Katkeruus, viha, suru, epätoivo... Ikävä, kaipuu, pelko... Vaikeimmat ja kipeimmät tunteet, joita ihminen joutuu käymään surussaan läpi. Suru jättää pysyvän jäljen ihmiseen. Suru muuttaa ihmistä. Minua surua on muuttanut. Ehkä ulospäin se ei näy, mutta sisälläni on suuri kaaos.
Suhtaudun ihmisiin erilailla kuin ennen. Vaadin heiltä enemmän kuin ennen. Ihmiset, jotka ovat pettäneet minut. Suhtautuminen on heihin muuttunut radigaalisti. Hetkessä he ovat kutistuneet silmieni edessä. Toiset kutistuneet ja toiset kasvaneet. En kestä heikkoja, jotka eivät voi kohdata kärsimystäni. En kestä ihmisiä, jotka eivät voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. En kestä ihmisiä, joista tosipaikan tullen ei ole mihinkään. En kestä ihmisiä heidän jättäessä minut kuolemaan. Se mitä annan heille en saa sitä heiltä koskaan takaisin...
Tunnen nyt vihaa. Toisinaan tunnen suurta vihaa heitä kohtaan. En haluaisi olla paha. Hehän eivät voi sille mitään, mutta se ei lohduta vihaani. Vihallani on suuri tarve tulla esiin. Se ei kuitenkaan näytä mahtiaan heille. Tunnen sitä vain sisälläni. Ehkä jonain päivänä voin antaa anteeksi. Antaa anteeksi ihmisten heikkouden. Nyt en voi. En ole vielä valmis. Tunnen heitä kohtaan vain pelkkää vastenmielisyyttä.
olen niin katkera
Surullinen,mutta vihainen
181480
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
mut kamalaa itsensä hehkuttamista... no huh huh!!!!
Hei Tunteenpurkaukset ovat ihan normaalia surussa. Myös vihan ja katkeruuden. Kuka kokee mitenkin. Itse olen surussani kokenut välillä myös vihan ja surun tunteetkin ikävän ja suuren kaipuun ohella. Myrsky on mielessä ja sen tuulet puhaltavat välillä hallitsemattomasti miten lystäävät. On kuitenkin hyväksi koettaa välillä niitä itsekin tyynnytellä ja etsiä asioita mitkä lohduttavat ja tuottavat parempaa mieltä. Olet oikealla tiellä anteeksi antamisen suhteen. Anteeksi antaminen vapauttaa mieltä kummasti kun sen pystyy tekemään vilpittömästi ja aidosti. Pelkkä sana antamisesta ei riitä vaan asia pitää todella antaa anteeksi ja lähteä myös elämään sen pohjalta. Suru muuttaa todella ihmistä ja koko elämän mutta tämä loppuelämäkin on vaan elettävä. Pitää koettaa kertä voimia jotta jaksaa surunsa kantaa. Voimia sinulle
Kiitos lohduttavista sanoista. Joskus tuntuu siltä, että olen pelkkää vihaa... Joskus tuntuu, että olen kauhean paha ihminen kun tunnen näin, mutta en voi tälle mitään... En voi kestää niitä ihmisiä. Ihminen, joka tosi paikan tullen pakenee ei ole mistään kotoisin. Tämä mielipide tuskin koskaan muuttuu, tähän suru on minut ajanut, mutta se että pystyn antamaan anteeksi. Jonain päivänä, mutta nyt en pysty tuntemaan muuta kuin halveksuntaa... Joku pystyy tuntemaan toisin, mutta minä en voi. Vihaan ei saa tietenkään jäädä asumaan, mutta pitää tuntea sen verran kuin tarvii ja luopua siitä vihasta kun on valmis siihen. Jonain päivänä sekin päivä koittaa.
Hei Surullinen mutta vihainen Ymmärrät ja tunnet hyvin tilanteesi. Se on hyvä asia. sinusta kuvastuu myös se, että nyt on näin mutta halaut myös asiasi olevan paremmin. Olen varma, että noilla ajatuksilla vielä onnistut. Surussa on vain elettävä kuin aallokolla. välillä pohjalla ja pinnalla, välillä myrskyn riepoteltavana ja on välillä aivan hiljaista ja tyyntäkin. Viha on todellakin myrkkyä joka myrkyttää aina vaan enemmän. Joskus ammoisina aikoina ei tunnettu sanaa: -antaa anteeksi. Sen paikalla käytettiin sanoja -unohtaa tai -pyyhkiä pois. Tarkoitus on kuitenkin edelleen sama. Voimai sinulle anteeksi antatoon ja milenrauhaan. näin jaksat surusi paremmin kantaa.
Kiitos taas viestistä. En aina tunne noin, mutta välillä vihan aalto riepottelee. En kuitenkaan mielestäni elä vihassa... Välillä vaan tulee niitä aikoja kun vihaa ja välillä itkee... niinkuin kuuluukin olla. Sitä vaan toivoisi hyväksyntää omille tunteilleen. Vaikka olisi kyseessä ei niin rakentava tunne. Toivoisi ettei joku heti heittäytyisi sanomaan kuin ilkeästi tai törkeästi ajattelen. Onhan minulla oikeus tuntea... Mutta sinä ymmärrät tunteitani. kiitos siitä =)
Hei Kirjoitin sinulle aamulla mutta viestini ei jostakin syystä näkynytkään. Edelleen painotan sitä, että surun tunteet ovat ihan normaalia syvässä surussa. Ne kuitenkin voivat muuttua ja muuntua. Niitä voi myös koettaa itse hallita ja vaikkapa hillitä. Uskon, että aikanaan ne hiljenevät ja häviävät kokonaan. Enpatian puuttuminen voikin olla vakavampaa kuin välillist vihan tunteet. Jos ei sitä taitoa ole oppinut lapsena voi sen hankkiminen olla vaikeaa aikuisena. On olemassa myös ihmisiä jotka eivät osaa samaistua tai eivät muutoin ole kokeneet samaa. Heillä voi olla luonnollinen eriävämielipide toistenkin tunteista. Tärkeää, että itse tunnet mitä tunnet. Oli myös mukava, että kirjoit sen tänne sillä minäkin sain samaistua sinuun. Voimia päivääsi ja Isän kätteen surusi
Olen usein lukenut viestejäsi ja siitä kuinka jaksat kannustaa ihmsiä surussa eteenpäin. Itsekin olen menettänyt lapseni vuosi sitten ja yritän myös aina välillä oman vointini mukaan tuekea täälläkin ihmisiä, edes vähän. Olen todella iloinen että maailmassa tämän kaiken pahuuden keskelläkin on sellaisia ihmisiä kuin sinä! Voimia myös sinulle ja sydämestäni toivon sinulle oikein hyvää ja rentouttavaa kesää.
Hei yx surumamma Minä olen ihan tavallinen liki vuosi sitten poikansa menettänyt turvamies ja lennän elämääni eteenpäin välillä täysin repaleisena mutta toiveikkaana päästä maaliin saakka. En ajattele asioita aina kannustuksena mutta joskus en malta olla puuttumatta muihinkin kirjoituksiin kuin avaamalleni palstalle. Minusta tuntuu, että sinullakin olisi meille annettavaa kirjoitustesi muodossa joten tuleppa kirjoittamaan sivulle 3 lisää. Tuntuipa kivalle viestisi ja mieleni tuli hyväksi. Voimia myös sinun päivääsi ja elämään. Isän kätteen
Jos tunteet saavat yliotteen on hyvä, että koittaa hallita niitä. Mutta jos koittaa kieltää tunteet kokonaan niin se tukahduttaa... Välillä vain tuntuu tuolta. Silloin on vain käytävä ne tunteet läpi... Kuitenkin rakastan niitäkin ystäviäni, jotka ovat minut "hyljänneet". Ja tuo empatian puute. Empatia on yksi tärkein asia mitä ihmisessä on. Kärsimys ei tuo ymmärrystä. Se on vain yksi osa sitä. Luin erästä kirjaa ja siinä eräs paljon asioita nähnyt ihminen sanoi jotenkin näin: Kärsimys ei tuo viisautta. Jos kärsinyt olisi viisas, koko maailma olisi viisas. Kärsimykseen pitää lisätä kärsivällisyys, empaattisuus, toisen kunnioittaminen ja tieto heikkona pysymisestä. Että ihminen tiedostaa sen että olemme heikkoja nuiden asioiden edessä. Ja kiitos voiman sanoista. Ja voimia ja Jumalan siunausta sinulle. Jumala kantaa vaikeina aikoina. Ja voimia kaikille kantamaan suru. Voimia kaikille kantamaan nämä vaikeat tunteet. Vaikka joskus tuntuisi siltä, että emme jaksa niin tukemaamme toinen toisiamme. Vaikka jokaisella on oma surunsa niin yhdessä olemme vahvoja. Toisen tuella ja uskolla Jumalaan selviämme kaikesta.
jos omassa elämässä on sattunut jotakin traumaattista. Ne, joille ei ole tapahtunut kovinkaan vaikeita asioita tai jotka eivät ole omia kipukohtiaan käsitelleet, eivät välttämättä osaa kohdata toisen menetystä. Toki muistan ajan jolloin toivoin vain niin kovasti että kaikki ympärilläni olisivat sellaisia että kaikesta voi puhua puolin ja toisin suoraan mihinkään takertumatta, mutta osa pelkäsi menetyksiäni niin paljon että väisteli joko minua tai ainakin aiheesta puhumista. Tuntui pahalta tulla torjutuksi ja olin vihainen, mutta opin ajan myötä siihen että se on vain kestettävä. Että on oltava muita kanavia itsensä purkamiseen, en voi velvoittaa että maailma muuttuu mukanani minun menetysteni myötä. Ihmisuhteet joutuvat koetukselle, kun käy itse aikamoista prässiä läpi ja surukseen huomaa että toiset jäävät matkan varrelle koska ympyrät eivät vain enää kohtaa. Ei halua itse venyä loputtomiin säilyttääkseen välit vaan päästää irti ja toivoo että joskus tiet jälleen kohtaavat. Syyttäminen ei hyödytä. Ymmärtäminen ei tietenkään vie omia negatiivisia tunteita pois, ja tunteilla toki onkin oikeus olla olemassa ja tulla huomioiduiksi, vain sitä kautta niistä voi vähitellen päästä eroon. Anteeksiantokaan ei tipahda syliin noin vain, itselläni se ainakin oli pitkän prosessin tulos - prosessin, jonka aikana viha saavutti liki tuhoisan huippukohtansa jonka jälkeen aloin vihdoin kohdata omia tunteitani. Viha on aikansa hyvä suojakuori, mutta jos sitä ei suostu kohtaamaan niin että sen voi vähitellen antaa hiipua olemattomiin, sen vangiksi jäädessään kärsii itse kaikken eniten. Eli suosittelisin miettimään, millaisia voisivat olla sinun keinosi purkaa tunteitasi, mikä auttaa. Itse olen joskus kirjoitellut kirjeitä ihmisille joille olen ollut aivan sietämättömän vihainen, antanut tulla kaiken ulos sensuroimatta, lukenut läpi, repinyt ja polttanut. Voimia sinulle vihasi läpikäymiseen, se ei kestä loputtomiin vaikka tällä hetkellä ehkä kovin kokonaisvaltaiselta tuntuukin..
ymmärrän ettei maailma suruani kumarra. Ymmärrän ettei joitaki oikeasti elämäni kiinnosta. mutta sen ymmärrän myös, että ihminen johon eniten luotit niin pettää. se ihminen, jonka kuuluisi olle vierellä. ihminen, joka on jakanut elämää aina kanssasi. hänen kuuluisi olla vierellä kun on vaikeaa. kuten joku viisas eräällä foorumilla sanoi: ihminen, joka pakenee suruasi. et ole häntä koskaan tarvinnutkaan. silloin kuin ihminen pakenee kun toinen tätä eniten tarvtisisi. se että annan anteeksi ei tarkoita, että kunnioittaisin näitä ihmisiä kuin ennen. heihin en voi luottaa niin kuin niihin, jotka kulkevat vaikeaa taipaletta kanssani. koska ne ihmiset, jotka pakenivat. ovat kuin lahoja siltoja, jotka romahtavat minä hetkenä hyvänsä. ne ihmiset, jotka kulkivat osan kärsimykseni matkaan saavat nöyrän kunnioitukseni, muistan heidät aina. mutta he jotka pakenivat... he eivät saa samaa kunnioista, enkä heihin oiekasti luota.
toi "mahtijuttu" meni vähän yli. Ei sulla sitä o sen enempää ku muillakaan.
Kuka on sanonut että kärsin enemmän kuin muut? Tuo vaan sattui olemaan kuvannollinen ilmaisu eikä mitään muuta. Ja mitä tuolla sanoin: ei voi makssa sitä koskaan takaisin. Valitettavasti pitää paikkaansa. Siinä mielessä, että itse tuen häntä, mutta hän ei minua.
Hei! Tiedän miltä sinusta tuntuu, itselläni paras kaverini kuoli onnettumuudessa vajaa kaksi viikkoa sitten ja pitkä aikainen tyttö ystäväni jätti minut toisen miehen takia ja velka taakan niskaani, uuden kämpän etsiminen masentaa, en voi puhua kenellekkään tunteistani ja itkeminen toisten seurassa saa minut tuntemaan itseni heikoksi. Toivottavasti kaikki muuttuu parhain päin.
Olen pahoillani siitä mitä olet joutunut kokemaan... Miten olet jaksellut? Voimia sinulle surun taipaleelle... Helppoa se ei ole ja monet ja taas monet ihmiset tulevat sanomaan typeryyksiä siitä miten kuuluisi surra ja kuinka kauan. Jos kuukauden päästä kuolemasta vielä puhuu leimataan jo sairaaksi... Vaikka suru ei ole vasta kun alussa. Ja jos jotenkin törkeästi omassa viestissäni kirjoitin, ei ollut tarkoitus. Tarkoitukseni puhua omista tunteista. Ei mitään muuta. En aina tunne noin, mutta välillä vihan aalto riepottelee ja lujaa... Voimia sinulle vielä kerran. Toivottavasti löydät ihmisen, jonka kanssa voi jakaa kaiken. Joka uskaltaa kohdata todellista elämää.
ja toiset ottaa. Itse en luota ihmisiin, puuhailen takapiruna ja varmistelen, että kaikki asiat mitä pitää hoitaa hoituu ja se mikä pitää tehdä se tehdään. Onhan sitä niitäkin lähipiirissä, mitkä ovat nyt kykenemättömiä oikeastaan mihinkään. Ei mennyt kultani viimeinen viesti perille. Rypevät nyt syyllisyydessä. Minä en osaa enempää auttaa, vedelkööt sitten viinaa. Yksi meinasi alkaa rypemään syyllisyydessä, kun luki eräitä kirjoituksia. Hän sentään kuunteli ja viesti meni perille. Välillä mieleni täyttää raivo, tekisi mieli hajottaa jotain, en ole sitä kuitenkaan tehnyt ainakaan kotona. En ainakaan tiedosta, että raivo olisi em. ihmisistä kiinni vaan lähinnä oon vihainen, että kultani kuoli. Ei mulla ole mitään kohdetta raivolleni. Töissä tosin teen välillä purkuhommia ja kerään työkavereiden kummaksuvia katseita, kun pääsen innokkaana hajottamaan paikkoja. Patoutumat päästäni purkautuu. Nyt mieleni täyttää ikävä.
Joskus pelottaa, että on tunteidensa kanssa yksin. Kiitos että jaoit meille tuntemuksiasi. Ihana huomata ettei kulje vaikeaa surun taipaletta yksin. Voimia sinulle suureen suruun. Miten olet jaksellut? Onko sinulla oikeita läheisiä joiden kanssa voit jakaa suruasi? Ajan kanssa ne vaikeat tunne purkaukset vetäytyy ja jäljellä on enää vain lämmin ikävä ja kaipaus. Sanotaan ettei asiasta koskaan selviä, mutta siihen tottuu ja asian kanssa pystyy elämään. Tekstisi kuulostaa niin tutulta. On niitä ihmisiä, joiden varaan voi laittaa kaiken. Ihan kaiken. Vaikka oman henkensä. Kun meinaat tippua rotkoon, ojennat kättäsi rotkon reunalla olevalle ja anelet apua. Vain harva pystyy katsomaan tuskaasi silmiin. Vain muutama pystyy ojentamaan kätensä apua tarvitsella. Vain aniharvoilla on voimaa vetää ihmistä rotkosta ylös turvaan. Joistakin ihmisistä ei ole auttajaksi. Heillä ei ole voimaa siihen. Ehkä joskus senkin voimme antaa vielä heille anteeksi. Hyvä että ymmärrät tunteitasi. Niin ne parhaalla tavalla tulevat oikeutetuksi, ymmärretyiksi ja selvitetyiksi. Surusta selviäminen vaatii surun ymmärtämistä. Sitä täytyy ymmärtää siitä selvitäkseen. Voimia sinulle kesään. Uskotko Jumalaan? Jumala on armollinen ja antaa voimaa. Minä uskon häneen ja siihen, että Jumala auttaa meitä selviämään. Jatkamaan matkaa ehjänä jälleen.
Helpotti hirveästi kun sai tännekkin purkaa. Kiitos kaikille vastauksista. Joskus olen ihan kamala ja haluan pyytää anteeksi... änkyröin kaikille ja vihaan vaan. Kuitenkin he vain ajattelevat parastani. Pikku hiljaa päivä päivältä saan vihankin taltutettua. Voimia kaikille vaikelle matkalle. Jumala pitää meistä huolen, vaikka joskus tuntuu, että onko koko Jumalaa edes olemassa... Jumala on erityisesti mukana silloin kun on todella vaikeaa. Ainakin itse koen näin =)