotella itselleni, että ero olisi myös tälle miehelle parempi, ja hän löytäisi todellisen onnen. Mutta entäpä jos hän vaikka alkoholisoituu, tai masentuu vakavasti? Syyttäisin tästä itseäni (olisihan se minun vikani?). En jotenkin pysty kaiken tämän syyllisyyden keskeltä tavoittelemaan sitä omaa onneani, toisen satuttamisen pelossa.
Voimia teille kohtalotovereille.
No meillä eteni vauhdilla,mies muutti nyt vuokralle, minä otin kaiken vastuun ok-taloon liittyvistä menoista, siitä mitä hän maksaa ns. lasten hoitoon ei ole vielä puhuttu mitään, mies on pihalla kuin lumiukko kaikesta.
Mutta ollaanv arattu aikaa terapialle (en usko siihen) ja sos viranomaiselle, joka sitten selittää kaiken miten edetään.
Mieheni asettelee ihmeellisiä ehtoja, viikonpäästä pitäis jotakin tietää ja kahden kuukauden päästä, olen viitannut kinttaalla kaikelle sellaiselle.
Kyllä ne siitä järjestyy, nyt kun sais vain sitten sitä omaa aikaa, meinaan ettei mies sitten ramppaa koko ajan tässä nurkissa
Ja unohda ne syyllisyydentunteet: itse tiedät mikä on parasta!
Ihan kun katsoisi itseään peiliin kun lukee näitä tarinoita. Itselläni 20 vuoden avioliitto takana, kaksi lapsista muuttanut jo pois kotoa, yksi vielä kotona. Nyt huomaa, että ollaan oltu vain lasten takia yhdessä. Mies ei puhu muuten asioista, mutta rahasta kyllä. Olen pienempituloinen ja siitä saan kuulla joka päivä, kuinka vähän maksan asioista. On iso omakotitalo, jonka mies halusi itse rakentaa(on kirvesmies) ja tontinkin halusi juuri tältä paikkakunnalta, johon en itse olisi halunnut muuttaa, mutta lapset olivat niin pieniä etten pistänyt hanttiin. Luovuin kaikesta silloin kun menimme yhteen asumaan(ystävät, kouluttautuminen, työ) ja hoidin kolmea lasta kotona 7vuotta, rahattomana, mies hoiti kaikki maksut, kävi töissä ja harrasti paljon metsästystä, olin paljon yksin lasten kanssa. Varmasti jollekin ihanneaviomies(ainakin olen saanut kuulla sukulaisilta), ei juo, ei tupakoi, on terve, harrastaa, on ollut ihana isä,.....mutta kun ei vain enää oikein jaksa kuunnella noita ainaisia rahariitoja, kun jo nyt koko palkan annan menoihin, itselleni ei jää harrastuksiin mitään. Mistään muusta ei puhuta(jos puhutaankin, kääntyy aina rahoihin ja siitä sitten huutoon ja riitaan). Itse tienaa paljon, ja tiukkaa meillä ei edes ole, lainaa enää hyvin vähän, jota olen myös maksanut. Keskustelua ei vaan enää ole, kuin rahasta. Seksiä senkään vertaa, ei kuitenkaan käy vieraissa, sen huomaisin heti, kun ei osaa valehdella, ja pyörii niin paljon kotona. En ole uskaltanut lähteä pois, kun en tiedä, saanko mitään itselleni osituksissa, kun kerran olen ollut vain siivelläeläjä!avioehtoa ei meillä ole. yksin elämiseen ilman varoja ei ole mahdollisuutta. Onko kellään kokemuksia pitkän avioliiton päättymisestä.....
Hei,
kävin tällä viikolla oikeusaputoimistossa. Prosessi lähti niin, että piti etsiä oikeuspautoimiston lähin paikka (ok kai, vaikkei olisi edes "oma").
Soittoaikana varasin ajan. Soittaessa annettiin ohje, mitä piti tuoda mukana.
- Viimeisin tiliote (näkevät tulot/kk)
- eläkepäätös (sama juttu, olen ollut siipiveikkona 4 vuotta) työkyvyttömyyseläke
- arvio asumiskuluista (sähkö, vesi, jäte, kiinteistövero, vakuutukset, lainan korot) vuodessa (se jaetaan kahdella ja kuukautta kohden)
Tein tämän kanssa niin, että kävin viime vuonna Talousneuvonnassa, siellä laskettiin nämä. Mutta itsekin sen voi tehdä, etsii vain laskut ja alkaa ynnäämään.
--> nämä lasketaan siksi, että määritellään oikeusavun hinta. Joka tapauksessa se on min. 70 euroa/ensimmäinen käynti asiaa kohden. Kannattaa sanoa ositus.
70 euron päälle tulee maksukyky, jos ei ole paljon tuloja, ja menot ovat valtavat, oikeusaputoimiston palvelut ovat vain sen 70 euroa. Lasku tulee joskus.
Mulla 1210 euroa tuloja, 2 lasta, asumismenoja 93 e--> 30 euroa.
Tämä ei jäänyt näin "suuureksi", koska huomattiin jotain virheellisyyksiä asumiskustannuksen määrässä. Meillä myös iso omakotitalo ja sitä ei pyöritellä 93 eurolla x 2 /kk..
Sitten mietintää, mitä omistaa yhdessä tai erikseen.
- Asunto (kaikki laitetaan puoliksi koska olette olleet naimisissa noin kauan ja sen päälle seurustelleet)
- Auto
- mökki
- säästöt
- jos jotain kuolinpesä tai muuta, kannattaa mainita
- firma??
- Velat autosta, asunnosta, muusta, kulutuslainat (visa, master, aktiiviluotto)
Tehtiin yhdessä arvio, miten tasinko menisi. Meillä se olisi jotain sen tyylistä että mies ottaisi kaikki velat ja omaisudet niskoille ja maksaisi minulle lisäksi 120 000 euroa kahisevaa. Riippuen tietysti asunnon arvosta.
Kun mies haluaa tasinonkoa/minä, riennän uudelleen oikeusaputoimistoon ja sitten katsotaan tasinkojakoa uudelleen. Käyntihinta on vain sen omavastuun.
Ja kuulemma kannattaa ehdottomasti käydä uudelleen, ettei vahinkoa synny.
** lasten asioista oli sen verran puhetta, että saavat asua missä tahansa, mutta käytävä sossussa kirjoittamassa asia paperille. Elatusapu-laskelmat tekee sossu myös, ellei muuten sovita. Kaveri sai 10 % ex-miehensä vuosityöansioista itse neuvottelemalla ilman elatusapu-laskelmia. Älyttömän hyvä diili :)
Tsemppiä. Minä en haluaisi erota, mutta mies kyllä. Liikenneonnettomuudessa "kärsin" hiukan --> vanha ja raihnainen siipiveikko-vaimo, joka ei tee mitään eikä tienaa. Ylipainoinenkin ja huonoissa vaatteissa kulkeva.
Nyt tuntuu jo paremmalta mieli, ja ensi viikolla lähden liikkeelle. Nyt on ooteltu ihan tarpeeksi. Tsemppiä myös sinulle.
Hei,
oikeusaputoimiston lasku tuli, mun tuloilla ja maksuvaralla maksu oli 90 euroa.
70 euroa eka käynti-maksu 20 euroa maksuvaralisä.
Tällä seuraavan kerran, kun menen oikeusaputoimistoon puhumaan osituksesta, hinta on 20 euroa.
Tuossa joku aika oli lakiasiantoimistoista juttua, että muutamissa kaupungeissa annetaan ilmaiseksi lakineuvoja tiettyinä päivinä. En löytänyt sitä linkkiä enää, mutta jostain löysin ihan luettelon, mistä sitä saisi. Alkavat taas syksyllä..
Tämän löysin; http://www.naisunioni.fi/uutiset.php?aid=13952&k=13975