Olisin todella kiitollinen jos joku jaksaa tämän lukea ja auttaa. Eli olen kohta 25 vuotta täyttävä tyttö, ollaan oltu mieheni kanssa yhessä 5 vuotta. Kaikki on varmaan ulkopuolisin silmin ok, muutettiin juuri ekaa kertaa asumaan saman katon alle, meidän arki sujuu ok. Ja mun täytyis varmaan olla tyytyväinen, että mulla on semmonen mies joka arvostaa mökkeilyä, koti-iltoja, tekee kotitöitä, on luotettava. Mutta jotenkin en nyt ole tyytyväinen, jotenkin tää tilanne junnaa aivan paikallaan. En tiedä onko tällä yhteen muutollakin jotain tekemistä asian kanssa.
Musta vaan tuntuu että oon tosi kyllästynyt. Mulla itelläni on nyt ongelmia oman elämäni kanssa, on asioita jotka ahdistaa ja vaivaa mua. Uskon niitten heijastuvan sitten myös meiän suhteeseenkin. En jotenkin jaksa puhua miehelleni asioistani, kun joskus musta vaan tuntuu että se ei ymmärrä mua..Jos kerron että joku asia ahdistaa mua, se saattaa sanoa että mä liiottelen asioita ja tuntuu siltä kuin se vähättelis mun tunteita ja ajatuksia. Sen takia en aina jaksa sille puhua. Kun jotenkin odottaisin siltä semmosta myötätuntoa enemmän, että se vaikka lohduttais, halais jne..Mutta ei, se on yleensä enemmänkin sitä että koen sen vähättelevän mun asioita eikä se tajua mitään. Eikä se todellakaan lohduta mua. Jos vaikka makaan sängyllä ja itken, sitä enemmänkin suututtaa semmonen kun se ei koe siitä olevan mitään hyötyä. Ja mä odottaisin että joku vaan halais ja antais myötätuntoa..Ja että kokisin, että joku on tukemassa mua..Sitten mies kuitenkin ihmettelee, kun en puhu asioistani. Tuntuu, että miten tahansa toimin, se on väärin.
Jotenkin tässä kun on pari kuukautta asuttu yhessä, oon vaan nähnyt koko ajan semmosia miinuspisteitä, miksi meidän pitäis erota. Näen tosi negatiivisesti kaiken, vaikka mun todella varmaan pitäis olla tyytyväinen tommoseen mieheen kuin hän on. Uskon, että moni nainen olisi todella onnellinen tommosen miehen kanssa. Mutta..musta tuntuu, että mulla on joku kriisivaihe omassa elämässäni. Musta tuntuu että mulla on semmonen menovaihe päällä, haluaisin juhlia ja liikkua ulkona. Ja mies tuntuu rajottavan mun menoja. Aina kun oon johonkin ulos lähössä, se motkottaa mulle ja kyselee että onko aina pakko mennä ulos ja miksei koti-illat kelpaa jne. Ja mua vaan jotenkin ärsyttää. Nytkin tässä parina viikonloppuna, oon halunnut rentoutua ja unohtaa omia huoliani ja pitää hauskan illan kavereiden seurassa ja juoda kännit piristyäkseni. Kumpanakin kertana on tän miehen täytynyt pilata koko ilta omalla törkeällä käytöksellään ja motkottamisella. Eikä se niinku tunnu tajuavan että haluan RENTOUTUA. Eikä tajua että kaipaan semmoista hauskan pitoa että pystyisin hetkeksi hengähtämään ja rentoutumaan. Ei ole mukavaa tulla kotiin tosi hauskan baari-illan jälkeen kuuntelemaan semmosta nalkuttamista ja motkotusta, kun kaipaisin semmosta että se kysyis oliko mulla hauskaa ja että se vois olla tyytyväinen siitä että mulla oli kivaa. Tuntuu että mies pingottaa joka asiasta nykyään. Ärsyttää, koska ite haluaisin elämääni sopivaa rentoutta kuitenkin.
Musta tuntuu melko vahvasti että syksyllä muutan omaan kämppään yksin, jotenkin mua oikein himottaa kokeilla yksin asumista ja sisustaa ihan ikioma koti ja olla siellä miten mua itteäni huvittaa. Ei tarvis kuunnella toisen motkotusta joistain typeristä pikkuasioista. Silti mua pelottaa, en halua olla yksin. Pelkään että masennun ja romahdan. Ja kun mulla ei ole edes paljon kavereitakaan, niin kenen kanssa sitten viettäisin aikaa..
Kaipaisin suhteeseen intohimoa ja semmosta rentoutta, jota meillä ei ole. En muista koska meillä on viimeksi ollut seksiä, varmaan yli kuukaus sitten. Oon kyllästynyt siihenkin, se menee aina sen saman kaavan mukaan ja en jaksa. Tuntuu että haluan kokea jotain muuta ja enemmän sitä, että mies huomioisi muakin. Jotenkin mua ei edes haluta aina nykyään. En tiedä johtuuko se siitä etten halua juuri omaa miestäni vai mistä ihmeestä. Välillä tuntuu ettei mikään vaan tunnu yhtään miltään. Ja semmonen rento meininki puuttuu, olis ihanaa kun vois oman miehensä kanssa viettää rennosti aikaa esim festareilla ja vois juhlia yhessä ihan rennosti jne. Mutta ei ton kanssa semmonen onnistu, tuntuu että joku baari-iltakin menee semmoseks stressaamiseks ja motkottamiseksi ja pitää minuutin tarkkuudella olla kotona ja kaikki hauskuus menee ihan pilalle. Ja ei puhettakaan, että voitas yhessä jonnekin festareille mennä vaikka joskus ollaan oltukin, mutta joo ei..
Oon jotenkin ihan umpikujassa, enkä tiedä mitä mä teen. Tuntuu että haluan vaihtelua, mutta sitten taas tuntuu että onko siinäkään mitään järkeä. Onko järkeä erota ja jättää hyvä mies vaan sen takia että mua hieman kyllästyttää? Vai oliskohan vaan parempi olla hetki yksin ja miettiä mitä mä oikein elämältä haluan? Ja onko tuo se mies jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni? Oon miettinyt nykyään, että onko maailmassa muka sitä YHTÄ AINOAA OIKEAA kaikille..Onko sellasen tapaaminen mahdollista. Oon alkanut tuntemaan, että en välttämättä jaksa tuon miehen kanssa koko lopun elämääni olla..Ollaan jo viis vuotta kateltu tätä menoa ja ei tää suhde tunnu edistyvän mihinkään. Junnaa vaan paikoillaan eikä mikään ainakaan tunnu parantuvan.
Ja sehän tässä vituttaa kaikista eniten koska ollaan oltu monta kertaa eroamassa tän viiden vuoden aikana. Viimeksi viime kesänä mä pyörin näitten samojen mietteiden kanssa, syksyllä ja talvella meni ihan hyvin ja nyt taas on tämmöstä..Tähän ees taas räpiköimiseenkin alkaa mennä hermot. En uskalla ottaa asioita puheeksi miehen kanssa, käyn kuitenkin vaan itkemään enkä uskalla sanoa sille että oon miettinyt ihan tosissani eroamista. En tiedä mitä mun pitää tehdä, oon aivan sekaisin..
Tarvitsen apua ja neuvoja
sekaisin..
311910
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 21 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Kyllä sun silti kannattaisi puhua näistä asioista miehellesi. Mitään muutosta ei ainakaan tule, jos hän ei tiedä, mikä mättää. Eihän sun tarvitse heti ekana paukauttaa, että nyt erotaan, vaan kerrot, miten itse koet asiat ja voitte yhdessä sitten koittaa miettiä jatkoa. :) Tai olisiko helpompi kirjoittaa noista asioista (kuten nyt teit) ja antaa miehen lukea se, ja sen pohjalta alkaa keskustella? Tiedän kyllä, ettei se ole ihan helppoa. Tunnistin tekstistäsi monesta kohtaa tuttuja piirteitä omasta tilanteestani. Mutta pakko se on vaan jotain koittaa tehdä asialle, kun tuntuu, ettei asiat nyt näinkään voi jatkua.
Olen itse ollut naimisissa" hyvän miehen" kanssa lähes kolmekymmentä vuotta...lapsiakin kolme. Koko sen ajan olin henkisesti yksin; mitään tuollaista kaveruutta, mitä sinäkin kaipaat ei ollut koko aikana. Nykyinen puolisoni on samalla sydänystäväni, paras kaverini, harrastuskumppanini, rakastettuni; kaikkea, mitä toivoa saattaa. Uskon sinulle olevan olemassa sen oikean, itse tiedät parhaiten, onko tämä nykyinen sellainen...
Tiedät jo tunteesi, haluat pois yhteisestä asunnosta. Ihmisen on seurattava omia vahvoja tunteitaan. Tarvitset myös omaa aikaa omaan henkiseen kasvuun, koska ei voi myöskään velvoittaa kumppania toimimaan terapeuttina.
Ei se, että sulla on hyvä mies, tarkoita sitä että täytyisi olla kiitollinen. Nyt ei eletä kultaisella 60-luvulla, jolloin tuo ajattelumalli oli syötetty tytöille jo äidinmaidossa . Tunteet miestäsi kohtaan ratkaisee. Toisaalta tuntemukset saattaa olla myös heijastumaa sinun omasta pahasta olostasi mihin miehesi ei välttämättä liity mitenkään. Mutta..toisaalta, jos rakastaa ja välittää toisesta, tämän pitäisi riittää myös vaikeuksien yli. Jos ette pysty miehesi kanssa puhumaan tuntemuksistasi luontevasti, näyttää suhteen tulevaisuus kyllä aika huonolta. Jos et voi purkaa pahaa oloasi ilman vähättelyä miehellesi, niin kenelle sitten. Kammpailet varmasti samojen tuntemuksien kanssa kuin muutkin suhteessa tavan vuoksi elävät. Pelottaa jäädä yksin, muttei kestä tätäkään. Silti, puhu mihellesi näistä ajatuksistasi. Ei kuitenkaan ole noin monen vuoden jälkeen reilua vain töksäyttää päätöstään tai vielä pahempi pakata laukkunsa ja lähteä. Hyvää jatkoa mitä ikänään päätättekään!
mikä vitsi sua muka pakottaa oleen noin. Voit olla vapaa ja lähteä. Siinä on sulla elämä jonka voit tehdä itse onnelliseks. Ei me täällä. vaan sinä siellä. Aloita tänään. Älä aliarvioi itseäsi, et tarvitse neuvoja, tiedät itsekin sydämessäsi mitä tehdä.
se on tollasta junnaamista väärän kanssa. oikeen kanssa et miettis hetkeekään. väärän kanssa aina.
kuin tuosta viimeisestä vastauksesta käsitin, että jos tämä mies olisi se oikea mulle, niin en miettisi yhtään tämmösiä? Pelkään sitä yksin oloa, pelkään todella paljon että romahdan aivan kasaan ilman miestäni.. Koska tottakai mä sitä rakastan ja välitän todella paljon, mutta oon vaan niin kyllästynyt tähän tilanteeseen ja koko mun elämään. Kaipaisin jotain räväkkyyttä ja semmosta rentoa eloa! Välillä tuntuu,että alan keski-ikäistymään vaikka oon vasta 25v. Mutta mitä jos en tule löytämään parempaakaan miestä? Ja mistä tiedän onko semmoista olemassakaan?
päästä niiden perimmäisten ajatusten äärelle. Nuo aiemmat lässytykset "siitä oikeasta" voit jättää suoraan huomioimatta, sillä väittäisin omien ajatustesi tiivistyvän: "Välillä tuntuu,että alan keski-ikäistymään vaikka oon vasta 25v." Olet ollut muutaman vuoden suhteessa, ja nyt iskee samanaikaisesti päälle sekä suhteen arkipäiväistyminen että oma, orastava ikäkriisisi. JOS, olen oikeassa ja tuo ahdistuksesi johtuu noista syistä, kehotan tosissaan olemaan tekemättä mitään sellaista, mitä tulet myöhemmin katumaan. Usko vanhempaasi, "sen oikean" naamataulukin voi välillä ottaa aivan suunnattomasti päähän, ja sen oikean kohdallakin tulee joskus mietittyä, onko tässä suhteessa mitään järkeä. Yritä rauhassa kumppanisi kanssa selvittää, mitä on menossa. Kerro kriisistäsi ja yrittäkää yhdessä saada yhteiselonne tuntumaan "rennommalta". "Mutta mitä jos en tule löytämään parempaakaan miestä? Ja mistä tiedän onko semmoista olemassakaan?" Ja sitten toinen vinkki: älä todellakaan lähde pelkästä kokeilunhalusta katsomaan, josko jostain löytyisi jotain parempaa. Jos et muutamassa vuodessa ole kumppanistasi muita vikoja löytänyt kuin oman "rentouden" kaipuusi, tulet hyvin suurella todennäköisyydellä myöhemmin toteamaan, että ruoho ei lähempää katsoen sittenkään ollut vihreämpää aidan toisella puolen. Ja mistäkö tiedän? No kun minä joskus kävin tuon saman läpi.
että tuun myöhemmin toteamaan, että eipä mikään ollutkaan sen parempaa. Jos siis tästä päätän lähteä. Kai tässä on kyse sitten jonkunlaisesta ikäkriisistäkin, mä vaan olen vielä siinä iässä että mä haluaisin mennä ja liikkua ja pitää hauskaa. Ja tuo mies tuntuu rajottavan sitä. Olis niin mukavaa kun vois yhessä tehä kaikkea mukavaa ja ollaan siis tästä asiasta puhuttukin. Se tietää kyllä että kaipaan siltä semmosta rentoutta..Mutta sen vastaus kaikkeen on ollut: häntä ei kiinnosta! Hän ei arvosta baareissa keikkumista, festareille menoa, ei mitään semmosta hauskaa mistä mä voisin tykätä. Sille riittää että ollaan vaan kotona ja mökillä. Ite rakastan mökkeilyä myös, mutta oon luonteeltani semmonen että mun on pakko päästä joskus myös ihmisten ilmoille päästelemään höyryjä ulos ja tuulettumaan. Ja oon luonteeltani myös sellanen että kaipaisin aina välillä jotain uutta. Ja sitä kai mä just nytkin kaipaan. Koska me ei mun miehen kanssa tehdä koskaan mitään. Ei me missään käydä eikä harrasteta mitään. Lenkillä käydään ja siinä se. Joten kyllähän tässä todella on kyllästynyt.. Tuo rentouden puute on suurin miinus miehessäni, mutta jotenkin tällä hetkellä se tuntuu vaikuttavan niin paljon! Kun se on ihan pikkuasioissakin, esim. sängyssä ei saa kattoa telkkaria kun ollaan käymässä nukkumaan ja mun mielestä se on aivan parasta.
hei nyt on huonot ajatukset jos ei ole sopiva kumppani ja jos vielä itseluottamuskin on tuolla tasolla, että voiko sitä ollakkaan. Voi olla ja on. Ensinnäkin jos susta tuntuu, että toinen ei ole sopiva, älä ala tekemään väkisin väärästä oikeaa. Vähemmästäkin ahdistuu ja masentuu. Toiseksi erota omat huonot ja ei-itsevarmat ajatukset ja tiedosta ne. Että sä nyt et ole itsevarma. Lähde siltä pohjalta, ettet sotke noita asioita toisiinsa. Mieti mikä sun elämäsi olisi varmana ja mikä se olisi sopivan ihmisen kanssa. Ei niin, että väärän kanssa epävarmana ja epätoivoissaan.. Uhhuh, ensinnäkin otat omat ajatukset puntariin ja syyniin, miten sulla menee hänen kanssa. Sit syynäät sen, miten sulla menis itsesi kanssa ja siten, että tiedostat sen, milloin olet epävarma ja milloin sulle tulee noita ajatuksia, et voiko olla muuta. Voi olla. Anna itsellesi mahdollisuus toivoa sitä, mikä on sulle hyväksi. Huono olo suhteessa ja epävarmuus itsestä ei ole hyvä. Toisaalta neutraalisti tilannetta tarkastellessa asiat voi näyttää ihan siltä, että ehkä toinen on sopiva, tai ei, mutta sitten voi olla jotain muuta mukavaa elämään.
"Olis niin mukavaa kun vois yhessä tehä kaikkea mukavaa ja ollaan siis tästä asiasta puhuttukin."
Haluaisin kiinnittää huomiosi tuohon ihan itse kirjoittamaasi virkkeeseen. Sen perusteella, että kirjoitat toiveestasi tehdä asioita yhdessä, vetäisin sellaisen johtopäätöksen että ongelma ei sinänsä ole kumppanisi, vaan se että toiveesi eivät tässä asiassa mene jostain syystä perille. Loppuelämäksi sinun ei tietenkään kannata jäädä katsomaan, josko tuo jonain päivänä tajuaisi, mutta ihan itsesi takia suosittelen katsomaan tämän kortin kunnolla loppuun.
"Se tietää kyllä että kaipaan siltä semmosta rentoutta"
Hmm. Tuo on aika usein ongelmana miesten ja naisten välisessä kommunikaatiossa. Jos miehen haluaa maalaavan aidan, hänelle pitää sanoa asia suoraan tyyliin "maalaa aita!". Naisilla vain on turhan usein tapana kertoa toiveensa tyyliin "K-Raudassa on näppylähanskat tarjouksessa" ja sitten ihmetellä miksi tuo turjake ei selkeästä käskystä huolimatta totellut ;-)
"Mutta sen vastaus kaikkeen on ollut: häntä ei kiinnosta!"
Tuotanoin, tervaskannon mielipide tuohon asiaan on, että ei tarvitsekaan kiinnostaa. Ainoa asia, jonka pitäisi kiinnostaa on se, että hän saa mukaan baariin, festareille jne. lähtemällä sinut onnelliseksi. Ja sen taas pitäisi kiinnostaa.
Mutta muista toki vastavuoroisuus ja tee sinä vastapainoksi jotain sellaista josta hän pitää, vaikka se ei sinua niin kiinnostaisikaan.
Teidän ongelmanne on minusta se, että teillä on melko nuorena kohtuullisen pitkä suhde takana. Toisaalta molemmat ovat (ilman holhoavaa asennetta) kasvaneet suhteen aikana "aikuisiksi" ja toisaalta taas olette molemmat ikään kuin oppineet suhteessa olevan tietynlaiset pelisäännöt. Miehesi ei hyvin todennäköisesti todellakaan käsitä, kuinka isosta asiasta tässä on sinun puoleltasi kysymys, vaan menee putkiaivopäätelmällä "onhan kaikki tähänkin asti sujunut".
Siinä sinulla on tietysti ongelma, miten saat riittävän varovaisesti, mutta kuitenkin riittävän jämäkästi selitettyä, että haluaisit pelisääntöjä uusiksi. Kerro tunteesi häntä kohtaan, kerro halustasi tehdä "uusia" asioita, ja muista painottaa sitä, että haluat tehdä asioita juuri hänen kanssaan.
Tai sitten voit ohjata hänet tänne lukemaan sepustuksia mieheltä, joka kerran oli se suhteen ymmärtämätön osapuoli, ja joka tajusi vasta asioiden mentyä peruuttamattomasti pieleen.
tuolla kortin katsomisella loppuun? siis että jäisin vielä katsomaan jatkoa?
Tottakai olen muistanut vastavuoroisuuden ja ollaan oltu mökillä ja kotona hänen mielikseen ja myös sen takia kun itsekin haluan, ei vaan miellyttääkseen häntä. Mutta ei hänellä ole mitään elämässä, mitä hän haluaa tehdä. Hän ei kaipaa mitään erikoista elämäänsä, ja se kyllästyttää minua. Kun minä taas haluaisin tehdä enemmän asioita, mutta hän ei tunnu olevan kiinnostunut. Tänäkin kesänä on tulossa juhlia, joihin minut/meidät on kutsuttu. Pelottaa jo etukäteen, kun tiedän millaisia riitoja juhliin meno aiheuttaa. Enkä siis usein edes kysy miestäni mukaan, koska en jaksa aloittaa sitä ainaista riitelyä ja sitä kun hän on niin nyrpeänä. "menee taas yks mökkiviikonloppu hukkaan kun täytyy kaiken maailman kissan ristiäisiin osallistua" on hänen asenteensa. En edes muista, koska oltais menty johonkin juhliin ym kumpikin hyvillä mielin. En muista. milloin olisi onnistunut niin, että toinen kysyy johonkin ja toinen olisi innoissaan: että mennään vain ja kaikki onnistuisi hyvin. Yleensä on aina jotain vääntöä ja kääntöä ja siksi multa on mennytkin mielenkiinto edes kysyä häntä mihinkään. Suorastaan mua pelottaa kysyä sitä mihinkään. Koska tiedän mitä siitä seuraa.
Olet oikeassa tossa putkiaivomenetelmässä. Ei hän tajua mitään. Oikein VITUTTAA sekin, kun viime viikonlopunkin hän pilas omalla törkeällä käytöksellään ja hän varmasti osas tajuta itekin että halusin rentoutua ja unohtaa omia huoliani edes hetkeksi. Mutta ei, pilalle meni sekin rentoutuminen. Ja sitten mua ärsyttää se, kun se ei niinku tajua! Oon melkeinpä mykkäkoulua pitänyt tässä viikonlopusta lähtien ja sanonutkin sille että mua vituttaa koko mies. Ja se varmasti näkee sen kuinka paha mulla on olla juuri nyt. Mutta se vaan yrittää olla mahollisimmaan normaali: "mitäs tänään syötäis", "mites päivä meni" ym, joka oikeesti niinku ärsyttää! Ja sitten se varmaan luulee myös niin, että mua vaivaa vaan omat huoleni eikä tajua että MEIDÄN SUHDE mua vaivaa kaikista eniten.
hänelle aiemminkin suhteemme aikana. Olen sanonut, että haluaisin tehdä yhdessä asioita enemmän. Mutta niitä asioita ei tunnu vain olevan, muuta kuin kotona olo ja mökkielämä. Hän ei kaipaa elämältään mitään muuta. Hän on vähään tyytyväinen. Vaikka ollaanhan me oltu yhessä festareilla ja juhlimassa yms, mutta ei hän niissä viihdy ja jokaiseen tommoseen tapahtumaan mentäessä, on täytynyt riidellä. Ja kyllä muakin ärsyttää "pakottaa" mies semmosiin juttuihin, mitkä häntä ei oikeasti kiinnosta mutta minä taas haluaisin hänen osallistuvan minun mielikseni tai sen takia että tehtäisiin yhdessä edes jotain.
Mies tietää varsin hyvin senkin, että rakastan yllätyksiä. Olen sanonut sen hänelle monta kertaa niin suoraan kuin vaan pystyn. Hän on kommentoinut : "en minä mikään taikuri ole, en minä osaa sulle mitään järjestää". Eli ei hän osaa mitään järjestää, hän todellakin luulee putkiaivoissaan että jaa kylläpä se nainen tosta itekseen taas piristyy, en minä mitään jaksa tehä.
Luulen, että sinun pitää yksinkertaisesti luopua ajatuksesta, että voisit jakaa kiinnostuksen kohteesi miehesi kanssa.
Teillä on molemmilla oma elämä ja omat kiinnostuksenkohteet. Niinpä sinulla pitää olla oikeus tehdä asioita, joista olet kiinnostunut, esim. mennä festareille ja konsertteihin ja baariin jne. (tähän oikeuteen ei tietenkään sisälly pettämistä tmv.) ja miehellä pitää olla oikeus tehdä asioita, joista hän on kiinnostunut, esim. hakata halkoja, lukea kirjoja, lämmittää mökin saunaa. Sinä et voi olettaa, että mies lähtee aina mukaasi, eikä mies voi olettaa, että sinä lähdet aina hänen mukaansa tai jäät aina kotiin viettämään koti-iltaa. Rakkaudesta toisiinne sinä voisit välillä tehdä miehen toiveiden mukaan ja mies sinun toiveidesi mukaisesti.
Näiden erillisten harrastusten lisäksi voitte kehittää yhden tai kaksi yhteistä harrastusta, josta pidätte molemmat. Esim. lenkkeily tai muu liikunta on hyvä yhteinen harrastus.
Mielestäni miehen pitäisi ymmärtää, että sinulla on myös oma elämä ja omia kiinnostuksenkohteita ja tarpeita (, kuten vaihteluntarve) ja hänellä taas omansa. Lisäksi on sitten se yhteinen parisuhde-elämä.
Parisuhde ei tarkoita, että kummankin osapuolen elämän pitäisi sulautua täydellisesti yhteen, vaan se tarkoittaa sitä, että ollaan toistemme elämänkumppaneita, tuetaan ja rakastetaan ja ollaan yhdessä ja joskus tehdäänkin jotain yhdessä, mutta molemmilla on silti omat ainutlaatuiset elämänsä.
Kaikkea hyvää ja rohkeutta ja menestystä keskustella näistä asioista miehen kanssa!
Kortin loppuun katsomisella tarkoitin sitä, että älä mene hölmöilemään ja pistämään pitkää suhdetta poikki tuollaisen "mua vituttaa" -tunteen pohjalta, vaan katso oletko oikeassa siinä, että asiat tulevat jatkumaan samanlaisina myös tulevaisuudessa.
Paskamaiseltahan tuo käytös kuvailusi perusteella vaikuttaa, ja kyllähän tuohon pitää jonkinlainen muutos saada. Sitä ei sivullisena pysty sanomaan, onko se mahdollista. Kaikki eivät ole siihen valmiita, ja kysymys onkin, onko teidän suhteenne miehesi mielestä sellainen, että hän on halukas sen vuoksi muuttamaan suhtautumistaan.
Sitä en tekstiesi perusteella tiedä, kuinka suoraan olet asian hänelle kertonut. Siis onko keskustelu "tavallisen" riitelyn tasolla siitä, ettei hän suostu lähtemään, vai onko hänelle tosiaan tehty selväksi, kuinka isosta asiasta on kysymys.
Siispä, yritä ilman uhkailuja (ei mitään "muuten mä lähden" -juttuja, koska ne saavat hänet vain puolustuskannalle, anna lukea tuollainen rivien välistä) kertoa, että olet asioiden nykyisellä kurssilla onneton, ja siihen täytyy saada muutos.
Anna kaverille tilaisuus muuttaa kurssia. Jos ei muutos kiinnosta, niin siinä tapauksessa harkitse uudelleen, olisitko onnellisempi ilman.
Voi kuule annas kun täti neuvoo :) Miehet eivät ymmärrä tuommoista asiaa, että joskus tahtoisi vaan jonkun kuuntelevan. He haluavat aina osoittaa omaa erinomaisuuttansa tarjoamalla mitä erilaisempia ratkaisuja asioihin. Ja auta armias jos sattuu olemaan siippana vielä joku akateeminen älykkö niin kyllä saa välillä otsalohkostaan pidellä kiinni, ettei se räjähdyksen voimasta posahda irti koko rakennelma. Sitten sitä ollaan hei hellurei kuitenkin kaksi eri ihmistä siinä parisuhteessa, vaikka yhdessä ollaankin. Kummallakin on omat halunsa ja aivotuksensa eikä niiden saa toinen toistansa haitata. Se raivostuttavakin siippa täytyy hyväksyä niine hyvinensä jos sen kanssa aikoo kerta keikkua. Muutenhan tosiaan kannattaa raapottaa itsensä ja tavaransa eri osoitteeseen. Sitten taas kun on omia ongelmia niin ne pitää ratkaista itse. Tuhertaa vaikka itkua ja röhnöttää peitto korvilla jos siltä tuntuu! Se on vaan elämää ja asiat ihan oikeasti aina ratkeavat suuntaan taikka toiseen. Mikään ei kestä ikuisesti, siitä voit olla aivan varma :) Itseäni taas järkyttää kun mulla ei koskaan varmaan edes mitään menovaihetta ole ollutkaan eikä kyllä tulekaan :D Joskus olisi vaan kiva käydä nollaamassa ajatuksia jossain, vaikka nyt sitten juurikin baarissa ottamassa muutamat ja tanssaamassa tai sitten vaikka metsässä kävelemässä (jos täällä esim olisi metsiä). Tai taidenäyttelyssä. Tai nyt kesällä jossain kivassa tapahtumassa mitä tämä kaupunki on väärällänsä. Itse pidän siitä, että asioihin saa välillä etäisyyttä niin sitä paremmin niitä pystyy punnitsemaan tavallaan eri kanteilta. Tulee tietynlainen tolkku mukaan menoon :D Minä taasen olen ehkä turhankin kunnianhimoinen parisuhteen kanssa. Tuntuu, että vaikka maailma kaatuisi niin kaikkeni yritän.. Koska se on semmoinen juttu jos tämä allekirjoittaneen nykyinen systeemi kapsahtaa katajaan niin miehet saavat kyllä hetkeksi jos toiseksikin jäädä. Se laittaa yrittämään entistä enemmän mikä on mun mielestä hyvä kunhan muistaa katsoa eteensäkin ja kunnioittaa myös sen toisen osapuolen haluamisia. Vaan otetaas kuule askel kerrallansa. Sun kannattaapi miettiä mitä elämältäsi loppujen lopuksi oikein haluat.. :) Itse haluan tasapainon, haluan tehdä tätä työtä niin paljon kuin sielu sietää, mutta tasapainossa suhteessa muihin elämän osa-alueisiin. Haluan olla kotonakin ja hoitaa sen puolen. Ja haluan harrastaa, haluan nauttia siitäkin. Ja haluan muistaa läheisiä ja viettää heidänkin kanssa aikaa. Ja aion sen myös ennen pitkää saada :) T a s a p a i n o. :)
jos baarit ja ystävät ovat koti-iltoja miehen kanssa tärkeämpiä, kannattaa ihan oikeasti erota ja viettää sitä sinkkuelämää jota näköjään haluat viettää. ei normaali mies odota yksin kotona, kun tyttöystävä on kavereiden kanssa baarissa. et taida olla vielä samalla kypsyysasteella kuin miehesi.
No höpöhöpö! Eihän tässä ollut kyse siitä, että aina pitäisi olla menossa. Se, että välillä haluaa viettää iltaa kavereiden kanssa, eikä joka ilta ole koti-ilta, ei tarkoita, että kaipaisi sinkkuelämää.
on mustakin löytynyt. Mä olen nähnyt tän suhteen eteen todella paljon. Meillä on siis aiemminkin ollut jos minkämoisia kriisejä ja oon aina ollut pelastamassa tätä suhdetta ja pyrkinyt vaan eteenpäin. Ja aina ollaan onnistuttu jatkamaan tätä juttuamme. Nyt tässä on vaan jotenkin niin nuutunut, en suoraan sanottuna tiedä mikä tän laukaisi. Varmaankin eniten noi mun omat ongelmat on hiertänyt mieltä..Ja sitten kun toi mies ei koskaan tajua että mua vaivaa joku. Aina saa vaan haaveilla siitä, että joku huomais että mun mieltä painaa joku ja tulis halaamaan ja lohduttamaan. Kyllähän tuokin siis huomaa varmasti, mutta se osoita sitä mulle mitenkään ja se harmittaa:( Se varmaan ajattelee että ei se osaa mua auttaa..Mutta näyttäis ees, että sitä kiinnostaa.. Niin ja nuo omat ongelmat yhistettynä tuohon, ettei mies oikein huomaa mitään ja siihen, että se on motkottanut ja äksyillyt mulle koko ajan ties mistä ja on niin kireänä. Ja sitten yksi riita joka tässä nyt lähiaikoina on ollut, niin nää kaikki on laukassu mussa semmosen, että mä en tiedä jaksanko mä enää..Tuntuu vaan niin nuutuneelta olo..Ja on tullut tosiaan olo, että olemmeko toisiamme varten..Ja mihin nää viis vuotta on oikein mennyt, miten ollaan näin kauan jaksettu toisiamme ja nyt yhtäkkiä en jaksakaan?:(
siitä, että kaipaan sinkkuelämää ja haluaisin aina baareissa riekkua. Arvostan koti-iltoja tosi paljon ja viihdyn kotona, mutta rajansa se on kaikella. Oon luonteeltani sellanen että pakko on päästä joskus viihteellekin ja ulos ihmisten pariin! Eikä se tarkota että joka viikonloppu!
eli jos sä et pinnistelis ja pinnistelis hajoisko koko roska ihan itsestään. Katsos kuule kun sen pitäis pysyä ihan rakkauden voimalla pystyssä kuten muillakin.
Tuntuu tekemällä tehdyltä ja siinähän se energia menee kun yrittää luoda jotain, jota ei ole. Eli itseään uhraa ja uhraa ja lopulta mitä siitä jää käteen, ei mitään.
Väsymystä ja turhautumista. Pitemmän päälle katkeruutta ja loppu tulee kun et enää jaksa.
Ei sun tarvi uhrautua suhteen eteen. Etsi sellainen mies, jonka kanssa voit vain olla, josta suhteesta syntyy energiaa, eikä hävitä sitä.
Ei toinen ole sen arvoinen, että sä käyttäisit kaiken energian suhteen vuoksi.
Suhteessa pitäis pystyä oleen oma itsensä ja myös ja etenkin sillon kun ei aina jaksa ja ei huvita ja kiinnosta, eikä se normisuhteessa ole mikään ongelma. Ongelmia tulee, jos toinen on tyytyväinen vapaamatkustaja ja sä alituinen uhrautuja.
Mikä alunperin teidän suhteessa oli se, miksi sä koit hänet sopivaksi vai koitko edes? Lähditkö ensisijaisesti siitä, että mikä on sulle sopiva ja hyvä vai siitä, mitä toinen on ulkoisesti ,mut sisäisesti ei sit suhde toimikkaan?
Ei mies tule koskaan mitään huomaamaankaan. Ei niin, että ajatukset pitäisi lukea, mutta jos ei ymmärrä eikä ole tunneälyä ei sitä ole eikä tule silti itsestään.
Ja aina ei ole kyse edes tunneälyn puuttumisesta, joskus vain oma napa on niin tärkeä, ettei todella osaa olla toisen kanssa, vaikka pinnallisesti on, ei syvemmällä henkisellä tasolla eväkään värähdä.
Kyse on siitä, että sä tajuat, että sun ei tarvi jaksaa. Ei aito suhde ole mitään kestämistä eikä jaksamista, sietämistä toisinaan, mutta ei hampaat irvessä hymy naamalla stressaamista.
Rakasta ensin itseäsi. Onnesi lisääntyy jo sillä, että luovut huonoista asioista, ei tarvitse edes saada mitään erityisen hyvää, kunhan päästää huonoista irti. Silloin tapahtuu ihme.
No siis oma itseni mä pystyn kyllä olemaan, ei siinä ole mitään ongelmaa. Ja kai tässä ihan hyvin luistaa tää arki ja luulen, että joku muu vois olla tyytyväinen tähän elämään mitä mulla on. Mutta kun kyse on siitä, että mä haluaisin tältä suhteelta enemmän kuin mitä se nyt antaa, ja siinä musta tuntuu, että joudun yrittämään. Ja aiempien kriisienkin aikana, oon aina yrittänyt ja unohtanut ja jatkanut eteenpäin.
Koin miehen mulle sopivaksi, koska se vaan tuntuu omalla tavallaan sopivalta. Huumorimme kohtaa hyvin ja ajatellaan monista asioista samalla tavalla. Mutta, sitten on taas monia asioita, joista ajatellaan eri lailla. Ja oon kokenut joskus hyväksi sen, että tää mies on rauhottanut mua. Oon suhteen menevämpi osapuoli ja miehen rauhallisempi luonne on jotenkin tasapainottanut muakin. Mutta nyt sitten on alkanut ärsyttämään tämä miehen rauhallisuus ja oon alkanut miettimään, olisiko mun sittenkin parempi löytää joku menevämpi ja rennompi mies itelleni..
joskus kun oma elämä on tylsää, sitä etsii räväkkyyttä toisesta ihmisestä, joskus taas tarvitsee sitä rauhaa, ja sitäkin etsii helposti toisesta ihmisestä, kun ne asiat pitäis vaan etsiä itsestään ja itselleen. Osaatko elää yksin, jos tavallaan olet etsinyt rauhallisuutta miehen kautta? Ja oletko ollut sellaisessa elämäntilanteessa, että jos omat asiat on sekaisin, voi tavallaan elää toisen kautta sitä hänen olemustaan johonkin tilanteeseen sopivana?
Pystyisitkö ylipäätään elämään yksin ja osaisitko itse järjestää asiasi, jos tarvisit rauhaa tai räväkkyyttä?
Jotenkin tuntuu, että jos et itse tuota asiaa opi, vaihdat kumppania kuin sukkaa joka mutkassa, mitä elämääsi milloinkin tarvitset. Siksi katso peiliin ja aloita sieltä.
Tee ensin elämästäsi sitä, mitä haluat sen olevan, sitten vasta mieti, miten ja kenen kanssa sen haluat jakaa ja miten. Hae ne asiat itsestäsi tai itsellesi ,mitä tarvitset, mutta älä elä toisen kautta, vaikka hän miten tuntuisi tasapainoiselta ja rauhalliselta.
ehkä hän on sopiva sun rauhallisuudenkaipuuseesi, mutta sun pitää ratkaista se asia yksin, että miten tasapainotat ITSE! oman elämäsi ilman muita ihmisiä ja sun pitää itse ratkaista se, onko hän sopiva vai ei kumppanina, ei sun tarpeistasi (rauha vs. räyhä) lähtien, koska itsekin tiedät, että ne vaihtelee.
Omasta kokemuksestani voinen sanoa että tunteissasi EI ole mitään VÄÄRÄÄ. On normaalia tuntea kuten tunnet. Minulla on ihan vastaava kokemus, olin kyllästynyt enkä jaksanut kiinnostua toisesta. Pelkäsin kuitenkin lähteä koska mietin että en saa ikinä ketään 'yhtä hyvää' tai ihmistä joka tykkäisi minusta yhtä paljon kuin tuo. Tässä suhteessa olin väärässä. Miehiä on maailma täynnä ja nyt kun aikaa on kulunut jo jonkin verran, näen kuinka oikeassa olin lähtiessäni suhteesta. Se tarvitsee aikaa että pystyt lähtemään, ehkäpä jopa jonkun ihastuksen mutta usko pois, se aika koittaa kun laitat oven viimeisen kerran kiinni. Joskus tulevaisuudessa kun katsot taaksepäin, nykyinen miehesi voi jopa vähän 'oksettaa'.. :) Minun mielipiteeni on että ala jo mielessäsi järjestellä lähtöä. Ei se siitä miksikään muutu.
kun oon tosiaan miettinyt jopa totakin vaihtoehtoa, että pitäis ensin vähän ihastua johonkin toiseen että sais semmosen "sysäyksen" lähteä tästä? Tuntuu tosi pahalta ajatella näin, kun en mä halua olla mikään ihan sikakaan tuota miestä kohtaan. Kun se on vuosien aikana kuitenkin ollut niin hyvä mies mulle. Ahdistaa sekin, kun on niin pienet piirit tässä kaupungissa, että sitten siitä miehestä aina kuulis jotain juttuja ja mua vituttais kuunnella niitä. aaargh! Sitten tosiaan sekin mua huolettaa, kun ei mulla oo paljon niitä kavereitakaan kenen kanssa mennä ja liikkua? Mulla on vaan yksin tullut tää "menovaihe" päälle. Pelkään että jään niin totaalisen yksin jos tästä lähden. Kun ei nytkään ole ketään kenelle uskaltaisin näistä ajatuksistani puhua niin entäs sitten kun olisin yksin jossain hikisessä yksiössäni. Sulkeutuisin aivan kuoreeni ja ties mitä.. Kiitos kaikille vastauksista!
Et varmasti ainakaan jää yksin jos oot vähääkään sosiaalinen luonne etkä jää kotiin istumaan. Sittenhän niitä kontakteja ja uusia suhteita alkaa syntyä kun on vapaa niitä luomaan. Mutta muutoin en osaa kyllä kauheasti neuvoa, toi on todella vaikea tilanne. Mun poikaystävälle tuli vähän samanlainen kriisi viime kesänä ja halusi erota, siitä tuntui että suhde ei etene ja haluaa kokea jotain uutta jne. Meni pari kuukautta ja se tuli takaisin ja tiesi mitä haluaa. Tarkotan vaan, että ehkä joskus pitää erota että näkee asiat vähän paremmin, muuten ehkä vieläkin oltais huonossa suhteessa missä toista koko ajan ahdistaa. Musta ainakin tuntuu että mun poikaystävä on vähän kausieläjä, niin hetkessä kiinni, kun tulee kesä ja menoa ja ihmisiä sille iskee välillä se vapauden kaipuu, syksyllä iltojen pimetessä haluaa takas turvalliseen parisuhteeseen. En tiedä onko sulla samoin kevät tuonut ahdistuksen tunteen? Tärkeintä on tehdä päätöksiä, eikä haittaa vaikka ne olis vääriä, koska ne aina johtaa johonkin, ainakin siihen että tajuaa mitä haluaa ja tietää tehneensä väärin.
sitten oon..Oon niin kesäihminen, herään jotenkin eloon näin keväällä ja tekee mieli liikkua ja olla ulkona ja viihteellä jne. Talvella meno onkin sitten rauhallista ja ne koti-illat on tulleet talven aikana todella tutuiksi. Mutta ei tää näin voi toimia, pitäishän suhteesta pystyä nauttimaan läpi vuoden.. Sehän siinä just on, että jos ottaa riskin ja lähtee ja tajuaa joskus että haluaakin takaisin ja sitten se onkin jo myöhästä kun miehellä vaikka uus nainen tai ei enää halua mua takasin. Ei perkele, tässähän hajoaa vaan pää tätä pohtiessa!
Ai ai kun kuulostaa tutulta. Mäkin pelkäsin ihan samoin että jään täysin yksin kun olin seurustellut pitkän aikaa ja ystävät olivat etääntyneet. Sitten kun ero tuli, yllättäen tuli kutsu sinne ja tänne. Yksistä bileistä voi löytää uuden kaverin jne. Loppujen lopuksi olisin mielummin yksin kuin arvuuttelisin suhteessa. Onhan se mukavaa että on joku jonka kanssa käydä kaupassa, lenkillä tms mutta pitemmän päälle väärä ihminen on väärä ihminen. Hyviä hetkiä on 'väärilläkin ihmisillä' mutta siinä turhautuu. Usko pois, elämässä on paljon muutakin. Aikaa vaan ottaa että tajuat tämän. Ala katella ympärille ja lähde baanalle jonkun kanssa. Siinä ne silmät avautuu. Turhaa sä pelkäät muiden puheita, se on sun elämä.
Miten tutulta kuulostikaan tuo ap. vuodatus. Itse miettisin sinuna onko sittenkään tarpeen olla ihmisen kanssa jonka kanssa ei juuri muuta ole kuin että saa ruokaa ja katon päälle niin ku helposti ?
Itse jätin tuommoisen suhteen taakse. Itseaisiassa aika pitkäikäisenkin kun oltiin nuoresta saakka oltu yhdessä. Mutta mitä tehdä miehellä jonka kanssa ei voi mitään jakaa ? Ei arvojaan. Ei surujaan . Kun se ei ymmärrä.
Sinuna kasvaisin sen verran että alkaisin miettimään uutta kämppää ja ihmisten ilmoilla käydessä huomaa että samantyylisiäkin ihmisiä on kuin on itsekin. Sellaisen kanssa rakastuminen ja se arki on ihan toista. Voin kokemuksella sanoa.
"jotenkin mua oikein himottaa kokeilla yksin asumista ja sisustaa ihan ikioma koti ja olla siellä miten mua itteäni huvittaa"
Tuossahan se tuntuu olevan oikein pähkinänkuoressa :) Et elä sitä elämää mitä haluaisit elää, etkä koe voivasi olla sellainen kuin olet.
Kuulostaa varsin klassiselta "olette kasvaneet erilleen" -tapaukselta. Tuntuu olevan hyvin yleistä että tuossa iässä alkaa niinsanotusti löytää itsensä ja tietää mitä haluaa. Helposti nuorena elää ympäristön odotusten ja osittain paineidenkin mukaan, kunnes jossain vaiheessa havahtuu siihen, että enhän mä tallaista elämää halunnut...
Itselläni oli aikanaan hyvin samanlaisia tuntemuksia. Olin seurustellut kahdeksan vuotta, ja sinun ikäisenäsi vihdoin ymmärsin ettei suhteemme ole korjattavissa ja sain kerätyksi rohkeutta lähteä. Pelkäsin hirveästi yksinjäämistä, varsinkin kun suurin osa kavereistani oli jäänyt suhteen alkuaikoina.
Ero ei missään nimessä ollut helppo, mutta elämäni paras päätös. Sen jälkeen olen ottanut kunnolla takaisin menetettyjä vuosia, bilettänyt sydämeni kyllyydestä, käynyt festareilla, matkustellut ystävien kanssa jne. Niin, ja olen saanut useita uusia hyviä ystäviä joista aion pitää kiinni, vaikka tulisi mikä urho vastaan.. ;)
Olen nyt ollut kuusi vuotta sinkkuna, väliin mahtuu pari lyhyttä suhdetta ja yhdenillanjuttuja. Nyt tuntuu siltä että voisin taas jakaa elämäni jonkun kanssa, mutta loppujen lopuksi viihdyn hyvin yksinkin. Ainakaan en aio alkaa seurustella pelkän seurustelun vuoksi, koska yksin on niin paljon parempi olla kuin huonossa suhteessa.
Et kerro mitä henkilökohtaiset ongelmasi ovat, mutta miehesi suhtautuminen voi kertoa siitä että hän kokee omaksi epäonnistumisekseen ettei pysty ratkaisemaan ongelmaasi, ja sinun pahan olosi katseleminen tuntuu sen takia entistäkin pahemmalta. Tiedä sitten kuinka paljon noissa parisuhdeopuksissa on totuutta, mutta väittävät etteivät miehet osaa ainoastaan kuunnella, vaan he kuvittelevat että on heidän tehtävänsä keksiä ratkaisu, jos naisella on jotain mitä hän haluaa mieleltään purkaa.
Tuosta on jo reilu pari kuukautta aikaa kun olet kirjoittanut alkuperäisen tekstisi, joten ehkä olet jo jonkin ratkaisun tehnytkin. Toivottavasti tilanteesi on parantunut, päätit sitten jäädä tai lähteä. Voimia!
Sun iässä meillä oli parisuhdetta takana jo 11 vuotta! Avioliitto, oma talo ja kaksi lasta. liuta eläimiä. Viittaan vaan siihen kun joku sanoi että teillä on ikäisekseen jo aika pitkä parisuhde takana ja olette kasvaneet yhdessä aikuisuuteen.
Meillä oli omat vaikeutemme, teinirakkaus ja kokeilunhalut. Mutten muista koskaan kyseenalaistaneeni rakkauttani Häneen. Minä tiesin aina olevani sen elämäni rakkauden kanssa ja Hän tiesi myös.
Meillä nyt sattuu molemmilla olemaan aika samanlainen arvomaailma sekä biletys sydämen asiana tuolloin ja joskus vieläkin. Luonteeltamme olemme aika samanlaisia mutta myös erilaisia, minä érakompi ja hän taas sosiaalisempi. Hän menee ja tekee enemmän miljoonien kavereidensa kanssa, mulla on vaan 1 ystävä. Omat harrastukset on mutta siltikin olemme kiinnostuneet toistemme harrastuksista ja olemme kokeilleet molemmat toistemme harrastuksia ihan vaan huviksemme ja toisiamme tukiaksemme.
Mutta: ihmiset on erilaisia, joskus erilaisuus yhdistää, joskus erottaa. Kaverini on liitossa jossa mies on täys juntti (sori) ja hän taas olisi koko kaupungin bileprinsessa..ei saa miestä minnekään baariin hevillä, joskus sentään. Mutta se mies on upea Isä lapselle ja miehenmalli. Ja muuten heidän elämänsä menee hyvin, mies on aina vapaa tulemaan baariin hänen kanssaan mutta omasta halustaan jää kotiin. Ja kaverini sitten bilettää kavereiden kanssa. Jos on nokan koputtamista -> saa tulla mukaan. Mitään salaista ei tehdä. Toisaalta taas kaverini menee telttailemaan ja samoamaan jne. Välillä kaverini miettii jaksaako suhteessa, mutta kun on lapsikin ja sitä rakkautta niin ... vaikea tilanne.