Olen 21 vuotias, nainen. Olen asunut yksin nyt yli 4 vuotta.
En ole koskaan ollut vanhempieni kanssa kovin hyvissä väleissä. Sisaruksia minulla ei ole, sukulaisiin ei oikeastaan välejä. Ehkä tämän takia vanhemmat yrittävät "tekemällä tehdä" hyviä välejä.
Kerron enemmän.. Eli, koko ajan tulee soittoja milloin tulisin "käymään kotona", vanhempani asuvat eri paikkakunnalla joten joutuisin menemään kahdella bussilla kun en tällä hetkellä autoa omista. Isäni käy kuitenkin aika lähellä töissä, ja tarjoutuu usein viemään. Sitten molemmat soittelevat minulle että "etkö lähtisi tänään.." jne.
Koska tuota välimatkaa on sen verran, ja minulla ei ole autoa vanhemmat eivät ala toiselle paikkakunnalle monta kertaa päivässä reissua tekemään tämä tarkoittaa sitä että minun pitäisi jäädä yöksi, jolloin taas suostutellaan olemaan useampi yö jne.
"Vasta" parikymppisenä uskalsin kieltäytyä liian tiheistä vierailuista. Nyt sitten käytäntö on se, että he tulevat JOKA sunnuntai käymään minun luonani, mikä aluksi tuntui ok:lta mutta nyt ahdistaa ja toivoisin että eikö joskus voisi jättää väliin.
Pahin on ehkä sekaantuminen, joka kerta kun he tulevat on mukana tavaraa josta monesti kieltäydyn, koska en sellaista halua/tarvitse ja tahdon hankkia itse omat tavarani. Ei:n hokeminen jatkuvasti on turhauttavaa. Samoin rahan tyrkyttäminen, kun se EI ja "tulen ihan hyvin toimeen" ei vaan mene perille. Joudun käyttämään kaikki voimani yksinkertaisesti kieltäytymällä 10-50€ summista. (Ei noilla tietenkään ole muuten merkitystä, mutta kun niin tiheään kysytään vaikka ottaisinkin.)
Luottamus on mennyt mm. siinä kun jouduin antamaan yhden entisen asuntoni avaimista vanhemmille, sillä olin alaikäinen tehdessäni vuokrasopimuksen. No, joinain päivinä en ollut vastannut puhelimeen ja kohta vanhemmat tulivat sisälle "omalla" avaimellaan. Monesti puhelin oli vain ollut äänettömällä jne.
HUOM. tämän sattuessa en ollut alaikäinen enää.
Avain suostuttiin luovuttamaan minulle vasta kun olin purkanut tuon vuokrasopimuksen ja muuttamassa pois.
Toinen oli kun en saanut mennä lääkäriin yksin ollessani jo 18-vuotias ja en enää asunut kotona. Lipsautin että minulla on kontrollikäynti sairaalassa. Isäni piti tulla mukaan "koska en löytäisi oikeaa paikkaa". Yritin itkeä ja selittää että onhan neuvonta, puhelimessa ja sairaalassa ja tiesin missä on poliklinikka, jolle minulla oli aika. Ei auttanut. Sama asia joskus 16-19 vuotiaana asioidessani Kelalla, opiskelun ym. takia, isäni piti tulla mukaan koska "en osaisi täyttää kaavakkeita ja toimia oikein". Taas selitin paniikissa että onhan virkailijat neuvomista varten ja ettei kukaan osaa kun ei vielä tiedä jotain. Ei auttanut.
Olen ollut ahdistunut tämän takia, ja tämä on haitannut esimerkiksi ihmissuhteitani, vaikka moni palstalainen ei varmasti usko. Vietin todella tiukkakurisen ja suojatun teini-iän, ja nyt pelkään etten voi kunnolla kasvaa ja kehittyä aikuiseksi. Koen että kehitykseen on jo tullut säröjä, pelkään ja panikoin uusia tilanteita ja minulla on aina tunne etten osaa, enkä kelpaa.
En usko että ongelma katoaa ajan myötä. Onko muilla samankaltaisia ongelmia? Välillä tuntuu että olen vain tumpelo ja kehittymättömämpi kuin muut, ja sen vuoksi vanhempien täytyy sekaantua. Olisi mukava tietää miten on oikea laita.. Tai sitten tämä on vain vastareaktio siihen että minua pidäteltiin ja "suojeltiin" liikaa lapsena ja teininä.
En ole koskaan ollut vanhempieni kanssa kovin hyvissä väleissä. Sisaruksia minulla ei ole, sukulaisiin ei oikeastaan välejä. Ehkä tämän takia vanhemmat yrittävät "tekemällä tehdä" hyviä välejä.
Kerron enemmän.. Eli, koko ajan tulee soittoja milloin tulisin "käymään kotona", vanhempani asuvat eri paikkakunnalla joten joutuisin menemään kahdella bussilla kun en tällä hetkellä autoa omista. Isäni käy kuitenkin aika lähellä töissä, ja tarjoutuu usein viemään. Sitten molemmat soittelevat minulle että "etkö lähtisi tänään.." jne.
Koska tuota välimatkaa on sen verran, ja minulla ei ole autoa vanhemmat eivät ala toiselle paikkakunnalle monta kertaa päivässä reissua tekemään tämä tarkoittaa sitä että minun pitäisi jäädä yöksi, jolloin taas suostutellaan olemaan useampi yö jne.
"Vasta" parikymppisenä uskalsin kieltäytyä liian tiheistä vierailuista. Nyt sitten käytäntö on se, että he tulevat JOKA sunnuntai käymään minun luonani, mikä aluksi tuntui ok:lta mutta nyt ahdistaa ja toivoisin että eikö joskus voisi jättää väliin.
Pahin on ehkä sekaantuminen, joka kerta kun he tulevat on mukana tavaraa josta monesti kieltäydyn, koska en sellaista halua/tarvitse ja tahdon hankkia itse omat tavarani. Ei:n hokeminen jatkuvasti on turhauttavaa. Samoin rahan tyrkyttäminen, kun se EI ja "tulen ihan hyvin toimeen" ei vaan mene perille. Joudun käyttämään kaikki voimani yksinkertaisesti kieltäytymällä 10-50€ summista. (Ei noilla tietenkään ole muuten merkitystä, mutta kun niin tiheään kysytään vaikka ottaisinkin.)
Luottamus on mennyt mm. siinä kun jouduin antamaan yhden entisen asuntoni avaimista vanhemmille, sillä olin alaikäinen tehdessäni vuokrasopimuksen. No, joinain päivinä en ollut vastannut puhelimeen ja kohta vanhemmat tulivat sisälle "omalla" avaimellaan. Monesti puhelin oli vain ollut äänettömällä jne.
HUOM. tämän sattuessa en ollut alaikäinen enää.
Avain suostuttiin luovuttamaan minulle vasta kun olin purkanut tuon vuokrasopimuksen ja muuttamassa pois.
Toinen oli kun en saanut mennä lääkäriin yksin ollessani jo 18-vuotias ja en enää asunut kotona. Lipsautin että minulla on kontrollikäynti sairaalassa. Isäni piti tulla mukaan "koska en löytäisi oikeaa paikkaa". Yritin itkeä ja selittää että onhan neuvonta, puhelimessa ja sairaalassa ja tiesin missä on poliklinikka, jolle minulla oli aika. Ei auttanut. Sama asia joskus 16-19 vuotiaana asioidessani Kelalla, opiskelun ym. takia, isäni piti tulla mukaan koska "en osaisi täyttää kaavakkeita ja toimia oikein". Taas selitin paniikissa että onhan virkailijat neuvomista varten ja ettei kukaan osaa kun ei vielä tiedä jotain. Ei auttanut.
Olen ollut ahdistunut tämän takia, ja tämä on haitannut esimerkiksi ihmissuhteitani, vaikka moni palstalainen ei varmasti usko. Vietin todella tiukkakurisen ja suojatun teini-iän, ja nyt pelkään etten voi kunnolla kasvaa ja kehittyä aikuiseksi. Koen että kehitykseen on jo tullut säröjä, pelkään ja panikoin uusia tilanteita ja minulla on aina tunne etten osaa, enkä kelpaa.
En usko että ongelma katoaa ajan myötä. Onko muilla samankaltaisia ongelmia? Välillä tuntuu että olen vain tumpelo ja kehittymättömämpi kuin muut, ja sen vuoksi vanhempien täytyy sekaantua. Olisi mukava tietää miten on oikea laita.. Tai sitten tämä on vain vastareaktio siihen että minua pidäteltiin ja "suojeltiin" liikaa lapsena ja teininä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ihan sen takia, että he haluavat sekaantua, ei mistään muusta syystä. Sekaantuminen ei johdu siitä, ettetkö osaisi hoitaa omia asioitasi, vaan siitä, että vanhempasi ovat ylikontrolloivia ja heillä on vaikeuksia ymmärtää että olet aikuinen ihminen, joka saa sotkea asiansa ihan miten itseä huvittaa. Sinun ei todellakaan tarvitse vastata puhelimeen, jos et halua vastata puhelimeen, eikä myöskään ottaa vieraita vastaan joka sunnuntai, jos et halua. Pystythän sanomaan kaikille muillekin ihmisille, että "tänään ei sovi", "jätin eilen puhelimen kotiin lenkille lähtiessä", tai "laita tekstari, jos on asiaa, vastaan siihen kun on aikaa". Mikset siis pystyisi sanomaan niin vanhemmillesikin?
Tiedän, että alku on hankalaa, itselläni oli vastaava tilanne aikanaan. Äitini esim. tuli käymään omilla avaimillaan milloin huvitti, ja alkoi esim. tiskaamaan tai imuroimaan asunnossani aamuseiskalta sunnuntaiaamuna. Jos vanhemmat eivät ymmärrä pitäytyä sopivissa rajoissa, sinun pitää asettaa ne rajat, ja niiden täytyy olla pääsääntöisesti sellaiset, jotka ovat sinulle hyvät, ei heille. Se on osa aikuiseksi kasvamista sekin. Jos et yksin jaksa tai osaa, käy työ- tai opiskeluterveydenhuollossa pyytämässä ohjausta tai kunnan terveyskeskuksessa tai mielenterveystoimistossa. Hyvä terapeutti tukee vanhemmista irtautumista, ja joskus auttaa sekin, että joku alan ammattilainen toteaa, että sinä et ole hullu tai vajaa, vaan vanhempasi käyttäytyvät huonosti.
Voimia!
Edustan ehkä vanhempiesi ikäistä ihmistä ja olen itsekin miettinyt tuttavaperheitä, joissa vanhemmat ovat hyvin tiiviisti tekemisissä lastensa kanssa. Siis kyläilevät jatkuvasti, viettävät vaput sunmuut nuorten tapahtumat lastensa luona ja kaikin tavoin täyttävät omaa elämäänsä lastensa elämän kautta. Ilmiöön kuuluvat myös tavaroiden ostamiset lapsille, joista he itse pitävät ja uskovat lastensakin pitävän. Ja kaikki, mitä lapset tekevät ja sanovat kerrotaan suurella ylpeydellä meille muillekin ja annetaan mielikuva suuresta onnellisesta suvusta, jossa eletään kuin idyllisessä yhteisössä kaikki jakaen ja toisiaan rakastaen. Tietyllä tavalla se on mukavaakin ulkopuolisen silmin, mutta minua häiritsee joskus se miten myös lapset sallivat vanhempiensa höösätä ja kuppaavat heiltä kaikki edut, mitä vain irti saavat. Että missä menee raja?
Voin kuvitella, ettei sinulla ole helppoa jos todellakin tahdot elää omaa elämääsi. Kunnioitan sinua, koska kuitenkin pyrit siihen ja tosi mukavaa tietää maailmassa elävän kaltaisiasi nuoria ihmisiä, joilla on kova tahto tallata omat polkunsa.
Voisiko valkoiset valheet auttaa alkuun? Vanhempasi saattavat olla niin kiintyneitä sinuun ja ammentavan kauttasi elämän virtaa, jolloin kova tyylisi veisi vain ojasta allikkoon. Ilmoita ajoissa, miten ensi sunnuntaina sinulla on työhön/opiskeluun/harrasteisiin liittyvä tärkeä meno ja jatka samaa rataa, jolloin asia valkenee kyllä vanhemmillesi pikku hiljaa. Voit myös antaa heidän soittaa, mutta kai voit numeroänäytöstä nähdä kuka soittaa ja ottaa yhteyttä vasta sitten kun se sinulle sopii.Aina voi sanoa, etten kuullut soittoa tai olin just vessassa tmv. Pääasia, että sinä opettelet sanomaan ei edes pienin askelin.
sinua, pidä se mielessäsi.
..vanhemmat rakastavat usein vain vähän liikaa ja väärin tavoin. unohtavat oman elämänsä tai muuta.
etäisyyden ottaminen ei kai tarkoita välien katkaisemista? joten koeta jaksaa, kaikesta huolimatta.
Kiitos rohkaisevista viesteistä. Pitää hieman selventää että kieltäydyn usein kyllä. Nytkin olen sanonut vaan EI päivittäisiin puheluihin tulenko käymään vanhempien luona ja viime käymisestä on jo kulunut aikaa.
Ovat kylläkin käyneet kerran viikossa, viimeksi sama kuvio toistui, sain todella kovan ahdistuskohtauksen, sillä kun avasin oven, tuotiin RUOHONLEIKKURI eteiseeni ja sitä alettiin raahaamaan takapihalle. Sanoin että olen sanonut EI EI EI JA EI, ei tarvitse tuoda ruohonleikkuria sillä käytän taloyhtiön. Kielsin myöskin leikkaamasta nurmikkoa. Samoin kielsin useaan otteeseen päästämästä lemmikkieläimiä pihalle, sillä olivat jo käyneet kahdesti. Ei tehonnut ja ahdistuin vain lisää.
Tämän jälkeen eräs päivä äitini soitti ja kysyi voiko tulla käymään koska on samalla paikkakunnalla. Sanoin että on pieni este (tapaaminen) ja lisäksi mainitsin muutamia kotitöitä, eli ei käy juuri nyt. Inkutti ja väänsi väkisin niin kauan että taas suostuin. Minulle ei ole kasvanut selkärankaa ilmeisesti sanoa kunnolla ei, vaikka ei sanonkin. Ristiriitaista.. Joskus tuntuu että pitääkö huutaa kuin palohälytin EI:tä ennen kuin menee perille.
Jotain positiivista:
Onnistuin kieltäytymään puhelimen ostosta minulle jota ehdottivat, sanoin vain että en ole harkinnut uutta puhelinta, ja on totta että puhelimeni on vanha ja reistailee, mutta ostan puhelimen silloin kun itse haluan tutkia tarjouksia ja olen esim. töissä. Äsken sanoin puhelimessa suoraan että voisivatko kokeilla olla esim. viikon soittamatta (kun puheluja tosiaan tulee monta päivässä ja olen ahdistunut kovasti!) ja että ei tarvitse kyläillä viikottain. Sain sellaista kohtelua vastaani kun olisin 3-vuotias ja sanomistani ei otettu kuuleviinkaan..
Vihaisena ja katkerana lopun ikää?
Näin viime yönä jopa unta jossa huusin, anoin ja rukoilin helpotusta, ja että joku ulkopuolinen sanoisi vanhemmilleni suoraan, mutta minulla ei ole ollut koskaan apua. Edellinen seurustelukumppani antoi tulla minulle siitä miten liian takertuvaisia vanhempani ovat, muttei koskaan noussut heitä vastaan ja voinut heille ulkopuolisena nätisti sanoa että olen todella ahdistunut ja loppu. Ei kai sellaista voi vaatiakaan ja en usko että ulkopuolisen kommenteistakaan olisi apua, isälläni kaikki viuhuu ohi korvien ja äidillä taas on todella ilkeä tapa arvostella kaikkia muita.
Ongelmasi on, että vanhemmat ovat takertuneet lapsuuden rooleihin, joissa sinä olet lapsi, et aikuinen. Sinä taas haluaisit suhteestanne tasavertaisten aikuisten suhteen.
Itsekin olen joutunut kyynärpäät ryskyen raivaamaan itselleni aikuisen roolin vanhempieni silmissä. Joitakin asioita, miten minä lähdin tilannetta muuttamaan. Noista vierailuista; pidin huolen, että kun lähdin käymään kotona, niin minulla oli meno, jonka vuoksi en pystynyt olemaan kovin kauan siellä. Oli syy, miksi sieltä piti sitten lähteä pois. Pikkuhiljaa vanhemmille avautui, että minulla on omakin elämä perheen ulkopuolella. Tämä vaatii useampia käyntejä ja aikaa, mutta on lempeämpi tapa herätellä omia vanhempiaan.
Sama pätee noihin sunnuntaivierailuihin. Yksi tapa päästä niistä on se, että sinulla olisi sunnuntaina jotain muuta tekemistä tai menemistä. Sunnuntaisin nyt on vähemmän menomahdollisuuksia, mutta asuinpaikastasi riippuen, kehittele itsellesi jotain, tai hanki itsellesi sunnuntaityövuoroja, mökkiviikonloppuja kavereiden kanssa jne. Näin rikot nätisti sen kaavan, jossa vanhemmat juoksevat luonasi joka viikonloppu.
Avain-asia sinulla onkin jo ratkennut. Rahasta ja tavarasta kieltäytyminen on hieman hankalampaa. Ehkäpä sitä voi rikkoa vähän siten, että vietkin itse kotona käydessäsi jotain vanhemmille. Ja tästä lähin et raportoi lääkärissä käyntejäsi vanhemmillesi, ethän?
Omille jaloille nouseminen hirvittää kaikkia jossain määrin. Fiksuna nuorena aikuisena osaat kyllä ja jos et osaa, niin osaat ainakin sen, mistä löytyy lisätietoa ja keneltä muultakin kuin omilta vanhemmilta voi kysyä. Tuohon kysymiseen, et sitäkin kannattaa välttää, et kysyy omilta vanhemmilta neuvoja. (vahvistaa muuten lapsuuden roolijakoa) Ja kaavaa voi rikkoa myös tältäkin osalta: anna neuvoja vanhemmillesi. Pieniä juttuja. Esimerkiksi tyyliin; "Jos vaihdatte siihen ja siihen margariiniin, siinä on vähemmän rasvaa.." Kepeitä pieniä huomautuksia, jotka kyllä aluksi herättävät vanhemmissa närää. Siihen voit varautua!
Kun ajattelet ja hahmotat tilannetta väärinä roolijakoina, sinun voi olla helpompi pitää puolesi ja miettiä jo etukäteen miten lähdet roolijakoa muuttamaan kohti tasaveroisempaa aikuismaista suhdetta omiin vanhempiin.