Voiko itsemurhasta kertoa?

Skeptinen reagoi niin,että peittelet murhaa.Yleisin peittelytapahan on itsemurhasta valehteleminen.Toinen mahdollisuus on,että sinua epäillään hylänneen ystäväsi ja kärsivän syyllisyydestä.Harvoin peoples on rehtejä kun oikein traagisia asioita rupeaa kertomaan.Itse asiassa asiallinen suhtautumistapa olisi,että läheisen itsemurhasta purkautuisit ainoastaan erittäin tutuille lähipiirin ystävillesi.Hysterinen tunne tulee aina kun puhutaan kuolemasta.Vieraan kanssa paniikinomainen pakoreaktio.

mutta ystäväni ja perhetuttu tappoivat itsensä, enkä ole jutellut em. asioista, muutakuin lähipiirin kanssa.

Ei se ulkopuolisille kuulu ja ne asiat vien mukanani hautaan, kun kuolen...

Hei,
Yleensäkin traagisista asioista kertominen on vaikeaa, itsemurhasta erityisesti. Se on valitettavasti iso tabu maassamme. Taustalla on myös tabu masennuksesta ja ahdistuksesta, sillä ne ovat lähes aina itsemurhan taustalla. Olemmeko siis avuttomia asian edessä?

Mielestäni ei. Minusta asioista puhuminen ja avoimesti tunteidensa näyttäminen ovat tärkeä askel tabusta poispäin. Mieti ensin mitä itse asiasta tunnet, vaikuttaako muiden suhtautuminen sinuun? Eli jos joku reagoi voimakkaasti, toisin kuin toivot, miltä se tuntuu? Muut reagoivat omien kokemustensa kautta, usein avuottumuutta jos kertoja on kovin murtunut ja surullinen. Jos ei olla tuttuja, ei osata sanoa mitään mikä lohduttaisi. Kertoja itse voi myös sanoa, miten toivoisi muiden suhtautuvan. Esimerkiksi töissä voi olla tarpeen kertoa jos itsellä on vaikeaa eikä jaksa ja myös esittää toivomus siitä miten muut sinun suruusi reagoisivat. "Toivon että ymmärrätte etten jaksa iloita, sen vuoksi haluan kertoa. Tämä on minulle raskasta koska....(...) En halua että kuitenkaan varotte suruani. Ymmärrän että tähän on vaikea sanoa mitään, minua auttaisi jos ... (mikä itseä sitten auttaisikaan)...." esimerkiksi...
Eikä haittaa jos itkee jos itseä se ei häiritse.

Olen ollut tilanteessa kun läheinen ihminen sairastui vakavasti ja jouduin jäämään töistä pois. Soperrus puhelimessa esimiehelle oli itkun takia vaikeaa, enkä työkavereille pystynyt kertomaan sen vuoksi kun tunteet olivat niin pinnalla ja itku herkässä. Työasioista pystyin puhumaan, mutta vain yhdelle kerroin muuten, sillä en olisi saanut sanottua itkun vuoksi mitään. Se oli tietoinen päätös juuri sillä hetkellä, myöhemmin kun tilanne oli helpottanut pystyn kertomaan ilman tunnekuohua.

Jotkut eivät sano yhtään mitään. Toiset osaavat paremmin reagoida ja osoittaa osanottonsa. Yleensä joukossa on joku jolla on jollain tavalla kokemus asiasta (ystävä, perheenjäsen, tuttu...), joten se voi laukaista myös muistoja ja muiden surua. Yleensä ihmiset eivät ala kyselemään itsemurhan syitä kovin syvällisesti, sillä jokainen varmasti ymmärtää sen, etteivät jälkeenjääneet niitä aina edes täysin tiedä kaikkea. Jos itse haluat asiasta puhua itsemurhaan johtaneista asioista, niin se olisi varmasti järkevintä vain läheisimpien kanssa.
Tämmöisiä ajatuksia nyt tuli.

Osa on saattanut kauhistua ja ottaa välimatkaa, mutta suurin osa on kyllä kestänyt. Otin alun perinkin sen kannan että salailemaan en rupea, valinta ei ollut minun joten en suostu taakkaa ottamaan siitä että kantaisin moista asiaa sisälläni.

Jos kestää ihmisten vaihtelevat reaktiot, kestää kyllä kertoa. Joskus voi tietenkin vähän miettiä, kannattaako heti kättelyssä sanoa suoraan, joka tilanteeseen totuuden suoraan sanominen ei sovi ainakaan heti.

Ehkä se on luonnekysymyskin, toiset pitävät asiaa niin yksityisenä etteivät halua kertoa tai kuulla. Jos kohtaan torjuntaa, osaan kyllä vaieta itsemurhasta. Joskus taas tuntematonkin saattaa avautua itselleen arasta aiheesta kun kertoo läheisen itsemurhasta. Vertaistukeakin voi löytää yllättävistä paikoista.

Kokonaan en lähtisi asiasta vaikenemaan, onhan Surunauhankin motto "mistä ei voi puhua, siitä ei voi vapautua".

mitä vitun väliä sillä on miten muut reagoi? tai ajattelee. se ei kuulu kenellekään! kaikenlaisia dorkia täälläkin kyselee tyhmiä!

Mieheni ratkaisusta on aikaa melkein 30 v. ja silloin oli asian käsittely vaikeaa. Lähipiiri tuki, osa oli jopa utelias, työtoverit vaikenivat kuin tapahtunutta ei olisi ollutkaan. Usein toivoin kuolinsyyksi jotain muuta, esim. kolaria tai syöpää. Niistä olisin voinut puhua eri lailla. Nykyisin vastaan aina suoraan, kun kysytään leskeyteni syytä. En kanna huonoa omaatuntoa, ketään ei voi pakottaa lopettamaan itseään.
Toisaalta ketään ei voi vahtia koko aikaa. Jos on päätynyt itsemurhaan, aika, paikka ja tekotapa löytyy. Puhu omien voimiesi mukaan ja sen verran, mitä haluat. Jälleen kerran - aika parantaa ja helpottaa.

kun minua 5 vuotta vanhempi veljeni ampui itsensä kotona. Olin kotona kun hänet löydettiin - muistan kaiken kuin eilisen päivän.

En pystynyt puhumaan asiasta ollenkaan, en missään. Joillekin toki puhuin jotakin, mutta en varsinaisesti tapahtuneesta eikä kotonani ei asiaa osattu käsitellä ollenkaan. Ja tuolloin (40 v. sitten) ei ollut mitään apua saatavilla.

Työpaikallani asia selvisi varmaan aika äkkiä ja eräs esimiesasemassa oleva mies sitten kyselikin minulta suoraan, että "suorilta jaloiltaanko hän vain meni" kun ei uteliaisuuksissaan voinut malttaa mieltään. En osannut sanoa, en voinut sanoa siihen mitään - olin juuri elänyt elämäni kauheimmat hetket ja olin vain tulipunainen ja vaiti.

Vasta kahdenkymmenen vuoden kuluttua pystyin puhumaan järkevällä tavalla asiasta. Se oli kuin jokin hirveä koteloitunut patti sisälläni. Sitten toinenkin veljeni päätyi samaan ratkaisuun - kuinka paljon tuo puhumattomuus perheessämme siihen vaikuttikaan? - mutta minulla oli jo oma perhe silloin. Minulta ei kukaan kysellyt mitään enkä siis puhunut mitään.

Vaikeneminen on kauheaa, mutta puhuminenkin voi olla sitä! Ympäristön reagointi riippuu varmaan hyvin paljon kertojasta itsestään ja siitä, miten hän pystyy asiasta puhumaan. Jos puhuminen synnyttää hirveän ahdistuksen puhujassa, ahdistuu myös kuulija - pitäisi olla jotenkin sinut asian kanssa, itsensä kanssa, tunteidensa kanssa.

Huomaan, että minulle noista asioista puhuminen ei vieläkään ole helppoa. Mieluiten en puhu niistä yhtään mitään.

Harmi, kun ei ajoissa saanut apua. Toivottavasti pääsi taivaaseen ja henkimaailma ohjasi hänet valoon.

On surullista, että itsemurha on yhä tabuna pidetty asia, ja että monet kokevat sen jotenkin hävettävänä ja "syntisenä" asiana.

Itsemurhassa ei kuitenkaan pitäisi olla mitään hävettävää, se ei ole "synnillistä", se ei ole "paha" asia - sen sijaan se on yleensä äärimmäisen surullinen asia, tragedia, jonka taustalla on yleensä masennus tai muu sairaus. Toiset kuolevat fyysiseen sairauteen, toiset mielen sairauteen, molemmissa tapauksissa kyse on inhimillisistä tragedioista, kuolemaan johtaneista sairauksista. On todella valitettavaa, että yhä nykyäänkin monet automaattisesti syyllistyvät itsemurhasta ja sen takia salaavat siitä kertomisen, vaikka yleensä syyllistyminen on turhaa (kukaan ei ole täydellinen ihmissuhteissaan ja kohtele toisia täydellisesti, se ei silti tarkoita että epätäydellisyytensä takia olisi syyllinen itsemurhaan).

Ihmiset useinkin säikähtävät kun joku kertoo läheisen kuolemasta, oli kuolinsyy mikä tahansa, ja itsemurha voi vielä lisätä reagoinnin voimakkuutta. Usein kyse on siitä, että ihmiset eivät tiedä mitä sanoisivat, menevät hämilleen, kokevat että heidän pitäisi lohduttaa mutta eivät tiedä miten. Itsemurha voi traagisuutensa johdosta tuntua vielä vaikeammalta kuolinsyyltä kuunnella - hämmentyneessä/omituisessa reagoinnissa ei siis välttämättä ole kyse itsemurhan paheksunnasta tms vaan siitä, että itsemurha on kova pala kuulla. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö siitä olisi hyvä avoimesti puhua.

Mitä enemmän itsemurhistakin puhutaan avoimesti, sitä enemmän sen tabu-arvo murtuu. Kuitenkin jokainen itsemurhan lähipiirissään kohdannut tekee itse sen ratkaisun, haluaako puhua kuolinsyystä avoimesti ja kenelle haluaa kertoa; kenenkään ei tarvitse puhua vain sen tähden että olisi jotenkin velvollisuus murtaa tabua. Uskon, että monille on henkisesti helpottavaa puhua kuolinsyystä avoimesti, se vähentää - ainakin toivottavasti - tunnetta siitä että kyseessä olisi hävettävä asia tai että itsemurha olisi läheisten syytä. Jos itsemurhan salaa, se voi lisätä tunnetta hävettävyydestä ja syyllisyydestä. Asiaan vaikuttaa tietysti paljon se, millaisia ihmisiä ympärillä on - jos ihmiset joille asiasta kertomista miettii, todennäköisesti alkaisivat syyllistää sinua itsemurhasta tms, kertomista kannattaa harkita tarkkaan, ettei lisää omaa pahaa oloa. Kertomisen tarkoituksenahan on helpottaa omaa oloa, tai ei ainakaan pahentaa sitä, ja jos vieraille/tietyille tutuille kertominen pahentaa oloa, kertominen ei liene paikallaan.

Jos oma läheiseni tappaisi itsensä, pyrkisin kertomaan siitä avoimesti, koska uskon että se olisi itselleni henkisesti helpompaa kuin asian salaaminen ja koska uskon, että vain pieni osa ihmisistä suhtautuisi asiaan siten, että paheksuisi itsemurhan takia itseäni tai itsemurhan tehnyttä läheistäni.

aiheuttaisi mitään negatiivisia ajatuksia, mitä on mainittu. Ainoastaan suurta surua, pelkoa toisen voinnista ja varmasti vaikeutta tietää mitä sanoa. Se ettei tiedä mitä sanoa on varmaan se minkä ihmiset tulkitsee väärin. Uskon, että suurinosa reagoi niin, että haluaa lohduttaa muttei osaa ja vähän pelkää toisen kohtaamista siksi. Siinä ei ole mitään muuta. Helpoin varmasti kertoa jollekkin, joka on niin läheinen tai välitön, että saa siinä kertomistilanteessa halata. Koska sanoja on liian vaikea keksiä. Ja tuollainen on niin tunteita ryöpyttävä asia, että vaikka toinen ei lohdutusta tarvisi, se aiheuttaa sen antamisen tarpeen kuulijassa. Jos sitä ei osaa tai pysty ilmaista, se saattaa tehdä vaivaantuneeksi. Kaikki eivät myöskään osaa käsitellä toisten surua hyvin, silloin on helpompi vältellä toista. Ei asian vuoksi.

Viime talvena sisareni teki itsemurhan ja otin heti alusta sen tyylin, että puhun avoimesti. Ei se ole häpeä ja tuntisin loukkaavani sisartani, jos häpeäisin hänen tekoaan.
Töissä asia vaiettiin kuoliaaksi. Tuntui pahalta, kun kukaan ei sanonut mitään. Ei siinä tilanteessa odota, että joku sanoo jotain nerokasta. Ihan vaan otan osaa riittää. Se on jo myötätunnon osoitus, että tiedän, että sulla on paha olla.
Aina voi sanoa,että se on niille muille niin vaikea asia, mutta kyllä tuosta nyt selviäisi aikuinen ihminen ihan vaan hyvällä käytöksellä.