Lienee "vanha" aihe, mutta kertoisitteko kokemuksianne narsistisen ihmisen kanssa elämisestä.
Olin itse naimisissa miehen kanssa, joka oli monin tavoin hyvin vaikea kumppani. Ajattelin kauan, että kyse oli huonosta kasvatuksesta ja huonosta perhemallista (isänsä käyttäytyi vaimoaan kohtaan tismalleen samoin), mutta näin jälkikäteen mietin oliko mieheni luonnehäiriöinen narsisti. Mies ei ollut alunalkaenkaan juurikaan kiinnostunut minun asioistani: ei työstäni, ystävistäni, suvustani, menneisyydestäni tms. Kaikki hänen elämässään/meidän "yhteisessä elämässämme" tuntui pyörivän hänen ja hänen oman sukunsa ympärillä, ja esimerkiksi omiin vanhempiinsa hän oli yhteydessä monia kertoja viikossa ja piti itsestään selvyytenä sitä, että myös minä halusin viettää appivanhempieni kanssa paljon aikaa. Mielestäni hän roikkui aikuiseksi ihmiseksi (35v.) harvinaisen tiukasti kiinni lapsuuden perheessään, mutta en aluksi osannut pitää sitä mitenkään negatiivisena asiana. Kaikki lapsuudenperheessä kuitenkin tuntui menevän edelleni, esimerkiksi kesälomat mietti valmiiksi omien vanhempiensa menoihin suhteuttaen.
Mies mm. kammoksui julkisia hellyydenosoituksia ja sitä, että hän vahingossa näyttäisi ulkopuolisille välittävänsä vaimostaan - jos esimerkiksi erehdyin halaamaan häntä julkisella paikalla, vetäisi hän itsensä heti kiukkuisena irti minusta. Saatoimme olla sukujuhlissa, joissa hän ei koko päivän aikana puhunut minulle sanaakaan ja muutoinkin käyttäytyi niin kuin emme olisi tunteneetkaan toisiamme. Väärä sana väärässä paikassa ja huuto päin naamaa alkoi. Mm. syntymäpäivänäni hän ei katsonut oleelliseksi toivottaa minulle hyvää syntymäpäivää tai ostaa minkäänlaista lahjaa. Kun ystäväni muistivat minua syntymäpäivänäni puhelimitse päivän mittaan, huusi mies, että puhelin tuli laittaa kiinni, koska sen jatkuva soiminen ärsytti häntä... Elämä oli kaiken puolin pienempää tai suurempaa nälvimistä. Niinä harvoina kertoina, kun häntä kiinnosti ystävieni seura, piti hänen päästä mollaamaan porukan kuulle minua jollain tavoin.
Lopulta masennuin elämästä, jossa mikään ei tuntunut miestäni miellyttävän tai mikään hänelle riittävän. Luojan kiitos sain vihdoin itsestäni irti hankkia avioeron. Nyt jälkikäteen tuntuu kuin olisin saanut elämäni ja itsekunnioitukseni takaisin. Onneksi emme koskaan hankkineet yhteisiä lapsia!
Narsismista
Shinyhappyperson
171405
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
eroon.. Narsistia on hyvin vaikea diagnosoida ammattilaistenkaan, muttei mukavalta mieheltä kuulostanut kuitenkaan, oli tai ei narsku :) Käy tutustumassa sivustoon 'narsistien uhrien tuki', sieltä saa tietoa, ja tukea omille kokemuksilleen.
Kaikki ei-toivottu ja "vaikea" käytös ei ole narsismia. Henkilö voi olla todella inhottava ja itsekeskeinen olematta vähääkään narsisti.
Eipä tuo oikein narsistilta kuulosta. On sitä kaikenlaista muutakin hankalaa tapausta liikenteessä. 80-luvulla kaikki olivat rajatila persoonallisuuksia...;)
Ikävä tyyppi, olipa narsistista käytöstä tosiaan. Arvostusta ei näkynyt. Itselläni on kokemusta muutamista henkiöistä mutta en jaksa selostaa... Koska olen sellaisia lähellä. Menneisyydessä myös.
Mun ex-mies on vähintään täys narsisti. Sen tietää hänen itsensä lähipiiri, kuin nyt minunkin. Ja ne listat, joissa on piirteet, jotka narsistia kuvaavat...joka kohta sopii ex-mieheeni. Mietin jo alussa hänen olevan semmoinen, en vain uskonut sitä, tai siis halusin olla välittämättä huomiostani. No, elämämme jatkui, kunnes tajusin ettei hän lupauksistaan huolimatta muutu, ettei hän todellakaan välitä tarpeistani eikä tunteistani, etten ansaitse kohtelua jonka sain, ja että olen tehnyt kaiken minkä voin parantaakseni tilannetta. Nuo kun tajusin, tuli ero, ja ahdistukset loppui kuin seinään.
olenko itse narsisti, vai oliko exäni. myönnän heti, että kyseessä oli ensimmäinen seurustelusuhteeni, ja siksikin minusta tuli suhteessa hyvin riippuvainen osapuoli. kumppanini ei koskaan suostunut suunnittelemaan kanssani tulevaisuutta, kaikki tulevaisuudennäkymänsä olivat omia henkilökohtaisia pyrkimyksiään, ei mitään yhteistä. jos suutuin tai masennuin, jouduin seuraavaksi kokemaan syyllisyyttä siitä, että olin saanut puolisoni pahalle tuulelle. menemiseni ja tekemiseni eivät tuntuneet häntä kiinnostavan, eikä suhteessamme ollut mustasukkaisuutta hänen puoleltaan (sanoi että luottaa minuun). suremisiini hän ei välttämättä osannut sanoa mitään, tai muutaman kliseisen lohdutuksen sanan, mutta lohdutukset tuntuivat lähinnä pakolliselta rutiinilta, ikäänkuin eivät olisi tulleet todella sydämestä. Koin etten saanut suhteesta tarpeeksi huomiota ja hellyyttä, saati romantiikkaa, jota minun olisi kuulemma pitänytkin itse järjestää itselleni. henkevien puheiden jälkeen mies lupaili yrittää muuttua, tai tehdä jotain mielikseni, näin ei koskaan tapahtunut, ei merkkiäkään edes yrittämisestä. puheet unohtuivat aina seuraavaan päivään mennessä. merkkipäivien muistamiset olivat lähinnä onnettomia. myöhässä saatuja "en nyt oikeen keksinyt mitään"-lahjoja, tai sitten ei mitään.. Minun suvustani tai ystävistäni hän ei tuntunut pitävän, eikä viihtynyt ollenkaan minulle rakkaitten ihmisten seurassa, mikä tuntui todella loukkaavalta.tuntui, että minun olisi kokoajan pitänyt keksiä jotain viihdyttävää ja jännittävää ohjelmaa, olla kiinnostava tai jotain. hän ei koskaan keksinyt minulle mitään yllätystä tai erityishuomionosoitusta. lopulta hän ei enää halunnut lähteä kanssani ihmisten ilmoille, tuntui että häntä ärsytti sosiaalisuuteni, vaikka itsekin oli kovasti sosiaalinen tyyppi. minä toisaalta olin hyvin takertuva ja vaativa, juurikin olisin kaivannut epävarmuuteeni kehuja, luonteestani ulkonäöstäni, mistä tahansa. ja olen pohtinut kuinka paljon epävarmuuttani rakensi yhteisen tulevaisuuden määrittelemättömyys.. ihan liian pitkä teksti tuli. kiitos sille joka jaksaa lukea, ja ehkä kommentoidakin..
riitatilanteissa tunsin olevani syypää siihen hankaluuteen, koska yritin puhua asioita selviksi. lopulta yleensä pyysin anteeksi, mieheni ei koskaan sanonu tuota taikasanaa.tuli tunne, että kaikki olisi hyvin ja olisimme onnellisisa, jos vain minä en vähänväliä vaatisi jotain. lopulta kuneron partaalla puhuimme, mitä voisimme vielä yrittää, sain kuulla listan siitä miten minun tulisi muuttua. hämmästelin syyttävää sävyä, ja sitä, ettei mies sanallakaan maininnut mitään vikoja itsessään. olinko vaatimuksillani saanut hänet tuntemaan niin suurta riittämättömyydentunnetta, että hän koki tarpeelliseksi vetää maton minun itsetunnoltani? tunteiden näyttämisestä vielä senverran, että lähes viisivuotisen suhteemme aikana hän ei kertaakaan itkenyt, harvoin tuntui että nauru tuli todella sydämestä (tiedättehän, semmoinen pulppuileva), ja suuttuikin vain muutaman kerran. tuntuikin että minä kaikkine tunteineni olin jotenkin epänormaali, ja lähinnä häiriötekijä.
Millä perusteella ajattelet, että ex-miehesi oli narsisti - ja mitä väliä sen enään on? On kyllä sanottava, että oma käytöksesi on enemmän narsismiin viittaavaa, mutta niinhän se naisilla yleensä on. Lukemani perusteella ex-puolisosi vaikuttaa henkilöltä, joka ei ollut kovinkaan kiinnostunut elämään kanssasi. Syytä siihen en tiedä, mutta kuvamasi käytös kuvastaa sitä. Ehkä syynä oli epävarmuutesi, ehkä jokin muu syy - mene ja tiedä. Sinuna keskittyisin pohtimaan mitä itse haluat ja miten saavuttaa se. Mitä enemmän lataat toisen päälle vaatimuksia, sen varmemmin jäät ilman niitä. Jokainen on vastuussa omasta onnestaan ja rakentaa sen yksin. Joskus tavoitteet sopivat yksiin ja elämästä tulee onnellinen jonkun toisen rinnalla. Toisinaan ne taas eivät sovi alkuunkaan yhteen ja elämä on onnetonta.
Edellisen viestin kirjoittaja oli joku muu kuin aloittaja, mutta alkuperäisen tekstin kirjoittajana sanoisin vielä sen, että mies omien sanojensa mukaan todella halusi olla kanssani "eikä vain tiedä miksi kaikki meni pieleen". Mutta olet oikeassa, mitä väliä sillä enää on.
kuten jo kävikin ilmi :) ei, muutoin vaan pohdiskelin tänne. kiitos vastauksestasi. se, että haluaisin selittää exäni käytöksen narsismilla, kai helpottaisi jotenki toipumista, mutta mitä enemmän olen asiaa pohtinut, sitä enemmään olen todella joutunut myöntämään oman narsistisen käytökseni. ei sillä sikäli olekaan väliä, olet oikeassa, mennyt on mennyttä, me vain emme sopineet toisillemme. saimme kait toisistamme vain juuri huonot puolet esiin, mutta nyt uutta suhdetta aloitellessa olen alkanut pelätä, että minusta tulee taas vaativa pirttihirmu. uusi miekkonen on toki täysi vastakohta edelliselle, huomioi ja tuntuu oitis jo sitoutuneen yhteiseen tulevaan (sen, mitä siihen nyt voi kukaan varmaksi sitoutua). silti huomaan tarkkailevani itseäni, etten talloisi toista, etten vaatisi liikoja, etten enää olisi sellainen kauhea otus miksi koin itseni edellisen kanssa. siitä nämä pohdinnat. tiedänhän toki, että meissä kaikissa asuu pieni narsisti, näin pitääkin olla, ja minä jos kuka osaan vaatia itselleni huomiota, mutta yhtälaisesti haluan sitä antaakin. suhde exään oli senverran pitkä, että siinä opitut toimintamallit on ehkä syvällä, tietoisesti niitä pyrin muuttamaan. tuo toisen päälle vaatimuksien lataaminen on juurikin ongelmani, sen tiedän. kiitos vielä kun puit sanoiksi sen :)
Olipahan varsinainen psyk.opiskelijan vastaus. On opiskelija tainnut katsella pelkästään kirjojen kansia kirjakaupassa. Tämä "opiskelija" syyllistää sinua. Sinun käytöksesi on täysin normaalia kertomuksesi perusteella, mutta ex-miehesi käytös ei ole. Joka tapauksessa olet päässyt tällaisesta näivettävästä suhteesta eroon. Se on tärkeintä. Parhaiten selvität vanhan suhteen koukerot ottamalla selvää asiasta. Mitä enemmän tiedät aiheesta, sitä paremmin pystyt välttämään vastaavan tilanteen tulevaisuudessa. Yritä myös ottaa selville kuka olet, mitä haluat parisuhteelta ja yleensä elämältä ja mitkä ovat henkilökohtaiset rajasi. Älä jää vellomaan muistoihin vaikka ne nousisivat pintaan asiaa tutkiessa. Ainoastaan vaatimusten lataamisesta olen yhtä mieltä.
Sanoit, että pelkäät muuttuvasi pirttihirmuksi...Kokemukseni mukaan juuri ne eivät muutu, jotka pelkäävät. Heillä on suurempi mahdollisuus siihen, jotka eivät tiedosta ongelmiaan. Sellaistahan ei voi muuttaa, mitä ei myönnä olemassa olevankaan. Sinä myönnät, henkinen kasvusi on terveellä pohjalla. Lukemani perusteella olet kypsästi ottanut vastuun elämästäsi ja uskon sinun onnistuvan edellistä kertaa paremmin.
Kiitos sinullekin kommentistasi, ja todellakin, näivettyminen on nyt ohi ;) Vanhan suhteen koukeroista en voi selvää ottaa, yritin kyllä, mutta ex ei edelleenkään osaa, eikä halua puhua, saati selvittää mitään, eipä hänellä lie siihen tarvetta. siksi yritän yksin työstää nämä kaikki solmut päästäni. toisaalta eron jälkeen opinkin paljon itsestäni, mutta toisaalta itsetunto oli niin muserrettu, ja tämä uusi suhde tuli tähän ehkä liiankin nopeasti.. Haluan olla uudessa suhteessa oikeista syistä, ja täyspäisenä, mutta itsetuntoni uudelleenrakentaminen on vielä varmaan kesken..siksikin pelottaa, että alan toistaa vanhaa käyttäytymistäni.. Muistoille olen oppinut antamaan tilaa, en enää ressaa niistä (vaikka välillä tekeekin pahaa), tulevat ja menevät..oleellisia kuitenkin asioiden läpikäymisessä, ei historiaansa voi paetakaan ;)
Hymyilyttäisiköhän professorejasi, jos tietäisivät, että heidän opiskelijansa antaa internetissä ohjeistuksia "alan asiantuntijana"? Minua nimittäin hymyilyttää.
Eivät edes lääkärit lähde tekemään diagnoosia näkemättä tapausta, mutta tämä meidän opiskelija pystyy jopa siihen. Kovin on kykenevä ihminen.
Miten sen nyt ottaa tuon juttusi taas:)
1) Mahtaako maailmanhistoria tuntea yhtään terapiarupeamaa josta olisi ollut apua
2) Psykiatri toteaa sairauden
3) Psykologi tekee sairaaksi
4) Kriisipsykologi on mielenterveyden ammattilainen joka haluaa antaa haastatteluja
5) Kriisipsykiatria keino saada paremmat RAY ja EU tuet
juuh :)
"oikeasti olen kiltti ihminen"
Kirjoituksestasi puuttuu monia piirteitä, mutta siinä on myös monia narsistin piirteitä. Oma ex- mieheni oli kierolla tavalla kiinnostunut joistakin ystävistäni työstä, esimiesten nimistä jne ja sitten ns. "asiakkaat" valittivat heistä. Hän myös mollasi minua tai toisia ystäviäni ystävilleni ja vihjaili minun puhuneen esim. ystäväni työongelmista toiselle ystävälleni yms. Ystävieni tuloaikoja piti myös muutella koko ajan eikä yli tunnin vierailut olleet sallittuja ja usein hän mielenosoituksellisesti alkoi lukemaan lehteä pitkällään sohvalla peittäen korvansa toisella kädellään. Syntymäpäivän pito päivä myös vaihtui joka kerta, kunnes huomasin, olla edes yrittämätä järjestää juhlia. Syntymäpäivänäni hän ei joko löytänyt "sitä" haluamaansa hienoa sormusta vaikka ravasi (?) kaksikymmentä liikettä läpi ostamatta mitään tai osti aina "vääränkokoisen lahjan", joka sitten palautti ostamatta mitään tilalle. Julkiset hellyyden osoitukset oli kiellettyjä ja minun piti auttaa appivanhempia ja esim. rakentaa heille laitureita, siivota ja korjata kesämökkejä. Vanhempien tarpeet menivät aina minun tarpeideni ja jopa minun työni edelle. Hän ei koskaan julkisesti hermostunut, mutta kaameinta oli odottaa rangaistusta kun ei edes tiennyt mitä oli sanonut tai tehnyt väärin. Esim. olin kerran sanonut auton olevan omani ja olin sen takia kaksi päivää lukkojen takana miettimässä miten olin häntä loukannut. Lopulta rangaistus tuli ja opin, etten saa loukata häntä pitämällä mitään omissa nimissäni. Häntä kun loukkasi se, ettei hän perheen päänä saanut hallita kaikkea.
Todellinen narsitinen käytös paljastui vasta eron jälkeen. Hän oli elänyt täydellistä kulissi elämää. Pörssissä hän oli hävinnyt yhdellä osakkeella 210 000€ ja muita häviöitä oli useita sitä ennen. Arvopapereihin hän oli saanut runsaasti velkaa ja eromme hän oli myös pohjustanut hyvin käymällä jo etukäteen kertomassa keksimästään "mielenterveysongelmastani" eri viranomaisille. En kuitenkaan edes masentunut, mutta on lähes mahdoton työ saada edes lastensuojelun tiedostoista valheelliset kirjaukset oikaistua. Jos siellä lukee, että äiti on ollut puoli vuotta hoidettavan Hesperiassa, siellä lukee niin viranomaisen kirjoittamana totena eikä sitä voi poistaa! Hesperian kirjoittama todistus, ettei äiti ole ollut heillä eikä edes ole käynyt heillä potilaana ja saman ajan työtodistus ilman yhtään sairaspoissaoloa ei aiheuta kirjauksen muuttamista.
Lapsista hän ei ollut kiinnostunut, mutta hän oli todella mustasukkainen lapsille ja edes lapsia ei olisi saanut helliä julkisesti. Kun sitten erosin hänestä hänen pahoinpideltyä minut ja lapsen, hän sai valheillaan lasten yksinhuoltajuuden. Nyt tulee noin kerran kuussa lappu tai muistutus siitä, että enkö kaipaa lapsiani... Myös pahoinpitelyn merkkipäivän hän on muistanut joka vuosi muistuttaa minulle. Lapsiani en ole saanut nyt taas tavata useaan kuukauteen eikä kukaan saa edes soittaa lapsille, koska hän haluaa saada lapset uskomaan, ettei kukaan välitä heistä.... Tällä eristämisellä hän sai minut ryntäämään ilman lupaa lasteni luo muutaman kerran ja silloinhan minä teen rikoksen, joka antaa hänelle syyn hakea minulle lähestymiskiellon lapsiin.
No sain edes pelastettua itseni, mutta mitä kasvaa narsistin kasvattamista lapsista??? Siinä ei ole edes apuna sitä alistuvaa ex- anoppia, kun hän pakenee tilannetta dementiaansa.....