Yritän kertoo tän lyhyesti. Eli mikä miestä vaivaa kun ei osota minkäänlaista läheisyyttä mua kohtaan? Siis joo pusu ehkä kun tulee kotiin tai lähtee töihin. Mut missä kaikki muu?
Seksiä meillä harrastellaan ihan entiseen malliin, tai ehkä ihan hieman vähemmän nyt kun oikein mietin. Ei halaa, ei tuu lähelle, esim ku sohvalla istutaan ja telkkarii katellaa. Suuttuukin nykyään todella helposti. Muutenkin tuntuu jotenkin etäiseltä.
Joo tiedän kyl et tällähetkellä hänellä on todella rankkaa töissä ja tulee olemaankin vielä koko kesän, mut ei kai se nyt voi tarkottaa et voi mut jättää kokonaan huomioimatta? Päin vastoin itse kuvittelisin et olis vaan ihana unohtaa työt ja keskittyy omaan rakkaaseen töiden jälkeen kun on molemmat kotona.
Mut ei ku tää vaa miettii työasioita, istuu koneella tai kattoo telkkarii mahdollisimman kaukana musta, eikä edes puhu juuri mitään, saatika sitten että hymyilis tai naurais mun seurassa.
Ollaan siis oltu jo viis vuotta yhessä, ja kaikki on tähän asti menny hienosti, mut nyt ehkä viimeisen kuukauden aikana tuntuu et asiat on muuttunu.
Oon irittäny puhua tästä miehelleni, mut hän vaan suuttuu, eikä haluu edes puhua. Hänen mielestään ei ole mitään ongelmaa.
Ei tässä muuten mitään, mut toi käytös saa mut tuntemaan itseni jotenkin tyhmäks, et mikä mussa on nyt vikana kun mun seura eikä syli kelpaa :(
Seksiä meillä harrastellaan ihan entiseen malliin, tai ehkä ihan hieman vähemmän nyt kun oikein mietin. Ei halaa, ei tuu lähelle, esim ku sohvalla istutaan ja telkkarii katellaa. Suuttuukin nykyään todella helposti. Muutenkin tuntuu jotenkin etäiseltä.
Joo tiedän kyl et tällähetkellä hänellä on todella rankkaa töissä ja tulee olemaankin vielä koko kesän, mut ei kai se nyt voi tarkottaa et voi mut jättää kokonaan huomioimatta? Päin vastoin itse kuvittelisin et olis vaan ihana unohtaa työt ja keskittyy omaan rakkaaseen töiden jälkeen kun on molemmat kotona.
Mut ei ku tää vaa miettii työasioita, istuu koneella tai kattoo telkkarii mahdollisimman kaukana musta, eikä edes puhu juuri mitään, saatika sitten että hymyilis tai naurais mun seurassa.
Ollaan siis oltu jo viis vuotta yhessä, ja kaikki on tähän asti menny hienosti, mut nyt ehkä viimeisen kuukauden aikana tuntuu et asiat on muuttunu.
Oon irittäny puhua tästä miehelleni, mut hän vaan suuttuu, eikä haluu edes puhua. Hänen mielestään ei ole mitään ongelmaa.
Ei tässä muuten mitään, mut toi käytös saa mut tuntemaan itseni jotenkin tyhmäks, et mikä mussa on nyt vikana kun mun seura eikä syli kelpaa :(
Vastaukset 7
Vanhimmat
No itsellä on vähän samanlainen tilanne... ainoa vain että se on naispuolinen joka käyttäytyy noin, meillä varmasti tässä lähipäivinä sovitaan miten jaetaan lusikat... ei se töistä välttämättä johdu, vaan ihan vaan kyllästymisestä.... Näin ainakin itse tulkitsin tilanteen, kun saa raivarin kun kysyy mitä kuuluu ...
Itse erosin just samoin käyttäytyvästä miehestä. Meillä suhde eteni siihen vaiheeseen, että seuraavaksi olisi ollut kyläilyt vanhempiemme luona, mutta kyllä pohjimmainen päätös minulla on, että hän ei ollut minulle se oikea. Hän lapsettomana taas pohjimmiltaan ei voinut sietää minua kolmen lapsen äitinä. Parempi näin. Nyt olen helpottunut, olimme yhdessä kolmisen vuotta, mutta emme asuneet yhdessä. Eli parisuhteemme si tyydyttänyt minua!!! Olet vielä nuori ja ehkäpä nyt vasta olet ottanut "puheeksi" tämän ongelman. Mieti onko suhteesi tyydyttävä? Hän ei ole ainut mies maailmassa.
lastesi näkyville? Millaisen kuvan sinä annat itsestäsi äitinä ja aikuisena kun tuot lastesi eteen ja heidän kotiinsa vieraita miehiä? Ymmärrätko että aika ja huomio, jonka olet antanut miehelle on varastettu pienokaisilta?
Lapsesi ovat AINA numero 1 sinun elämässä, EI vuosittain vaihtuvat miehet.
Sinä olet huolellisesti ja harkiten hannkinut lapsesi, he ovat sinun velvollisuutesi, eivät vieraat miehet!
Pitäisiköhän sinun lukea tuo kommentoimasi viesti ihan ajatuksella läpi? Nuo huorahdukset ja vuosittain vaihtuvat vieraat miehet olet tempaissut jostain omien aivojesi kätköistä. Tuskinpa kolme vuotta kestänyt suhde nyt ihan huoraamisen piikkiin menee...
Kyllä muuten fiksu, aikuinen ihminen pystyy seurustelemaan ilman, että lapset jäävät heitteille. Onhan ne lapset varmaan nro 1, mutta ei tuo nyt sitä tarkoita, että nökötetään neljän seinän sisällä pienokaisten kanssa vailla kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Osa varmaan tahtoo elää niinkin, mutta uusioperheitä löytyy nykypäivänä jo pilvin pimein.
Aika fanaattista ajatella, että eron jälkeen ei saa olla enää muuta elämää, kuin lasten kanssa oleminen. Kyllähän sitä perheessäkin se vaimo/mies vaatii oman osansa huomiosta. Milestäni se on normaalia eikä mitään "pienokaisilta varastettua aikaa"... Vai loppuuko puolisoiden yhteinen elämä lasten syntymään?
Ja ennenkuin heität uuden itkupotkuraivarin, ei, en ole sama henkilö, kuin tuo kolmen lapsen äiti.
johtopäätöksiä sinulta.
Mistään tuon edellisen kirjoittajan viestissä ei voinut päätellä, että lapset olisivat millään lailla jääneet heitteille tai liian vähälle huomiolle.
Törkeää kutsua toisen ihmisen parisuhdetta "huoraamiseksi" tuollaisin perustein. Millaisen kuvan sinä itse annat omille mahdollisille lapsillesi puhumalla toisille, sinulle täysin vieraille ihmisille tuohon sävyyn? Traumanhan he siitä saavat ja kasvavat luulemaan, että ihmisten välisissä normaaleissa suhteissa ja läheisyyden kaipuussa on jotakin tuomittavaa ja hävettävää.
Jos lapsi saisi valita, ei hän haluaisi marttyyriäitiä, joka uhraa koko elämänsä ja oman henkilökohtaisen onnensa pienokaistensa pienimpienkin toiveiden alttarille. Syyllisyys on ikävä kaveri nuoren ihmisen elämässä, siltä pitäisi lasta säästää, eikä normaaleilta ihmissuhteilta, joita me kaikki, aikuiset ja lapset, välttämättä tarvitsemme.
meillä on aivan sama tilanne.. Äijä vaan kököttää sohvalla ja kattoo "todella tärkeitä ohjelmia" kuten hullut kiinalaiset, jotain noita feikattuja painikisoja, most haunted, chat, ja jos ei näitä niin jalkapalloa, tennistä, GOFFIA!! urheiluselostajan ääni saa minut yläkerrassa kyyneliin kun odotan miestä uusissa alusvaatteissa sänkyyn, jos vaikka olisi seksiä taas, kun 2vkoa ollaan oltu ilman. Se ei puhu, naura, kosketa, halaa, soittele, lähetä viestiä. Lähinnä valittaa siivoamisesta tai ruuanlaitosta, kun hän on joutunut ne tekemään. NO VITTU ANTEEKS KU OLIN TÖISSÄ 13h ja sen jälkeen vielä treenaamassa, ni ei oo oikeen ehtiny hoitaa noita juttuja...ja hän on kuitenkin koko päivän ollut kotona. Tätä on jatkunut nyt puolisen vuotta. joskus tulee hyviä hetkiä, ja jaksan taas viikonkin sen voimalla.. nämä "superhyvät" hetket ovat sitä kun hän kysyy söpöllä äänellä että toinko jotain ihanaa herkkua hänelle kaupasta. Tunnen itseni rakastetuksi, jos kauppakassissa on vanukas, mistä hän tulee iloiseksi. Että voinkin olla säälittävä. Olen niin pitkällä tässä hommassa, että alan vaipua bulimian, masennuksen ja huonotuulisuuden kaivosta sisään. Itken joka päivä, usein iltaisin, juuri sen urheiluselostajan kanssa. Myöskin nettipokerin napsutus saa minut parkumaan. Myöskin kirjoittaessani tätä aloin itkemään. Olen alkanut vihamaan koko elämääni, koska tunnen että olen surkea. Vihaan joukkueeni toimintaa, jossa olin ennen kiihkeästi mukana ja olin todella urheilullinen ja se oli kaikkeni. nykyään vihaan kaikkea. Miestäni, itseäni, töitäni, joukkuettani, autoani, laskuja, rahaa. Tosin mieheni ei tiedä itkemisistäni, masennuksestani, bulimiasta tai vihasta häntä tai muuta kohtaan mitään.. Eli ei hänen kyllästymisensä voi siitäkään johtua että olisin paska nalkuttava ämmä. Meillä saa molemmat osapuolet mennä minne haluavat ilman sairaalloista mustasukkasuutta. eikä meillä kysytä lupia. Olen (kai sitten ku muut niin ovat sanoneet) nätti, vaaleatukkainen, isotissinen ja hyväkroppainen parikymppinen mimmi joka ei natise eikä nitise mistään. Kaikin puolin miestäni kohtaan mukava ja pirteä. Tai siis niin hän luulee... Ja tollanenhan mä joskus olin oikeastikin. Eli ei voi olla siitäkään kiinni että olisin niin perseestä etteikö muhun vois koskea tai etteikö mua vois rakastaa. mutta kai mä sitten vaan olen. Olen välillä epäillyt muita naisiakin. exää varsinkin. en kuitenkaan hänelle ole hihkaissutkaan asiasta. Jokainen mies mun elämässä on pettänyt mua jotenkin. (harrastanut seksiä, yrittänyt harrastaa seksiä, yrittänyt harrastaa seksiä mun parhaan kaverin kanssa tms...) Eikä johdu siitä että olisin joku hiiri mikä ei anna!! päinvastoin! Olen seksuaalisesti aktiivinen.... Eikä siitäkään etten osaisi pitää puoliani tai olisin muuten vaan tylsä.. nooh, mutta riittää taas avautumiselta. Toivottavasti jään junan alle matkalla töihin, ni ei tarvis olla koko ajan vihanen, kyllästynyt, väsynyt, surullinen.... vaikka enhän mä sellasta ikinä tekis. ajatus vaan lohduttaa jotenkin sairaalla tavalla.
ja siis tää tähän läheisyyskeskusteluun.. ei niinkään lapsien hyvinvointiin liittyen..