Vihdoin, ainakin vuoden mietinnän jälkeen, olen siinä tilanteessa, että aion hakea avioeroa. Printtasin netistä erohakemuksen ja näytin sitä miehelleni. Pyysin häneltä allekirjoitusta, sanoin, että sama on hänenkin se allekirjoittaa. Hän nimittäin itsekin on puhunut erosta. Hän kuitenkin kieltäytyi allekirjoittamasta. Oli kuulema tullut toisiin aatoksiin. Mutta minäpä en ole tullut. Sanoin, että sitten haen eroa yksin.
Tiedän, että tieto tulee miehelleni postissa. Pitääkö hänen sitten allekirjoittaa jotain???? Entäs, jos hän ei sitä tee, kuten epäilen?
Hän ehkä tulee vähän yllättymään, että olinkin tosissani. Mutta kuten hänelle sanoin, en kertakaikkiaan jaksa enää jatkaa. Ollaan oltu yhdessä kohta 20 vuotta. En halua elää loppuelämääni onnettomana.
Voisiko joku ystävällisesti vastata tähän. Kiitos!
Tiedän, että tieto tulee miehelleni postissa. Pitääkö hänen sitten allekirjoittaa jotain???? Entäs, jos hän ei sitä tee, kuten epäilen?
Hän ehkä tulee vähän yllättymään, että olinkin tosissani. Mutta kuten hänelle sanoin, en kertakaikkiaan jaksa enää jatkaa. Ollaan oltu yhdessä kohta 20 vuotta. En halua elää loppuelämääni onnettomana.
Voisiko joku ystävällisesti vastata tähän. Kiitos!
Vastaukset 25
Vanhimmat
Marssijärjestys ymmärtääkseni on tämä :
1. jätetään avioerohakemus joko yhdessä tai erikseen
2. jos jätetään erikseen, saa mies (tässä tapauksessa) KäO:stä ilmoituksen ja lausumapyynnön, missä voi halutessaan vastustaa eroa perusteluin (mitään merkitystä sillä nykylain mukaan ymmärtääkseni ei ole). Tämä lappu hänen joka tapauksessa allekirjoitettava ja lähetettävä palautuskuoressa KäO:n kansliaan. Näin tietenkin sen vuoksi, että henkilö josta haetaan eroa varmasti tietää sen ...
3. ellei palauta, niin hastemies tuo ao. lippulapun hänelle ja kertoo asian laidan. Kun ei omalla kohdalla eikä lähipiirissä ole näin pitkälle mennyt, niin en ole varma miten aivan käytännössä menee (pölähtääkö työpaikalle vai kuinka tekee). Saatetaan myös kokeilla kirjattua kirjettä ensin.
Tuohon prosessiin sinun ei liikaa voimia kannata tuhlata, viranomaiset sen hoitavat ja sisältyy hakemuksen "hintaan".
Niin tai näin, lopputulemaa se ei muuta ... joillain viikoilla voi hidastaa 6 kk (min.) harkinta-ajan alkua. Ja "kierros" tietenkin edessä kun haet/haette harkinta-ajan jälkeen toista vaihetta (viim. 6 kk sen alkamisesta, tai erohakemus kokonaisuudessaan raukeaa), minkä tulemana teidät tuomitaan avioeroon.
Kannattaa pitää mielessä sekin, että oikein yhteityöhaluttoman miehen tai naisen kanssa tuo erohakemus pienin "sota" ja murhe. On papereita missä pitäisi allekirjoittamisen lisäksi kyetä asioita sopia, kuten ositussopimus, ja mahdollisesti lasten tapaamis- ja elatussopimukset. Vaikka ei tuokaan este ole, viimekädessä tuomari nekin määrää, ellei sopua synny.
Kiitos sinulle asiallisesta vastauksestasi.
Luulen todella, että tämä on pienin murhe, mitä tässä vielä saa kestää.
Mies on lukemattomia kertoja itse uhannut erolla jä lähdöllä humalassa. Sitten selvinpäin on kuin mitään ei olis tapahtunut. Päätin, että nyt saa turhat uhkailut loppua. Pitää ruveta toimimaan.
Näin tässä nyt sitten kävi.
Avioliittolaki muutettiin joskus 90-luvun vaihteessa. Pääset miehestäsi eroon ilman hänen
suostumustaankin kuudessa kuukaudessa.
Noin pitkässä ajassa luulisi jo mietityn. Ja käytetty kaikki pariterapiat sun muut. Miehesikö sinut onnettomaksi tekee? Etkö itse pysty järjestämään elämääsi onnellisemmaksi ?Ja hänen?
Avioero on pahin onnettomuuksien kasautumien alku ja syy. Se laukaisee koko helvetin monelle. Lasten ongelmat, päihteet, itsemurhat, sairaudet, taloudellinen perikato, hullut hankkeet, mielenterveys kovilla, työkyvyn menetykset, köyhä vanhuus, ihanteiden ja ihmisuskon romahdus.....
Ja jättäjille käy yhtä huonosti, jos ei huonommin.
Uudet tuttavuudet ? Huomaat seurustelevasi pääosin vertaisryhmän naisten kanssa, koska miestarjonta on, mitä on , jos on.
Kierrossa on pelkkiä mahdottomia moneen kertaan kierrätettyjä ongelmakimppuja, - ne kelvollisethan pysyvät perheissään. Jos uutta "onnea" haikailet, voit huomata olevasi vieläkin kurjemmassa tilanteessa hetken onnen jälkeen.
Keskinäisen uhkailun ja valtataistelua voisi yrittää purkaa ammatti-ihmisten avustuksella.
Harkitse !
..........tekstisi. Kiitos kuitenkin vastauksesta.
En tässä nyt ala syitä setvimään. Niitä on kyllä riittämiin. Pariterapiaan en miestäni saisi edes kilon palasina, enkä sinne itsekään halua.
Eroamalla aion järjestää elämäni onnellisemmaksi. Vaikeaahan se näin eron hetkellä on, mutta uskon, että tämä on oikea ratkaisu.
Mieheni on todella tehnyt minut onnettomaksi. Syytä on toki tietenkin minussakin.
Mutta ero on nyt tosiasia.
Mielestäni onnellinen ja toimiva avioliitto on tavoiteltava olotila, ihailen ja kunnioitan ihmisiä jotka ovat sen onnen onnistuneet löytämään ja ylläpitämään vuodesta toiseen (vaatii taitoa ja tahtoa molemmilta). Arvostan avioliittoa instituutiona ja hyvänä "järjestelynä" kasvattaa lapset, elää ja vanheta yhdessä. Tukea toisiaan niissä alamäissä ja iloita ylämäistä.
Avioliitossa, kuten kaikissa parisuhteissa, puolisot tekevät sopimuksia ja lupauksia siitä millaiseksi yhteisen elämän tahtovat (jotka elävät ja muuttuvat liiton kuluessa, mutta aina pitää olla yhteinen käsitys mm. lupauksista ja sitoumuksista toisilleen) -- niitä kunnioitetaan ja niiden mukaan pyritään elämään. Avioliitto vaatii paljon kompromisseja ja joustoja, tasavertaisuutta sekä toisen kunnioitusta, kumppanuutta ja toveruutta, luottamusta ja tahtoa välittää toisesta sekä rakastaa häntä.
Kukaan ei ole täydellinen, ja niitä "myrskyjä" ja kriisejä tulee ... vaatii molemmilta paljon taitoa ja etenkin tahtoa oppia niistä, selvitä. Valitettavasti herkästi pienet riidat tai kriisin "poikaset" ja asiat mitkä ovat alkaneet "ärsyttämään" lakaistaan maton alle, "ei tehrä tästä ny numeroo". Pikku hiljaa puolisot / puoliso alkaa ottamaan toisen itsestäänselvyytenä, annettuna olotilana jonka eteen ei tarvitse tehdä töitä. Surullisen usein ihmiset kasvavat erilleen (klisee, mutta siinä on perää), toisesta ei olla kiinnostuneita, häntä ei huomioida tai petetään aikaisempia sopimuksia ja lupauksia. Ei keskustella eikä "huolleta" liittoa.
En väitä, ettäkö arki on ruusuilla tanssimista, ja yhtä auvoista rakastuneiden vaaleanpunaista maailmaa... ei ei ei, vaan arjen rakkautta ja toisesta välittämistä sekä huomioimista -- valtaosan ajasta pitää olla tunne "tämä ihminen saa minut onnelliseksi ja minä hänet, tätä elämältäni tahdon". Entäpä jos ei ole tuollaista oloa ... ellei sitä ole ollut vaikka vuosiin ... mitä silloin mielestäni tapahtuu ...
Parisuhde alkaa oirehtimaan, pahenevasti. Syntyy kierre, missä joskus pienellä "tuskalla" mutta käsiteltävissä olleet ristiriidat ja murheet ovat paisuneet "kulissien takana" ja puolisoiden "omissä päissä" erittäin vaikeasti purettaviksi "vuoriksi" mitkä patoutuneet ahdistavaksi oloksi. Väitän, että silloin avioliitto on pahasti umpisolmussa, vaikka ymmärrystä tilanteen vakaavuudesta ja tahtoa sen selvittämiseksi olisikin, niin voimia ja rohkeutta saattaa puuttua ... ne padottu tunteet ja jopa viha niin suurta ja "turvonnutta", että ajatus sen purkamisesta hirvittää koska silloin koko pato saattaa murtua ... "kestäisinkö sen?" tulee väistämättä mieleen.
Vaan mitäpä tapahtuu ellei kuitenkaan mitään tehdä ... onhan meillä lapset ja talo ja kesämökki ja vene ja koira ... mitä sukulaisetkin ajattelisivat ... "joka leikkiin ryhtyy kestäköön", "hammasta purren ja silleen" ... EI me nyt AINAKAAN EROTA ... meidän tiimi ei luovuta. OK, vaan ihminen kun ei ole kone. Eipä aikaakaan kun huomataan elettävän "kulissiavioliitossa" missä kaikilla paha olla -- älkää kuvitelko etteivät lapset huomaa ja kärsi, jos elävät kylmässä ja rakkaudettomassa perheessä. Perheessä missä vanhemmat vähintäänkin "kyräilevästä" ja potevat pahaa oloaan kukin tavallaan (alkoholi, syrjähypyt, työnarkomania, väkivaltaisuus, "nalkutus ja naputus", syömishäiriöt, "perusnegatiivisuus", ilottomuus, masentuneisuus, jne. jne.) ... siinä kuulkaas alkaa pää hajoomaan yhdellä jos toisellakin.
Nimimerkki Entinen kirjoitti: "Avioero on pahin onnettomuuksien kasautumien alku ja syy. Se laukaisee koko helvetin monelle. Lasten ongelmat, päihteet, itsemurhat, sairaudet, taloudellinen perikato, hullut hankkeet, mielenterveys kovilla, työkyvyn menetykset, köyhä vanhuus, ihanteiden ja ihmisuskon romahdus....." Mielestäni se on yleistyksenä kirjoitettuna naurettava väite, joidenkin kohdalla saattaa olla ... kuten on hyviä ja huonoja avioliittoja, on hyviä ja huonoja eroja. Jos avioliitossa ollaan epäonnistuttu, niin koetetaan nyt edes tsempata jotta hyvä ero saataisiin aikaiseksi -- ihan totta, niitä on. Entisen kuvaama tilanne voi aivan yhtälailla olla suorakuvaus tilanteesta missä väkisin eletään täysin kuollutta avioliittoa hampaat irvessä ... niistä voi kummuta todellisia murhenäytelmiä -- joskus ajattelen tapausta "Heinon murhat" ... olisikohan kyseessä sittenkään ollut ihan normaali perhe Espoosta jonka lapset tekivät mitä tekivät ... en tiedä ...
Vaan takaisin kulissiavioliittoon, joka usein äityy "perhehelvetiksi" mistä päästävä pois lopulta keinolla millä hyvänsä. Sivusuhteen kautta eroon on kai melko yleinen mekanismi, etenkin miehillä. Naiset useammin ymmärtävät olla sekoittamatta puuroja ja vellejä, eroavat "suoraselkäisemmin" ja analyyttisemmin -- "nyt riitti, tähän en tahdo ainoaa elämääni tuhlata"-ajatuksella (mikä muuten monelle miehelle mahdoton tajuta... "meillähän kaikki oli OK"). Sitten alkaa eroprosessi, jossa paljon sovittavia asioita ja lasten etu pohdittavana, jotka aina tulee edelle oman mahdollisen katkeruuden ja koston halun. On suruaika (vaikkei sitä kaikki myönnä) ja luopumisen tuskaa (molemmilla, aina) ... jos kykenee eron objektiivisesti käsittelemään ja ymmärtämään sen syyt ja miksi niin kävi, kaikki osapuolet voivat oppia ja kasvaa ihmisinä -- kykenee uuteen suhteeseen, eikä ainakaan samoja virheitä tee. Surullista on, jos katkeroituu ja syyllistää pelkästään jonkun aikaisemmin kuvatun "oireen" tai henkilön tapahtuneen eron aiheuttajaksi ... siitä vihassa rypemiselle ei loppua tule, ja elämä eron jälkeen todella paljon raskaampaa kuin mitä voisi olla.
Jottei minusta saa kuvaa "avioerojen apostolina" niin tulkoon selväksi, että kannatan sovittelua ja kriisiapua (väestöliitto mm. tarjoaa oivallista perheterapiaa). Uskon, että raunioina olevasta avioliitosta voidaan saada entistä vahvempi kovalla työllä ja tahdolla. Se vaatii paljon voimia ja anteeksiantamista, omien virheiden tunnustamista ja oppimista ihmisenä ja puolisona. MUTTA siihen tarvitaan paljon tahtoa ja taitoa -- MOLEMMILTA.
Elämä on liian ainutkertainen ja lyhyt siihen, että elää sitä onnettomana hamaan loppuun saakka -- se on synti.
Tunnut olevan aikamoinen "asiantuntija" näissä asioissa. Pakko kysyä, oletko itsekin eronnut?
Mukavaa lukea asiallisia kommentteja, kaikki kun ei suinkaan täällä ole sellaisia.
Kyllä tuo "vuodatus" perustuu erittäin osin omiin kokemuksiin, ja elettyyn elämään. Sinänsä asioita helppo kirjoittaa, kun ne oman eron prosessoinnissa ja hieman sitä ennenkin tullut ajatelluksi moneen kertaan ja eri kanteilta. Tietenkin mukana myös "takaumia" muiden kanssa käydyistä keskusteluista. Sinänsa en näe tarvetta yksityiskohtaisemmin kertoa miten eroon päädyimme ja millaisten perheterapioiden tulemana sitä lopulta lähes suositeltiin (ja aiheesta, näin jälkeenpäin ajateltuna).
Ai miten nyt menee. Suruajan ja sopeutumisen kautta (varoo katkeroitumista, näkee metsän puilta, positiivisuudella) molemmat olemme löytäneet uudet puolisot (tai "puolisokokelaat"). Olemme molemmat nyt tasapainoisempia ja iloisempia ihmisiä kuin yhdessä ollessamme -- liikaa oli tapahtunut meille, muunlaisella persoonallisuudella varustetut ihmiset olisivat saattaneet tehdä toisenlaisia ratkaisuita, me emme. Olemme "hyvän päivän tuttuja" nykyään, ja tietenkin lapsemme vanhempia (yhteishuoltajuus) -- tapaamiset, elatukset ja ositukset hoituivat sovussa. Lapselleni en koskaan puhu "pahaa sanaa" äidistä (välillä joillekin muille kyllä ... en ole pyhimys), ja tiedän exäni menettelevän samoin -- lasta aikuisten välirikkoon EI sekoiteta yhtään enempää kuin pakko.
Kyllä, ero on lapselle paha ja vaikea paikka ... väitän suurimman osan vanhemmista sen ymmärtävän, ja toivottavasti juuri lasten takia katsoo "kortit loppuun" eikä eroa hätiköiden tai hetken mielijohteesta. Mutta omalta kohdaltani on ollut iloista huomata, että lapseni "voi paremmin" kun hänellä nyt kaksi kotia (noin 40/60 suhteessa etä- ja lähivanhemman luona) -- kuin myös minä ja exäni.
Tiedän oppineeni paljon, ja monet asiat tekisin nyt toisin kuin tein. Elettyä elämää ei saa takaisin, mutta siitä voi viisastua. Tee samoin ... joko nykyisen miehesi kanssa, tai sitten ei ... se on sinun ainutkertainen elämäsi. Ja on myös miehesi -- voi olla, että jos eroon päädytte niin hän sinua siitä vielä kiittää -- ei tunnu hänkään se kaikkein onnellisin ihminen olevan...
Kiitos taas viisaista sanoista.
Toivon todella sydämestäni, että miehenikin tulee onnelliseksi vielä, en todellakaan halua hänelle mitään pahaa. Onhan hän lasteni isä. Hän ei todellakaan liene onnellinen tässä liitossa, vaikka väittikin, ettei haluakaan erota.
Kyllä tämä päätös on lopullinen. Meillä on vaan yksi elämä elettävänä.
Uskon lastenkin vaistoavan tämän tilanteen, vaikkei heille vielä ole kerrottukaan. Toivon, että he selviävät tästä kunnialla.
Niin minäkin väitin aluksi "ei erota...", mutta kun asioita perheterapiassa alettiin selvittämään avautui aika monia sinänsä ikäviä ja kipeitä asioita suhteesta, ja myös minusta. Toki surullista oli, että kohdallamme "ruukku" oli niin rikki, ettemme me niistä paloista tilannetta korjatuksi saaneet ... joku tekele siitä olisi voinut tulla, mutta ei toimivaa.
Kai se on niin, että miehesi ei osaa, halua, kykene tms. nähdä tilannetta kokonaisuutena ja teidän molempien kannalta yksilöinä. Se muutos mitä ero nykyiseen on varmasti pelottaa häntä ... vaikea se tuossa tilanteessa onkaan positiivisesti nähdä (eikä tarvitsekaan)... mutta samalla ero on myös mahdollisuus, sen vaan tajuaa myöhemmin (mikä tietenkin paljon itsestään kinni, ja kuinka eronsa prosessoi).
Loppuun joitakin ajatuksia sinulle:
- Pidä tolkku ja maltti mielessäsi nyt -- ota faktoista selvää etukäteen (älä usko ihan kaikkia)
- Älä hätäile tai hätäänny, älä provoisoi tai provosoidu.
- Pitäkää lasten etu mielessä kokoajan, heitä ei riitakapulaksi saa ottaa vaikka mikä olisi.
- Hyväksykää vihan ja pettymyksen tunteet -- itkekää ja surkaa, syytä on.
- Käyttäkää harkinta-aika harkintaan (ei uuden kumppanin hakemiseen), vaikkakin tahoillanne.
- Hae / hakekaa apua (mm. kunnan oikeusaputoimisto, lastenvalvoja, väestöliitto jne.)
- Pidä kiinni oikeuksistasi, mutta muista oikeudenmukaisuus ja kohtuus (älä alistu, mutta älä myöskään kosta)
- Eron jälkeen kasvatatte lapsianne edelleen yhdessä vaikka erillään ... älä polta siltoja (laiha sopu lihavaa riitaa parempi)
- Käy nettisä mm. elatusvelvollisten liiton sivuilla (paljon miehisiä näkemyksiä ja kokemuksia), yksinhuoltaja- ja yhteishuoltajaliiton sivuilla
- Jos tahdot pohjia pohdittavaksi mm. ositus- elatus- ja tapaamissopimuksista, niin laita mailiosoite ... pistän tulemaan.
VOIMIA JAKSAA ... niitä tarvitset
Ei ollut tarkoitus pelotella. Kaikkea hyvää. Pidä ystäväverkostostasi huolta.
Toivoisin niin kovasti, että meidän perheemme pystyisi pääsemään kriisistä ja jonain kauniina päivänä voisimme todeta olevamme vahvempia, viisaampia... Meillä oli runsaastikin ongelmia ja eivätpä nuo ole siitä pienentyneet kun mieheni hankkiutui sivusuhteeseen... Nyt näyttäisi siltä, että mahdollisuus parempaan olisi, mutta liekö sivusuhde mennyt jo liian pitkälle, miehestäni tuntuu vaikealta luopua siitä omien tunteidensa ja myös sen takia, että tuntee valtavaa vastuuta siitä, että tämä toinen avioliitto on kolahtamassa kiville asian takia... Minä omasta puolestani toivoisin vielä perheemme saavan uuden mahdollisuuden ja toivon... Mieheni tuskin enää tietää nimeäänkään, niin sekaisin on asiansa saanut tässä kahden naisen luokussa. Minä tiedän, että on aika minun itseni tehdä omaa psyykkistä työtäni, irrottautua, mutta se on niin vaikea aloittaa, luovuttaminen tuntuu niin mahdottomalta. Jääräpäinen luonteeni ei ole koskaan, missään olosuhteessa, oppinut antamaan periksi vaan kaikessa on aina tehtävä se mitä inhimillisillä kyvyillä suinkin voi, tämä ei koske ainoastaan parisuhdetta vaan kaikkea!
Tiedän, että pitäisi pakottaa valitsemaan, mutta kuinka voi, kun ihminen on niin loppuunpalanut. "Äiti" minussa haluaa vain pitää huolta, antaa turvasataman ja rakkautta loputtomiin...
Kiitos, jos viitsit lähettää niitä pohjia.
Osoite [email protected].
Olen lukenut ja ihaillut sinun sanomiasi!
Itse olen päättynyt erota suhteesta jossa on syntynyt kaksi lasta. Me olemme olleet yhdessä yli kymmenen vuotta. Olen yrittänyt perheterapialla ja menemällä itse terapiaan. Olen antanut molemmille paljon aikaa miettimiseen ja tilanteen korjaamiseen. Mutta kaikki on ollut turhaa ja mahdotonta.
Olen espanjalainen, 32 vuotias nainen. Minulle on hirvittävää vaikeaa ja kivuliasta erota, kun ei olekaan ystäviää. Kuitenkin olen kerännyt tarpeeksi rohkeutta eroamiseen.
Kiitoksia paljon sanomastasi. Mieluummin yksin ja onnellinen siinä määrin kun on mahdollista, kuin avioliitossa ja koko perheen onnetomana.
Terveisia
Riittää että toinen aviopuolisoista on allekirjoittanut avioerohakemuksen. Ainut käytännön ero tuosta on, että 6 kk harkinta-aika lähtee käyntiin samana hetkenä kun molemmat allekirjoittavat paperin, tai jos toinen hakee eroa (niinkuin tapauksessasi), niin aika lähtee käyntiin parin päivän päästä kun virkamiehet postittavat erokirjeen puolisollesi.
Käytännössä juuri näin ... mutta..
Ei riitä että miehelle on lähetetty ilmoitus siitä, että hänestä on haettu avioeroa. Sen lisäksi hänen palautettava allekirjoitettuna tavallaan "kuittaus" saadusta tiedosta (missä annettu mahdollisuus myös antaa oma vastine oikeudelle harkittavaksi ... käytännössä muodollisuus). Vasta kun KäO:ssa varmuus että molemmat avioeroon osallistuvat ovat tietoisia prosessista tehdään päätös harkinta-ajan alkamisesta (kyllä siihen menee yli viikko, jopa kaksi).
Noh, jos mies nyt haluaa kiusaa tehdä ... niin ei allekirjoita ja repii ilmoituksen. Silloin ao. tieto tuotava mulla konstein, viimekädessä haastemiehen ominaisuudessa. Mutta aika jäärä täytyy ukon olla, jos tuohon haluaa ajaa tilanteen -- kun ei lopputulemaa miksikään muuta.
On se niin harmi, ettei tämä ollut senssipalsta!
En liene ainoa nainen joka on lukenut valtavalla ihastuksella M35:n kommentteja ja vastauksia. Loistomies, teoreettisella tasolla nyt ainakin...
Kerrohan M35 kun Sinulla tuntuisi olevan kokemusta / näkemystä jos jonkinlaista; mitä mieltä olet ns. "parantavista" suhteista?
Kiitos kauniista palautteesta *punastuu*.
Koetan muistaa ja elää kuten kirjoitan ja ajattelen -- tietenkään täydellisyys en minäkään ole, mutta koetetaan nyt tämän luonteen ja kokemusten kanssa niin hyvin elää kuin taidetaan. Valmishan ihminen ei koskaan ole...
Varmasti mielipide on tuosta parantavastakin suhteesta, heti kun releet lyö kiinni ja tajuan mitä se on -- valaisisitko.
Muuten, kohta lähden työreissuun ... eli en välttämättä kommentoi ennen maanantaita (ehkä osalle lukijoista helpotus *heh*)
Tuossa iässä on syytä jo varoa kun raapii päätään, ei ole ne haituvat enää niin tiukalla kiinni kuin nuorempana... :)
Parantavaksi suhteeksi määrittelee Bruce Fisher (jenkkiparisuhde"guru",RIP)sen suhteen jonka eronnut muodostaa eronsa jälkeen ja jolle tyypillistä on se, että siinä on ne kaikki tekijät joita edesmenneessä parisuhteessa ei ollut; kommunikaatio on tälläisessä suhteessa merkityksellisempää kuin seksi, vaikka useimmiten kysymyksessä (ei kuitenkaan aina) on sukupuolisuhde. "Parantava" suhde on ylimenokauden suhde, joka kestää aikansa, mutta josta ei yleensä ole pitkä-aikaiseksi - Fisherin mukaan tämä pitäisikin tiedostaa ja suhteen kestoa ei saisikaan venyttää "ylimittaiseksi", sillä kuminauhan tapaan se pamahtaa liian pitkäksi venytettynä sormille...
Parantava suhde voi muodostua jo ensisijaisen suhteen oheen eli tälläisestä suhteesta on yleensä kysymys kun parisuhteen katkaisija on kolmas osapuoli.
Parantava suhde kestää aikansa ja opettaa uuden tavan kommunoikoida ja liittyä toiseen ihmiseen.
Mä olen lukenut noita Fisherin kirjoja (joita oppeja Väestöliitossa suositaan kovasti) ja havainnut, että niissä on suorastaan karmivalla tavalla kuvattu parisuhteen eri vaiheita ja voisi jopa kuvitella heidän käyneen kurkkimassa "juuri meidän" kotonamme...
Yleismaailmallisia ovat siis nämä ongelmat ja täysin ennustettavia eli kulkevat inhottavan varmasti tietyn kaavan mukaan...
Mutta; mikä on miehen mielipide?
Ja toinen asia josta toivoisin miehistä kannanottoa; jos rikot oman parisuhteesi naisen kanssa joka on myös tahollaan avioliitossa
- voitko luottaa Häneen mahdollisena puolisonasi vai kyteekö jossain alitajunnassa "hän voi tehdä sen uudestaan..."
Ahaa -- nyt ymmärrän mitä parantavalla suhteella tarkoitetaan.
Kyllä jopa omakohtaisesti koin parantavansuhteen, kai. Tai ehkä muutamankin, vaikken niitä aivan noin ole ajatellutkaan. Tosin niissä ei tullut oltua vielä avioliitossa ollessani.
Kohdallani nämä "parantavat suhteet" melko pian muuttuivat lähes ainoastaan toverillisiksi suhteiksi (intohimoisia ne eivät olleet), missä oli helppo puhua ja "toipua". Jos joku ulkopuolinen katsoi tai kommentoi tilannetta, oli se usein "no teistä tulisi hieno pari" tai "aivan erimaata kuin se sun ex" ... ja näin varmaan olikin. Mutta, se jokin kipinä puuttui -- ja toisaalta varoin naisia joissa sitä oli havaittavissa (etten toista kertaa ... jne. jne.).
Melko nopeasti (puolisen vuotta) pistin kuvatun tyyppisen suhteen poikki. Huomasin etten ollut rakastunut, ja toinen sitä oli. Erosimme ystävinä (varsinaisesti yhdessä emme asuneet), ja kohdallani voin todeta suhteen parantaneeksi osaltaan (ja sitä "oppimista" minussa, vanhojen virheidensä tajuamista) -- eikä onneksi rampauttaneen toista osapuoltakaan.
Toinen kysymyksesi olikin sitten "kinkkisempi". Luulen että kuvaamasi tilanne; "jos rikot oman parisuhteesi naisen kanssa joka on myös tahollaan avioliitossa" tuo herkästi kuvaamiasi pelkotiloja mieleen, eli; "hän voi tehdä sen uudestaan..." En silti lähtisi yleistämään, ei niin välttämättä käy ... mutta riskit siihen suuremmat (yksi tapa reagoida huonoon parisuhteeseen, pako).
Noo-oh... ei sentäs. Kiitos kommenteistasi.
Näitä asioita tulee nyt pohdittua suunnalta jos toiseltakin kun on tämä loputon "prosessi" (avoliitto päättynyt/päättymässä/mitä ikinä sitten onkaan) tässä käynnissä. Huh,huh... tympii.
Siitä se lähtee.
Itte kävin tänään hiihtämässä kuutamolla ja
nyt sain päätökseni tehtyä.
Mitä sitä skeidaa sen enempää, nyt oon vakuuttunut ettei toinen muutu vaikka niin
rakkaudessani luulin.
Siis tässä kävi kuten arvelinkin, mies sai eropaperin postissa ja uhkasi polttaa sen. Yritin puhua järkeä, että haastemies tulee sitten kertomaan asiasta, ei kuulema haittaa. Tosin hän ei ollut aivan selvinpäin, joten eihän sitä tiedä, jos vielä tulisi järkiinsä, ja palauttaisi paperin.
Täällä vastauksissa on nyt kahdenlaista tietoa, se että harkinta-aika alkaa siitä päiväyksestä, kun käräjäoikeudessa on kirjoitettu mieheni tiedonanto ja toista tietoa, että vasta sitten, kun mieheni, vaikka haastemiehen avulla, allekirjoittaa paperin. Voisiko joku, joka on VARMA asiasta, kertoa kumpi on totta. Mielestäni on väärin minua kohtaan, jos aika lasketaan sitten mieheni vetkuttelun jälkeen vasta.
Sitten ottaisin mielelläni vastaan vinkkejä, mistä löydän asiallista ja selkeää tietoa osituksesta netistä. Mieheni nimittäin uhkasi, ettei hän anna minulle puolta talosta. Ja lain mukaanhan puolet kuuluu minulle. Joten haluaisin hänen nenänsä eteen laittaa sellaisen paperin, että hän uskoo asian olevan totta. Jos hän suostuu siihen, mitä minä olen vaatimassa, hän voittaa siinä. Mutta jos alkaa hankalaksi, kuten uhkasi, hän kyllä menettää tosissaan kaikesta puolet. Mitenkähän hänet saisi järkiinsä??
Jos joku on samanlaisessa tilanteessa kanssani, meilailisin mielelläni ja vaihtaisin ajatuksia. Nämä asiat on vaan niin vaikeita.............
Antaa polttaa vaan eropaperit ... älä sinä siinä hilltymään rupea. Jäitä hatussa, ja provosoinneitsa ole provosoitumatta.
Neuvo nro. 1. Ole ehdottamasti juristiin yhteydessä. Netissä paljon disinformaatiota, mitä joskus tahtomattani itsekin saatan "mu-tu":na levittää.
Vaikka ero sinänsä selkeä prosessi, se omaisuuden oikeudenmukainen jakaminen EI OLE, jos exän asenne kuten sinun kohdalla on sattunut. Ositus on niin tapauskohtainen ja yleensä sovittava asia. Toivon ettei netistä löydy yksityiskohtaisia "tee-se-itse" malleja. Ja kun juristisi on exääsi yhteydessä, hän ottaa oman ... nämä kaksi tietävät lain ja osaavat molemmille kertoa suosittaen millainen tuomio oikeudessa tulee jos sinne mentävä omaisuuden jaon suhteen. Sillä, ellei sopua tule ja sinä asian riitautat, niin KäO:n tuomari jaon tekee / teettää (uskotut miehet) -- kuinka käytännössä, en tiedä.
Koska en ole juristi, laitan tästä yleisen "case" keskustelun Laki & Rikos osastolle Laki. Sieltä voi pykäliäkin tulla asian tueksi.
Eli, ellei miehesi usko tai tiedä mitä Suomen Laki sanoo avioerossa tehtävästä omaisuuden jaosta, niin jälleen -- juristi asian hänelle parhaiten "rautalangasta" vääntää ... älä sinä energiaasi sen todisteluun käytä.
Mitä taas harkinta-aikaan tulee, niin olen jokseenkin varma, että sen laskeminen voi alkaa vasta siitä päivästä kun KäO on saanut tavalla tai toisella miehesi vastineen. Eli tapauksessasi tiedon siitä, että haastemies on hänelle asian tiedoksi antanut. Mutta hei ... tossa syteemissä muutamilla viikoilla ei merkitystä ... ei hän juurikaan sen enempää asiaa voi viivyttää.
Jos sinua pelottaa juristin palkkiot, niin toki aluksi kannattaa olla yhteydessä kuntasi oikeusaputoimistoon, sieltä uskoakseni ainakin asiantuntevia neuvoja saa ilmaiseksi. Varo nettiä ... ja miehen uhittelua...
Ajattelepa näin ... jos sairastut niin kysytkö netistä määräänsä enempää lääketieteellistä konsultaatiota (lue: puoskarointia). Tai jos putki vuotaa kellarissa, niin tuleeko lopulta halvemmaksi "tee-se-ensin-itse" (vrt. Aku Ankan mainos). Eli, nyt olet siinä pisteessä että ammattilaista tarvitset tuon sotkun kunnialliseen hoitamiseen (juridisesti), tai saattaa tulla sulle todella katkeroittavaksi ja kalliiksi.
........varsinainen luupää. Hänellä kun on joku kumma luulo itsestään, ettei Suomen lait koske häntä. Hän kyllä aikoi ottaa asioista selvää ja toivon, että ottaakin ja sitten tajuaa asioita.
Ei kaikki voi mennä niin kuin hän haluaa.
Jopa lapsista aikoi taistella, mutta siinä kohtaa luulen hänen itsensä tajuavan, ettei sitä taistelua tule voittamaan. Hänen on yksinkertaisesti mahdoton elämäntapojensa yms. vuoksi elää lasten kanssa (yrittäjä, epäsäännölliset elämäntavat (alkoholin käyttö runsasta) jne.)Tavata saa kyllä vaikka joka päivä, jos haluaa.
Uskon ja toivon kuitenkin vielä, että hän tulee järkiinsä ja saamme omaisuuden jaettua ilman viranomaisia. Kiitos paljon taas kerran vastauksistasi.
palannut ruudun ääreen ....
Mites tuossa on käynyt, onko luu rustottunut?
Säälittävän moni luuleen olevansa lain yläpuolella, siihen vaan tarvitaan paljon "kavereita Arkadianmäellä"... että illuusio toteutuu.