Kun olen tässä katsellut aika paljon eri keskustelupalstojen ihmissuhdetilityksiä, niin on alkanut tuntua, että avoliitossa käsitteenä, siis yhdessä asumisena ilman sitoutumista, on ehkä kuitenkin jotakin vikaa. Itsekin toki sellaisessa elän, mutta mutta...
Nykyään tuntuu kynnys muuttaa mielenkiintoisen ihmisen luo olevan todella matalalla. Asutaan yhdessä samalla kun tutustutaan, ja etenkin nuorilla touhutaan samalla mitä kummallisimpien ihmissuhdejuttujen kanssa, läheskään aina ei muisteta edes ensin hoitaa entisiä parisuhteita loppuun asti. Nopein tapaus tuttavapiirissäni oli sellainen, jossa naispuolinen antoi mielenkiintoisen näköiselle nuorelle miehelle puhelinnumeronsa perjantaina, ja muutti maanantaina tämän asuntoon. Onko tällaisessa mitään järkeä? Vai olenko minä vain jäänyt aivan liian vanhanaikaiseksi siinä käsityksessäni, että yhdessäasuminen on jo varsin kovaa sitoutumista siihen toiseen ihmiseen, tarkoitus jakaa elämä tämän kanssa jatkossakin?
Toisaalta, kun suhteesta on helppo lähteä pois, ei sen hoitoonkaan jakseta panostaa. Tai se lopullinen sitoutumisajatus itseltä jää helposti puuttumaan. Sitten itketään milloin missäkin, kun avo ei ymmärrä tai jatkaa elämäänsä niinkuin sinkkunakin, pettää tai pahimmillaan jopa jättää ilman kunnollista syytä. Kunnollinen keskusteluyhteys ja toisen kunnioittaminen tuntuvat helposti puuttuvan. Voisiko tähän auttaa pidempi seurusteluaika ja tutustuminen?
Avioliitosta karkuun pääseminen on paljon vaikeampaa kuin avoliitosta, ja tälläkin palstalla moni on kertonut huomanneensa vihkimisen jälkeen toisen käytöksessä muutosta. Enää ei varota sanoja yhtä paljon kuin aiemmin, nalkutus lisääntyy jne kun uskotaan, ettei se toinen enää niin pienestä voi lähteä. Onko avioliittokaan sitten hyvä ratkaisu? Vai onko kysymys siitä, että ihmiset kuitenkin kokevat sen toisen osapuolen jossakin määrin uhaksi itselleen, ja sen takia tähän epäluuloisesti ja jopa vihamielisesti välillä suhtautuvat?
Toki on onnistuneitakin avo- ja avioliittoja, itsekin tunnen olevani ihan tyytyväinen tilanteeseeni. Minulla on mies, jota rakastan, ja joka näyttää myös rakastavan minua. Seurustella ehdimme pari vuotta ennen yhteen muuttamista, mutta vaikka tämä nykyinen onkin mukavaa, välillä tulee itsekin kaivattua takaisin tiettyihin seurusteluajan piirteisiin. Mukavaa ihastunutta kutkutusta vatsanpohjaan toisen nähdessä on vaikea palauttaa, kun näkee toisen aina olohuoneessa käydessä ja useamminkin. Suhde kieltämättä kyllä joissakin asioissa syveneekin, tietyt asiat tuntuvat jo nykyään telepatialta...
Ottakaa kantaa, kumpi yhdessäasumisen muodoista on parempi? Vai olisiko kuitenkin lapsettomien ainakin paras asua yksinään?
Nykyään tuntuu kynnys muuttaa mielenkiintoisen ihmisen luo olevan todella matalalla. Asutaan yhdessä samalla kun tutustutaan, ja etenkin nuorilla touhutaan samalla mitä kummallisimpien ihmissuhdejuttujen kanssa, läheskään aina ei muisteta edes ensin hoitaa entisiä parisuhteita loppuun asti. Nopein tapaus tuttavapiirissäni oli sellainen, jossa naispuolinen antoi mielenkiintoisen näköiselle nuorelle miehelle puhelinnumeronsa perjantaina, ja muutti maanantaina tämän asuntoon. Onko tällaisessa mitään järkeä? Vai olenko minä vain jäänyt aivan liian vanhanaikaiseksi siinä käsityksessäni, että yhdessäasuminen on jo varsin kovaa sitoutumista siihen toiseen ihmiseen, tarkoitus jakaa elämä tämän kanssa jatkossakin?
Toisaalta, kun suhteesta on helppo lähteä pois, ei sen hoitoonkaan jakseta panostaa. Tai se lopullinen sitoutumisajatus itseltä jää helposti puuttumaan. Sitten itketään milloin missäkin, kun avo ei ymmärrä tai jatkaa elämäänsä niinkuin sinkkunakin, pettää tai pahimmillaan jopa jättää ilman kunnollista syytä. Kunnollinen keskusteluyhteys ja toisen kunnioittaminen tuntuvat helposti puuttuvan. Voisiko tähän auttaa pidempi seurusteluaika ja tutustuminen?
Avioliitosta karkuun pääseminen on paljon vaikeampaa kuin avoliitosta, ja tälläkin palstalla moni on kertonut huomanneensa vihkimisen jälkeen toisen käytöksessä muutosta. Enää ei varota sanoja yhtä paljon kuin aiemmin, nalkutus lisääntyy jne kun uskotaan, ettei se toinen enää niin pienestä voi lähteä. Onko avioliittokaan sitten hyvä ratkaisu? Vai onko kysymys siitä, että ihmiset kuitenkin kokevat sen toisen osapuolen jossakin määrin uhaksi itselleen, ja sen takia tähän epäluuloisesti ja jopa vihamielisesti välillä suhtautuvat?
Toki on onnistuneitakin avo- ja avioliittoja, itsekin tunnen olevani ihan tyytyväinen tilanteeseeni. Minulla on mies, jota rakastan, ja joka näyttää myös rakastavan minua. Seurustella ehdimme pari vuotta ennen yhteen muuttamista, mutta vaikka tämä nykyinen onkin mukavaa, välillä tulee itsekin kaivattua takaisin tiettyihin seurusteluajan piirteisiin. Mukavaa ihastunutta kutkutusta vatsanpohjaan toisen nähdessä on vaikea palauttaa, kun näkee toisen aina olohuoneessa käydessä ja useamminkin. Suhde kieltämättä kyllä joissakin asioissa syveneekin, tietyt asiat tuntuvat jo nykyään telepatialta...
Ottakaa kantaa, kumpi yhdessäasumisen muodoista on parempi? Vai olisiko kuitenkin lapsettomien ainakin paras asua yksinään?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuntuu olevan niin, mitä vanhammaksi elää, sitä vaikeampi sopeutua uusiin tilanteisiin, asuntoihin, ihmisiin.
Itsekin lapseton päälle 30 nainen kun olen, ajattelen jo nykyisin että minkä takia pitäisi lähteä yhteen asumaan miehen kanssa, jolla jo on kaikki mitä elämältään on aikonut saada; koti, työ ja lapsi.Siinä kuviossa vain ulkopuoliseksi väkisinkin jää uusi nainen.
Suhteet on vaikeita, aina tuntuu menevän väärin teki miten vain.Joka ratkaisua miettii vielä jäljestäkin päin, menikö tää nyt oikein.
Ja ainainen kysymys:kumman osapuolen hyväksi pitäisi toimia, jos yhteistä selkeää kantaa ei ole?
Anna tilanteen nyt toistaiseksi sinäkin vain olla, kun olet asiaa kerran alkanut ajatella.Eiköhän se oikea päätös sieltä itsesi sisältä jossain vaiheessa muotoudu ihan itsestään.
Totta vie, ei ole yhtä oikeaa ratkaisua, eri ihmiselle sopii erilaiset yhteiselämän muodot. Mutta jos löytyy 2, joille sopii sama, niin sittenhän se ei haittaa, vaikka muitten mielestä se ei olisi hyvä...
Yhteenmuuttamisista ja liitoista on tärkeää keskustella. Sen pitäisi olla yhteinen päätös eikä toisen painostuksen tulos. Ja jos jompikumpi epäröi, niin on parempi pitää tilanne ennallaan.
Siinä on tietysti isoja eroja, miten vakavasti kukakin avoliittoon suhtautuu. Itse olen ollut monesti avoliitossa, välillä vakavissaan ja välillä ei niinkään, eikä minulla silti ollut mitään vaikeuksia olla aivan tavattoman tosissaan kun oikea ihminen löytyi. Mielestäni nuo aiemmat avoliitot on tehneet minulle hyvää ainakin siinä mielessä, että oli tosi realistinen käsitys siitä, mitä yhdessä elämisen arki on. Ja sitten kun vielä tykkään siitä arkisesta olemisesta niin älyttömän paljon! Minun mielestä niissä "sykähdyttävissä tapaamisissa" oli aina jotenkin keinotekoinen maku, oikein odotin, että päästäisiin niin tutuiksi, että voidaan vaan makoilla sohvalla ja toinen tuntuu yhtä tutulta kuin oma itse. Se on mahtavaa! Mutta jälleen täytyy myöntää, että mikä sopii yhdelle, ei sovi aina toiselle.
Ei kukaan sen takia muutu eri ihmiseksi, että siviilisääty vaihtuu avioliitoksi. Joskus vain ihmiset unohtavat pitää huolta toisistaan, itsestään ja suhteestaan. Tämä sama voisi tapahtua ihan siitä riippumatta, ollaanko naimisissa vai ei. Eikä avioliitosta ole sen vaikeampi lähteä pois kuin avoliitostakaan, sen kun lähtee vaan. Ehtiihän ne paperihommat hoidella jälkikäteenkin.
Minusta avo- ja avioliitto on molemmat hyviä. Mutta sitä en ymmärrä kovin hyvin, että jotkut (aikuiset) seurustelevat, mutta eivät koskaan aiokaan muuttaa yhteen. Minusta se ei tunnu parisuhteelta, vaan tuntuu niin kuin toinen olisi siinä jokin harrastus, jossa käydään silloin kun sopii.
Olin samaa mieltä kanssasi viime kesään saakka.
Ajattelin että täytyy seukata muutama vuosi kun voi muuttaa saman katon alle.... Kunnes elämääni saapui se jota kauan kaipasin...ja odotin...
Ekoilta trffeiltä mies pyysi minua viettämään mökkilomaa ja sen kahden viikon aikana tapahtui jotain sähköistä. Lomalta palattua muutimme asumaan yhteen. Elo on niin mukavaa että meidän kohdalla se vaan natsasi. Meistä ei kumpikaan ole 2-kymppisiä, joten asiaa ei voi laittaa edes nuoruuden piikkiin. Kun se kolahtaa niin kolahtaa.
Kyllä mieheni saa edelleen perhosia vatsaani... ja mielestäni on aivan tolkuttoman ihanaa mennä hänen viereen illalla nukkumaan...
Tiedän kyllä että tällaisten suhteiden onnistuminen on hyvin epätodennäköistä, mutta eihän pitkään seukanneetkaan kovin kauaa ole avo-avioliitossa tänäpäivänä.
Minä kuitenkin uskon meidän suhteeseen, se perustuu toisen kunnioittamiseen ja luottamiseen ... nehän on avaimia hyvään suhteeseen.
Hyvää kevättä kaikille :-)