Erostamme on nyt 3,5kk. Tänään on itkettänyt hirvittävästi koko päivän.
On mielessä kaikki noi särkyneet asiat, luottamus, valheet, omien haaveiden hajoaminen ja se, miten kaikki sattuu niin kamalan kovasti.
Meillä on yksi lapsi. Jolle ei sisaruksia tule, täyssisaruksia ainakaan.
Mulla on tilanne, että pitäisi päättää elämän suunta uusiksi, mutta en tiedä mitä tekisin.
Haluaisin niin kovasti olla jonkun kainalossa, että joku silittäisi mun hiuksia ja suutelisi ja sanoisi, että kyllä kaikki järjestyy!
Mä olin niin onnellinen, kun mulla oli mies ja lapsi, ihana perhe. Koko elämäni olin siitä haaveillut, ja kun sen sain ja kun mies sitten romautti mun unelmani niin en tiedä... koska tämä lakkaa lopullisesti koskemasta?
Mulla ei oikeastaan ole koskaan ollut perhettä, vaan enempi tai vähempi olen yksin elänyt aina. Siksi osasin arvostaa meidän perhe-elämäämmekin niin paljon.
Mutta en kuitenkaan niin paljon, että luottamuksen mentyä olisin kyennyt siihen jäämään.
Tämä koskee, olla taas yksin. Tai enhän minä yksin ole, kun on ihana lapsi, mutta yksin ja parisuhteettomana.
En edes voi kuvitellakaan luottavani tällä hetkellä kehenkään mieheen.
Pakko kai se on uskoa siihen, että kyllä tämä kipu joskus on kadonnut.
On mielessä kaikki noi särkyneet asiat, luottamus, valheet, omien haaveiden hajoaminen ja se, miten kaikki sattuu niin kamalan kovasti.
Meillä on yksi lapsi. Jolle ei sisaruksia tule, täyssisaruksia ainakaan.
Mulla on tilanne, että pitäisi päättää elämän suunta uusiksi, mutta en tiedä mitä tekisin.
Haluaisin niin kovasti olla jonkun kainalossa, että joku silittäisi mun hiuksia ja suutelisi ja sanoisi, että kyllä kaikki järjestyy!
Mä olin niin onnellinen, kun mulla oli mies ja lapsi, ihana perhe. Koko elämäni olin siitä haaveillut, ja kun sen sain ja kun mies sitten romautti mun unelmani niin en tiedä... koska tämä lakkaa lopullisesti koskemasta?
Mulla ei oikeastaan ole koskaan ollut perhettä, vaan enempi tai vähempi olen yksin elänyt aina. Siksi osasin arvostaa meidän perhe-elämäämmekin niin paljon.
Mutta en kuitenkaan niin paljon, että luottamuksen mentyä olisin kyennyt siihen jäämään.
Tämä koskee, olla taas yksin. Tai enhän minä yksin ole, kun on ihana lapsi, mutta yksin ja parisuhteettomana.
En edes voi kuvitellakaan luottavani tällä hetkellä kehenkään mieheen.
Pakko kai se on uskoa siihen, että kyllä tämä kipu joskus on kadonnut.
Vastaukset 1
Vanhimmat
koskaan tiedä mitä saa. itse olin 9v onnellisesti yhdes!! vuos sit sain tietää et avovaimol oli suhteit viimisen 4v ajalt et luota tässä johonkin. nykysin ollaan naimisis mut ei minkään näköst kaduntaa vaimolt. nimimerkki kertoo paljon mun ajatuksist. eli vaimo nykyisin ja tiedän et oli vastannut viimeisen äijän viestiin!!! pää hajoo mut sentään on viinaa. mut koita jaksaa löydät varmasti uuden/parenman joka arvostaa.