Minulla on yksi kolmekymppinen ystävä, joka kertoi että tiukka uskonnollinen kasvatus on pilannut hänen elämäsä.
Parisuhde kariutui siihen että hän tunsi tekevänsä syntiä harrastaessaan miehensä kanssa seksiä ja tunsi siitä syyllisyyttä ja ahdistusta.
Nyt hän on huomannut että joutuu raivon valtaan jos häenen tyttärensä koskettelee ja tutkii itseään intiimeiltä alueita.
Vaikka hän tietää että tuollainen käytös on lapselta normaalia kehitystä, niin jostain mielen syövereistä tulee ahtasmieliset uskonnolliset rajoitteet ja alkavat ahdistamaan.
Uskovainen kasvatus pilasi elämän
kaveriltani
162251
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Uskonnollinen kasvatus pilasi??? Oiskohan syynä kuitenkin seksuaalisuuden väärä ymmärtäminen, mikä oli yleistä ja on edelleenkin rakkaassa synnyinmaassamme. Seksuaalisuus oli tabu kaikissa piireisä ja vieläkin se on sitä. Mutta sitten on toisaalta menty aivän toiseen äärisuuntaan, jossa seksuaalisuus on kuin toritavara, kaikkien julkisesti nähtävillä ja kosketeltavissa. Muutaman vuoden tai vuosikymmenen päästä käydään keskustelua siitä, miten tuollainen julkinen seksuaalisuus vei mielenrauhan, toi suorituspaineita, joita ei kestänyt ja seksistä tuli pakkopulla. Se taas aiheutti kielteisen suhtautumisen seksuaalisuuteen ja läheisyyteen ja aiheutti kylmyyttä parisuhteessa. Kysypä seksuaaliterapeutilta, miten yleistä tämä on jo tänä päivänä. terveisin Mielenterveystyöläinen
Kyllä seksuaalikielteisyyttä on tietysti muuallakin kuin uskonnollisissa yhteisöissä, ja sitä on myös sen liika tuputtaminen joka tuutista. Saako nuori terveen itsetunnon ja seksuaalisen identiteetin riippuu paljon lapsuuden- ja nuoruudenaikaisesta kasvatuksesta ja hänen hyväksymisestään. Mutta uskonnolliset yhteisöt ovat hyvin edustettuina seksuaalisten traumojen, ahdistuksen ja masennuksen aiheuttajina. Henkinen, hengellinen ja fyysinen koskemattomuus kuuluu nuoren kasvuun.
olemaan normaalia seksuaalisuutta. Olen sen ymmärtänyt aikuisiällä vähitellen. Pystyn elämään traumojeni kanssa ja nautinkin seksistä, mutta siihen liittyi aikanaan niin voimakkaita syyllisyydentunteita, etten pysty yhdistämään seksiä mihinkään positiivisiin tunteisiin, kuten rakkauteen. Näin se vain on ja sen kanssa on vain elettävä. Uskonnollinen kasvatus minullakin, kuten varmaan arvasitkin. Ja joku syyttää provoilusta... vähänpä sitä toisen ihmisen traumoista tietää. Jos ei tiedä, voisi edes olla hiljaa sen sijaan että alkaa mölistä, ettei voi olla totta...
Kannattaa mennä jollekin terapeutille juttelemaan. Tuttuni kävi seksuaaliterapiassa, uskovaisen kodin jyräämä uhri hänkin, ja sai vihdoin elämänsä takaisin.
Ei kaikki uskonnollisuus ihmiseltä seksuaalisuutta amputoi, mutta on perheitä, joissa vanhempien ja seurakunnan vaikutus on tosi kipeää. Suurin piirtein että Jumala alkaa viskoa kiuaskivillä päähäsi ja ampuu lisäksi nurkan takaa, jos sukupuolielimiäsi uskallat koskettaa tai etenkin, jos tykkäät kosketella itseäsi. - Eli varaamaan aikaa terapeutilta siis, kipin kapin! Ei kannata jäädä menneisyytensä vangiksi.
Kiitos siitä.
Kerroin kuitenkin jo, että pystyn asian kanssa elämään ja nauttimaankin seksistä.
En kaivannut tähän ohjeita kipitellä terapiaan tai muutakaan. Olen aikuinen ihminen ja olen asiani käsitellyt. Jossakin kohtaa, tiedätkö, on hyväksyttävä myös se, että kaikki ei parane kokonaan. Joistakin asioista jää jälkiä ja niiden jälkien kanssa on elettävä.
antaisit mahdollisuuden elämälle...
Helppoa ei ole, kuten ei elämä yleensäkään. Ihminen on ihmeellinen ja meissä kaikissa on mielettömät mahdollisuudet. Kannattaaa hakea apua et pääsee alkuun mutta ihan itsekseenkin voi päästä. Ensimmäinen asia on, että luovut noista ajatuksista/uskomuksista ei ikinä, koskaan, en pysty jne., ei ole mitään mahdollisuutta.
Jospa ottaisit selvää mahollisuuksista, muista vaihtoehdoista, mikä sinua voisi auttaa jne. monta polkua on olemassa. Tsemppiä, anna itsellesi lupa - olet sen arvoinen. Siitä se lähtee.
päästää =) Kiitos siitä, että yritit auttaa. Minä kuitenkin annoin mahdollisuuden elämälle ja elän. Ajatukseni eivät pyöri 'ei koskaan' ympärillä.
Olen kuitenkin sen verran elämässäni kokenut että tiedän jo, että joskus on hyväksyttävä ne arvetkin. Kaikesta ei parane täysin. Eikä tarvitsekaan - ei elämästä tarvitse hakea täydellistä illuusiota. Ihan elämä muhkuroineenkin on elämisen arvoinen.
En haaskaa elämääni ihmeellisen paranemisen etsimiseen, vaan elän sitä tällaisenaan. Käytin aikani siihenkin ja tiedostin jossakin vaiheessa, että paraneminen on siinä mihin se voi tulla.
sukupolvelta toiselle. Äidilläni lestadiolais kasvatus aiheuttanu tiukkapipoisen suhtautumisen seksualisuuteen ja nyt minä kohta 30 vuotias nainen yritän vieläkin päästä tasapainoon seksualisuuteni kanssa. Vaikka parempi sekin kuin vapaamieliset vanhemmat mielestäni...nimittäin kaverini on traumatisoitunut siitä että joutui lapsena näkemään kun vanhempansa harrastivat seksiä jne...
Joo mitä tässä enempää parjaamaan kun totuus tuli jo sanottua.
kuin oikea usko. Uskonnollisuudessa ei ole mitään hyvää, mutta se, että on joutunut siitä kärsimään ei poista sitä tosiasiaa, että jokainen ihminen(myös kaverisi) on luotu elämään Jumalan yhteydessä ja tarvitsee Jumalaa ja pelastusta.
Ei ihminen tarvitse sellaista uskoa jumalaan, eikä tämän jumalan pelastusta mikä tekee sairaaksi, eikä häntä ole luotu sellaista "oikeaa" uskoa varten.
Sellaistako elämää se on Jumala tarkoittaa, että joutuu lopun elämänsä ajan kipuilemaan hullujen opetusten ja omituisten määräysten kanssa?
uskonnollisen kasvatuksen kanssa.
koskettelee ja ketä ns.uskovaisethan
Nyt on elämä sitten lopullisesti pilalla eikä yölläkään saa enää unta? Legopalikka lopullisesti patterin takana ja kaikki on muiden syytä? Mitä jos kirjoittaisit iltalehden Sofian Sohva-neuvojalle tai muuhun vastaavaan diipadaapaan? Aikaasi hukkaat täällä trollailemalla. :) Vastaisivat että niskasta kiinni ja elämä jatkuu. Itkeä voi omaa tai muiden surkeutta muita syyttäen, vaikka hautaan asti, tai sitten voi mennä ja nauttia elämästä. Kumman itse valitsisit? Vitsi mikä asenne.. niin tyypillistä... voi elämä sentään.
Kun ihminen kokee traumatisoivia asioita, ne on käsiteltävä. On elettävä läpi kaikki toipumisen vaiheet. Kyllä se on oikeus nähdä, jos on kohdeltu väärin. Se on oikeus nähdä, tuntea ja sanoa ääneenkin. Siitä on oikeus puhua. Ilman sitä tuska kääntyy väärään suuntaan.
Jos sinä et ymmärrä, mitä on kokea vaikeita asioita ja opetella elämään niiden kanssa, niin yritä edes hienotunteisesti olla hiljaa silloin. Vaikeaa vaihetta elävän pilkkaaminen osoittaa uskomatonta empatianpuutetta ja heikkoa tunneälyä.