Puoli vuotta sitä kesti.Suhteessa oli hyvää luotettava mies, mukavat yhteiset harrastukset, auttoi tarvittessa, piti kainalossa...näiltä osin mun oli erittäin hyvä olla, arvostin häntä ja myös sanoin sen ääneen.En voinut sanoa, että olisin ollut rakastunut, mutta pidin hänestä todella paljon.Ajattelin, että kun paremmin tutustuu toiseen ajan myötä ja oppii tuntemaan, niin pitäminen pikkuhiljaa muuttuu rakkaudeksi....
Mutta tärkein puuttui.Puhuminen.Juttu kyllä luisti "hyvää päivää kirvesvartta"- tasolla, mutta syvällisempi keskustelu oli vaikeaa, ei minulle, mutta hänelle.Ok, kaikki vaan ei pysty puhumaan.Se täytyy hyväksyä.
Tällaisella vanhemmalla iällä jos jonkinlaista jo kokeneena elämänarvot usein tarkentuvat.Itse jotenkin ajattelen, että juuri tuo syvällinen keskustelu, puhuminen tunteista, siitä mitä elämältä/tulevaisuudelta haluaa, kuunteleminen, toisen tukeminen niin hyvinä ja varsinkin huonoina hetkinä, avoimuus jne. on niitä parisuhteen perusjuttuja.
Puhuminen on vaikeaa.En itsekään ole hyvä keskustelija.Pitää yrittää löytää rakentavia sanoja, olla loukkaamatta toista.Itse syyllistyn töksäyttelyyn, mutta osaan toki pyytää sitä anteeksi.Mutta mä kuitenkin olen opetellut puhumaan, enkä pidä asioita sisälläni.Myös vastapuolelle olen sanonut, että jos mun käytöksessä/sanomisessa on jotain sellaista, mikä kalskahtaa korvaan pahasti, niin antaa palautteen heti.Suhteen alusta asti olen sanonut, että mun kanssa ei pärjää puhumatta.Miehellä vaan ei ole tarvetta puhua.
Vielä oltiin suhteen alkumetreillä.Oltaisko me puhuttu kolmen vuoden päästä?Jotenkin vaan itse ajattelen, että juuri se puhuminen on parisuhteen perusasioita.Ajatusten lukija en ole, vaikka sitä välillä toivoisinkin.
Mitä mä tein?Pistin välit poikki ns.kunnolliseen mieheen.Ei pettämistä, ei valehtelua.Elämä tulee olemaan tyhjää ilman häntä, mutta siitä huolimatta valitsin yksinäisyyden elämääni ja paluuta ei ole.Välttämättä en nosta itselleni hattua teostani, mutta on saamarin turhauttavaa jatkuvasti miettiä tuleeko suhteesta mitään, löydetäänkö ikinä puheyhteyttä.
Puhukaa toistenne kanssa!Puhukaa!
Puhukaa!
Mä vaan...
7669
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
puhuttiin alusta saakka... Puhuttiin ja puhuttiin... Puhuttiin "kuiviin" kummankin pieleen menneet aiemmat suhteet. Puhuttiin kavereidenkin surut ja murheet. Puhuttiin valmiiksi talon rakentamiset ja perheenlisäykset. Kaikesta mahdollisesta puhuttiin - ensimmäinen kolme vuotta. Kun yhteinen koti oli valmis, aloin odottaa tytärtämme. Silloin vielä puhuttiin. Kun tyttö syntyi, alkoi puhuminen hiipua. Minä olin kiinni lapsessa, mies puuhasteli omiaan kotonurkissa. Muutama vuosi meni, puhuimme aina vain vähemmän. Huomattiin, että meillä oli jo alun alkaen aivan eri kiinnostuksen kohteet, pitkälti erilainen maailmankatsomuskin... Vaikka oltiin puhuttu yökaudetkin kaikesta mahdollisesta. Ehkä siinä kävi niin, että puhuttiin paljon, mutta sanottiin kovin vähän..? Nyt ollaan puhuttu jopa niin paljon, että kumpikin haluaa erota...
Mä olen ite meidän suhteessa se joka ei osaa puhua vaikka mies kyllä haluaisi puhua. Tuntuu että paljon haluaisi sanoa mutta sanoja ei saa ulos suusta... Välillä pystyn puhumaan ajatukistani täysin avoimesti, toisinaan taas menen aivan solmuun. En tiedä mistä kiikastaa. Tahtoisin niin kovasti keksiä jonkin ratkaisun ongelmaani, koska välitän miehestä todella, enkä tahdo häntä menettää. Tiedän kuitenkin että niin käy jollen saa avattua suutani... mikä neuvoksi, kun vain tietäisi.
tuo on tuttua...mä olin avioliitossani todella huono puhumaan...avioeron jälkeen oivalsin kuinka tärkeää puhuminen on.Tiedän, että toinen ei sinua pysty muuttamaan, muutos lähtee ihmisestä itsestään...mutta tässä uudessa suhteessani tajusin, ettei se riitä, että minä pystyn puhumaan, jos vastapuolelta ei saa vastakaikua.Omasta mielestään mies pystyy puhumaan, mutta miten mä en sitä koe sellain...usein ajattelen, että kerran me täällä vaan eletään, minkä takia niitä tunteita ei voida avoimesti ilmaista...
Jeps, meillä sama juttu, minä miehenä haluan puhua ja selvittää asioita. Aina kun yritän puhua naiseni käytännössä suuttuu ja lähtee pois. Olen päättänyt jaksaa tätä vielä kolmisen kuukautta, heinäkuun puoliväliin, ellei tilanne muutu käsken hänen pakata tavaransa ja muuttaa pois luotani. En halua haaskata elämääni suhteeseen, jonak tiedän suistuvan raiteiltaan myöhemmin - juurikin puhumattomuuteen ja erilleen kasvamiseen.
Otin ex-miesystävään vielä tänään yhteyttä, koska eilen ero ei tapahtunut niin hyvässä hengessä.Halusin vielä pyytää anteeksi.Eronkin voi hoitaa sivistyneesti.Ajattelin, josko hänellä olisi ollut haluja vielä keskustella asiasta. Siinä keskustelun aikana totesin, että aivan oikean ratkaisun olin tehnyt.Miehen kommentit olivat niin ympäripyöreitä, enkä edes ymmärtänyt osaa niistä.Sujuvasti kyllä kuunteli.Toki ymmärrän, että hänenkään fiilikset eivät ole kaikkein parhaimmasta päästä.Jotenkin toivoin, että hän olisi yllättänyt mut ja puhunut avoimesti omista tunteistaan/ajatuksistaan.Mutta ei hänellä ollut mitään sanottavaa.Sillä hetkellä mä tajusin että juttu on lopullisesti ohi. Iloinen olen siitä, että hän kuitenkin suostui tapaamiseen!
Osut NIIN asian ytimeen. Mulla kanssa "hiljainen" miesystävä, muuten aivan ihana, mutta joka sana suurinpiirtein nykittävä suusta pihalle. Ei muuten haittaa, vaan kun hellyydentunnustuksetkin on niin kiven alla. Ja niitä tarvis kuulla ja paljon. Joskus tunnun olevan ihan pihalla asian kanssa..
kaatui.lopulta.melkein neljä vuotta hakattiin päätä seinään. minä puhuin, mies ei. kumpikaan vaan ei osannut luovuttaa, ja varmasti molemmat halusivat uskoa, että tilanne (toinen) ajan myötä muuttuu. nyt, reilu puoli vuotta eron jälkeen olen löytänyt puhuvan miehen. ihan totta. sellaisiakin ihmeitä on :) Tuntuu uskomattomalta, että tuhlasin niin paljon aikaa kuvittelemalla että ihminen voisi persuluonteeltaan muuttua, enhän minäkään voi muuttua mykäksi. nyt mielenkiinnolla katson, kuinka sujuu suhde jossa molemmat puhuvat.