Olen huomannut, että tässä osiossa on hyviä kirjoituksia ja vastauksia. Itse olen tällä hetkellä aika samassa tilanteessa kuin moni muukin; vuosien suhde meni poikki, ja olen täysin rikki. En tiedä, miten pääsisin taas jaloilleni, miten ikinä luottaisin taas ihmisiin.
Tätä palstaa en kuitenkaan kovin aktiivisesti seuraa. Olisi mukava jutella jonkun samaa kokeneen/kokevan kanssa vähän läheisemminkin, esimerkiksi messengerissä, facebookissa, sähköposteilla...
Itse ainakin uskon, että se helpottaisi oloani. Tottakai minullakin on ystäviä joille jutella näistä asioista, mutta monikaan ei ole kokenut samaa. Tämä osio on täynnä avoerosta kärsiviä, me ymmärrämme toisiamme.
Olen nainen ja asun Espoossa.
Kerro jos kiinnostaa, niin voitaisiin jutella, ihan miten sinä haluat!
Tätä palstaa en kuitenkaan kovin aktiivisesti seuraa. Olisi mukava jutella jonkun samaa kokeneen/kokevan kanssa vähän läheisemminkin, esimerkiksi messengerissä, facebookissa, sähköposteilla...
Itse ainakin uskon, että se helpottaisi oloani. Tottakai minullakin on ystäviä joille jutella näistä asioista, mutta monikaan ei ole kokenut samaa. Tämä osio on täynnä avoerosta kärsiviä, me ymmärrämme toisiamme.
Olen nainen ja asun Espoossa.
Kerro jos kiinnostaa, niin voitaisiin jutella, ihan miten sinä haluat!
Vastaukset 9
Vanhimmat
kyllä kaikkea tässä ihmisen elämän aikana joutuu kokemaan!!!!!
jos tahdot keskustella omista ero asioista niin mulle kyllä käy pistä vaikka s-postisi niin laitan sinne sulle viestiä!!!!on ihan kiva kuulla toistenkin ero ahdistuksista että ei aina tarvitse puhua omista ero asioista
EIpä ole itselläkään ketään kenen kanssa jutella. siksi mä täällä avaudunkin. Exälleni olen yrittänyt taas soitella, hän sanoi että voin soittaa koska tahansa, siis tämä joka jätti mut viikko sitten, mutta enää hänkään ei vastaa. Sanoi eilein että nyt on aika päästä yli minusta ja minunkin hänestä...Pystyispä vaan tappamaan tunteet itseltäkin yhtä helposti. Ketuttaa yli kaiken kun aurinko paistaa ja päässä vaan pyörii ajatus että voisin olla rannalla kävelemässä hänen kanssaan....mutta en vaan voi enää sitä tehdä...Masentaa, ahdistaa, voimat on menneet. Viime eron jaksoin paremmin, aloin treenaamaan, urheilemaan....nyt taas tekee mieli nukkua, ryypätä, olla allapäin....enkä pysty edes tapaamaan ketään uutta naista vielä kun tuntuu että petän ex-tyttöäni. Hän vaan sanoo että "no voit sä jonkun muunkin kanssa tehdä jotain kivaa" Ei se ole sama....Se ei vain ole sama....Ahdistaa niin perkeleesti....lähettelen jotain rakkausrunoja hänelle siinä toivossa että saisin hänet takaisin. Vaikka väärä palstahan tämä on minne itsekin kirjoitan....
että täällä on muitakin joiden oloa helpottaisi juttelu asiasta toisen kokeneen kanssa! Täytyy sanoa, että Loveless, samaistuin viestiisi täysin. Jokaikinen hetki vain ajattelen, että voisin nyt nukkua oma kulta vieressäni, voisin soittaa ja kertoa hänelle kuulumisistani, voisin käydä hänen kanssaan ulkona, ja sitten havahdunkin ja tajuan, etten enää voi. Muistan niin elävästi kaiken minkä koimme yhdessä. On sietämätön tunne, etten pääse siihen enää takaisin.
Minun sähköpostiosoitteeni on [email protected] . Kukatahansa, joka tuntee tarvetta keskustella, voi lähettää minulle viestiä. (:
Putosin takaisin kuoppaan....näin syvällä en ole ollut varmaan sitten äitini kuoleman jälkeen. En saanut yöllä unta, lähdin 4 aikaan aamuyöstä ajelemaan pitkin ruissaloa. Kävin moikkaamassa kaveriani joka oli vahtivuorossa, sitten jatkoin heselle vetämään hampparia naamaan. Niin ja menin tosiaan nukkumaan vasta yhden aikaa yöllä muutaman siiderin voimin. Ei ollut kauhean fiksu veto lähteä ajelemaan, voi olla että' veressä oli vielä alkoholiakin. Sitten tulin kotiin puoli seitsemän aikaa aamulla, yritin saada unta...sainkin hieman, mutta heräsin siihen kun lepopulssini oli yli 100!!!! Siis nukkuessa...uskomatonta. Yritin ja yritin mutta ahistus ei lähteny pois. Oli taas pakko vetää vaatteet päälle ja lähdin kävelemään kauppaan....vieläki vähän ahdistaa ja pumppu hakkaa miljoonaa. En ole kokenut tällaista ennen...Ostin sitten vitamiineja, banaaneja, jotain terveellistä. Pakko saada nyt ittensä kasaan ja kuntoon. eihän tällaista miestä kestä itsekään katsella kun tuhoaa itsensä...Ja olen vielä tässä vähän aikaa sitten treenannut ahkerasti ja saanut itseni todella hyvään kuntoon. Ei saa antaa nyt periksi...
olet aivan oikeassa viimeisessä lauseessa. Nyt ei ole periksiantamisen aika. Olet nyt todella vaikeassa, suorastaan sietämättömässä tilanteessa, mutta se pitää vain ottaa vastaan ja voittaa se. Vuosien päästä tämä on kokemus, josta olet saanut voimaa, ja jonka avulla olet ymmärtänyt itseäsi paremmin. Taistele voimattomuutta vastaan.
Itse olen huomannut, että aika paljon elämänkriiseissä auttaa se, ettei jää yksin murehtimaan. Itsekin taivun siihen, että joko vain makaan sängyssä syömättä mitään, itkien, tai sitten piiskaan itseäni hullun lailla salille, yrittäen saada tekemisen kautta ajatukset pois päästäni.
Paras keino kuitenkin on olla läheisten kanssa. Ystävä, perhe, työkaverit, opiskelutoverit... Kun kertoo rehellisesti tunteistaan, ympärillä olevat ihmiset ymmärtävät miksi on maassa, ja mahdollisesti myös tukevat ja kannustavat uuteen päivään.
Muiden ihmisten kanssaoleminen muistuttaa, että maailmassa on muitakin ihmisiä, uusia mahdollisuuksia. Luottamus ihmisiin säilyy, vaikka olisikin petetty rakkaussuhteessa. Ainakin toivon mukaan.
Mulla oli se, että en pystynyt, enkä pysty luottamaan kehenkään.
Äiti ja sisarukset ovat jeesustelemassa ja nokka pitkällään asioissa, joista he eivät ymmärrä mitään. Eilenkin, kun en vastannu puheluihin, niin koko akkalauma teki rynnäkön asunnolleni vara-avaimilla missä minä nukuin lievää humalaani pois. Vittu, kun kunnoittaisivat edes kotirauhaa tai intimitettiä..minä haluan olla rauhassa, enkä puolihullujen akkojen paapottavana!
Ensi kerralla teen kyllä rikosilmoituksen...
Kuulostaa kyllä aika ylihuolehtivaiselta porukalta. Oletko kertonut äidillesi ja siskoillesi, että haluat hoitaa omat asiasi ja pitää oman yksityiselämäsi itselläsi? Sano heille että kerrot kyllä heille asioita, jotka itse haluat ja omalla painollaan, tuollainen painostaminen tuskin auttaa asiaa.
Ei tuo kuullosta edes ylihuolehtivalta, vaan sitlä, että on lauma naisia, jotka haluavat työntää pitkät ja terävät nokkansa asioihin, joista heille ei edes haluttaisi puhua..Tuo on tuttua minullekin - jos ei vastaa puheluihin, niin hirveä rynnäkkö vara-avaimilla, koska aina ja kaikissa tapaukssa on sattunut 'se pahin'.
En jaksa käsittää kumman päässä viiraa silloin pahemmin - erotuskaa potevan vai kanalauman?
Itsekin olen josku ajatellut tekeväni riksoilmoituksen...tai ottavani avaimet pois..en tiedä, kumpi olisi pahempi kosto!
Se on kun mulla on vielä paha tapa unelmoida...Unelmoisin jo 2 kuukautta sitten täydellisestä kesälomasta mun rakkaan kanssa, mutta sitten 2 viikkoa ennen sitä lomaa hän mut jättää. Ja tiedätkö? Tä tuntuu niin väärältä tämä ero. Eilen vein hänelle ruusuja ja kirjeen. Hän näytti todella vaikealta...ihakuin hän haluaisi olla kanssani mutta ei vaan voi. Hän jopa itse halasi minua ja piti hieman kädestäni kiinni. tuntuu niin väärältä....Tiedän että hän haluaisi olla kanssani...mut jostain syystä...Huoh, en vaan ymmärrä tätä. Tiedän että hän haluaisi olla kanssani mutta ei vaan jostain syystä ole. Ja meillä oli vielä niin paljon koettavaa ja jaettavaa ja kerrottavaa. Ja vielä pahempi ominaisuus minussa on kun jään elättelemään toivoa "no jos kuitenkin..."....