Ole seurustellut pari vuotta miehen kanssa, josta vuoden olimme kaukosuhteessa ja vuoden olemme asuneet saman katon alla.
Mieheni on aina osoittanut tunteitaan palavasti, ollut ihana ja huomioonottava ja meillä on monessa asiassa samanlaiset intressit.
Kun muutin vihdoin kaukaa hänen luokseen, paljastui hänestä täysin uusi puoli.
Hän saattaa räjähtää asioista, joista mielestäni ei olisi edes pitänyt suuttua, ja olla todella mustasukkainen ilman kunnon syytä.
Nämä kohtaukset ovat todella voimakkaita ja niiden aikana tunnen, että en tunne tätä ihmistä laisinkaan. Itken joka kerta silmät päästäni.
Hän saattaa huutaa, että haluaa minun muuttavan talosta ulos heti, ei halua nähdä enää ikinä ja tyhmä, itsekäs ym. ja sitten taas kun lähden hän sanoo, että jos menen matkalaukut on ulkona kun tulen takaisin. Siis todella temperamenttinen tapaus.
Jos hän on ottanut alkoholia, hänen suustaan saattaa päästä mitä katkerimpia kommentteja tyyliin : monelle annoit käyntikorttisi etc. tai suusta saattaa päästä todella loukkaavia juttuja, kuten haukkuu kavereitani ym.
Itse olen avoin, enkä näe ihmisille juttelemisessa mitään väärää. Osaan kyllä sanoa ettá olen varattu jos on tarve. Hänen mielestáán minun pitáisi tietáä, että miehet haluavat vain sitá yhtä asiaa, eivátkä mitáän muuta. Tämä tuntuu erityisen pahalta, sillä en tunne oikeasti tekeväni mitáän väärää. Hyvä jos edes katselen muita miehiä.
Hán ei mielestään ole mustasukkainen, mutta kokee, ettáä olen jättänyt hänet ulkopuoliseksi tai etten arvosta häntä tai ota hanta tarpeeksi huomioon.
Olemme puhuneet asiasta, joka joka kohtauksen jälkeen han kuin palaa normaaliksi, on todella häpeissáän käytöstáán ja sanoi ettei tarkoittanut mitáän sanomastaan.
Hän sanoo, ettá haluaa ja pystyy muuttumaan.
Támä asia on häirinnyt minua todella paljon, sillä aloin automaattisesti peläta hanen reaktioitaan jo etukäteen, joskus jopa huomaan valehtelevani ja jättaväni asioita kertomatta, jottei hän vain pahoittaisi mieltään. Jos olen ulkona ystavien kanssa, panikoin jatkuvasti pitaisiko jo lahtea kotiin tai jos kuka tahansa mies tulee juttelemaan, alan palyilla ymparilleni peloissani, jos poikaystavani vaikka sattuisi kasittamaan vaarin ym. Vaikka ensimmaisesta kohtauksesta ja keskustelusta on vuosi, uusia tilanteita ja kohtauksia on tullut aina vain. Joka kerta tuntuu todella pahalta, ja sitten mies taas pyytaa anteeksi ja on hapeissaan. Tama on vaikuttanut tunteisiini, silla olen miettinyt lahtemista jo jonkin aikaa, silla rakkauteni on muuttunut velvollisuudeksi ja peloksi.
Tiedan, etta tama ihminen rakastaa minua todella. Vietamme yha ihania hetkia kahdestaan, muuten han osaa olla todella ihana mies.
Teemme lahes kaiken yhdessa, kokkaamme, matkustamme, kaymme ulkona ym.
Pari viikkoa sitten tallainen kohtaus kuitenkin tuli pahempana kuin koskaan, ja pelkasin jopa, etta han kay kasiksi mita ei kuitenkaan tapahtunut.
Vaikka rakastan hanta, en enaa pysty luottamaan tulevaisuuteen, silla tiedan, etten voi kestaa tata kaytosta enka jaksa uskoa enaa muutokseen.
Paatin etta tama on viimeinen pisara, ja muutan erilleen.
Han ei millaan haluaisi etta lahtisin, koska hanen mielestaan rakkaus voittaa kaikki nama esteet.
Han jaksaa aina sanoa, etta minun pitaisi muistaa ne hyvat asuat joita meilla on, ei keskittya niihih negatiivisiin. Mutta voiko hyvistakaan enaa nauttia jos toiseen ei luota?
Mietin kuitenkin asioita kuten miten tama ihminen kasvattaisi lapsemme ym. tai uskallanko lahtea matkalle hanen kanssaan kun voi taas tulla kauhea riita.
Voiko tama ihminen oikeasti muuttua? Salliiko rakkaus taman? Olenko vain yliherkka?
Pelkaan nyt menettavani elamani miehen, koska olen herkka ja ylinegatiivinen.
Onko kenellakaan samanlaisia kokemuksia?
Mieheni on aina osoittanut tunteitaan palavasti, ollut ihana ja huomioonottava ja meillä on monessa asiassa samanlaiset intressit.
Kun muutin vihdoin kaukaa hänen luokseen, paljastui hänestä täysin uusi puoli.
Hän saattaa räjähtää asioista, joista mielestäni ei olisi edes pitänyt suuttua, ja olla todella mustasukkainen ilman kunnon syytä.
Nämä kohtaukset ovat todella voimakkaita ja niiden aikana tunnen, että en tunne tätä ihmistä laisinkaan. Itken joka kerta silmät päästäni.
Hän saattaa huutaa, että haluaa minun muuttavan talosta ulos heti, ei halua nähdä enää ikinä ja tyhmä, itsekäs ym. ja sitten taas kun lähden hän sanoo, että jos menen matkalaukut on ulkona kun tulen takaisin. Siis todella temperamenttinen tapaus.
Jos hän on ottanut alkoholia, hänen suustaan saattaa päästä mitä katkerimpia kommentteja tyyliin : monelle annoit käyntikorttisi etc. tai suusta saattaa päästä todella loukkaavia juttuja, kuten haukkuu kavereitani ym.
Itse olen avoin, enkä näe ihmisille juttelemisessa mitään väärää. Osaan kyllä sanoa ettá olen varattu jos on tarve. Hänen mielestáán minun pitáisi tietáä, että miehet haluavat vain sitá yhtä asiaa, eivátkä mitáän muuta. Tämä tuntuu erityisen pahalta, sillä en tunne oikeasti tekeväni mitáän väärää. Hyvä jos edes katselen muita miehiä.
Hán ei mielestään ole mustasukkainen, mutta kokee, ettáä olen jättänyt hänet ulkopuoliseksi tai etten arvosta häntä tai ota hanta tarpeeksi huomioon.
Olemme puhuneet asiasta, joka joka kohtauksen jälkeen han kuin palaa normaaliksi, on todella häpeissáän käytöstáán ja sanoi ettei tarkoittanut mitáän sanomastaan.
Hän sanoo, ettá haluaa ja pystyy muuttumaan.
Támä asia on häirinnyt minua todella paljon, sillä aloin automaattisesti peläta hanen reaktioitaan jo etukäteen, joskus jopa huomaan valehtelevani ja jättaväni asioita kertomatta, jottei hän vain pahoittaisi mieltään. Jos olen ulkona ystavien kanssa, panikoin jatkuvasti pitaisiko jo lahtea kotiin tai jos kuka tahansa mies tulee juttelemaan, alan palyilla ymparilleni peloissani, jos poikaystavani vaikka sattuisi kasittamaan vaarin ym. Vaikka ensimmaisesta kohtauksesta ja keskustelusta on vuosi, uusia tilanteita ja kohtauksia on tullut aina vain. Joka kerta tuntuu todella pahalta, ja sitten mies taas pyytaa anteeksi ja on hapeissaan. Tama on vaikuttanut tunteisiini, silla olen miettinyt lahtemista jo jonkin aikaa, silla rakkauteni on muuttunut velvollisuudeksi ja peloksi.
Tiedan, etta tama ihminen rakastaa minua todella. Vietamme yha ihania hetkia kahdestaan, muuten han osaa olla todella ihana mies.
Teemme lahes kaiken yhdessa, kokkaamme, matkustamme, kaymme ulkona ym.
Pari viikkoa sitten tallainen kohtaus kuitenkin tuli pahempana kuin koskaan, ja pelkasin jopa, etta han kay kasiksi mita ei kuitenkaan tapahtunut.
Vaikka rakastan hanta, en enaa pysty luottamaan tulevaisuuteen, silla tiedan, etten voi kestaa tata kaytosta enka jaksa uskoa enaa muutokseen.
Paatin etta tama on viimeinen pisara, ja muutan erilleen.
Han ei millaan haluaisi etta lahtisin, koska hanen mielestaan rakkaus voittaa kaikki nama esteet.
Han jaksaa aina sanoa, etta minun pitaisi muistaa ne hyvat asuat joita meilla on, ei keskittya niihih negatiivisiin. Mutta voiko hyvistakaan enaa nauttia jos toiseen ei luota?
Mietin kuitenkin asioita kuten miten tama ihminen kasvattaisi lapsemme ym. tai uskallanko lahtea matkalle hanen kanssaan kun voi taas tulla kauhea riita.
Voiko tama ihminen oikeasti muuttua? Salliiko rakkaus taman? Olenko vain yliherkka?
Pelkaan nyt menettavani elamani miehen, koska olen herkka ja ylinegatiivinen.
Onko kenellakaan samanlaisia kokemuksia?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Oikeastaan jo vastasit itse kysymykseesi: 'rakkauteni on muuttunut velvollisuudeksi ja peloksi'- jos noin jatkuu, mitä sinulla on odotettavissa vuoden, kahden, kymmenen päästä? Miehen kohtaukset ovat myös muuttuneet pahemmiksi. Ei suhteen kuulu olla tuollaista vuoristorataa, sinun pitää voida luottaa siihen että hän tarkoittaa mitä sanoo.
narsismista. Miehesi voi olla narsisti.
edellisen kanssa,että miehesi voi olla narsisti. Tämä on vain "maallikon" näkemys,ja samanlaista käytöstä olen kokenut ex-avomieheltäni,kuin sinä nyt. Eli,ennen yhteen muuttoa hän oli hurmaava herrasmies,mutta kun muutimme yhteen,hän muuttui. Sairaalloista mustasukkaisuutta,henkistä väkivaltaa. Vuoroin ihania hyviä hetkiä. Lopullisesti erosin hänestä vain vähän aikaa sitten.... ja hän ei jätä minua rauhaan.
Miehesi voi toki muuttua,mutta uskon,että siihen tarvittaisiin jonkinlaista ulkopuolista apua,terapiaa.
Ja "tilanteet "voi pahentua niin,että hän käy käsiksi.
Mieti rauhassa ratkaisuasi,että olet siitä ihan varma. Ja todennäköisesti hän yrittää sitten saada takaisin,keinolla millä hyvänsä.
Siksi sinun pitää olla vahva,että pysyt päätöksessäsi,jos sen aika tulee.
Minä en ollut.Annoin toistuvasti anteeksi.Jolloin tuli se viimeinen pisara,ja paluuta ei enää ollut suhteeseemme.
Tilanteet muuttuvat koko ajan pahemmiksi,kuten olet huomannut, Seuraavan vuorossa on fyysinen väkivalta. Valitettavasti. Mitä pikemmin pääset pakoon ja kauas, sitä parempi sinulle. Samanlaisia kokemuksia löydät varmasti netistä, kun haet narsistien uhrien kertomuksia...
Olen lukenut narsismista kertovan kirjan, koska epäilin asiaa itsekkin. Joitakin yhteneviä piirteitä löytyi, mutta epäilen ettei mieheni kuitenkaan ole narsisti, sillä hän osaa myös tunnustaa virheensä aika-ajoin, ja tietää tekevänsä väärin. Hän ei oikein osaa puhua tunteistaan, epäilen ettei kukaan ole koskaan kuunnellut tai hän ei ole uskaltanut luottaa. Usein mieheni kirjoittaa jälkeen päin sähköpostia tuntemuksistaan. Jotenkin siis kommunikoi. Riitelemme sitten spostilla työaikana.
Pääsyy on varmasti huono itsetunto. Lapsuudessa ei ole ymmärtääkseni saanut tarpeeksi huomiota ja tuntenut itseään hyväksytyksi...välillä minusta tuntuu, että mieheni hakee huomiota kuin kuusivuotias. Kun hän todlla haluaisi minun jäävän ja lohduuttavan, hän huutaa että haluaa minun painuvan helvettiin eikä halua nähdä ikinä. Ilmeisesti hän luulee saavansa näin huomiota, koska kun lähden hän lähettää viestin perään että kuinka saatoin olla niin kylmä?
Tosiasiassa kuuntelen häntä mielelläni ja haluaisin yli kaiken ymmärtää häntä. Mutta en kuitenkaan voi alkaa hänen psykologikseen, tulen aina olemaan puolueellinen. Hän epäilee aina että syytän häntä. Ja koska itse olen hänen tunteidensa kohteena, se sattuu todella.
Hän ei kuitenkaan ole koskaan arvostellut ulkonäköäni ym. vaan ongelma liittyy jotenkin hänen vahvaan menettämisen pelkoonsa tai siihen ettei häntä arvosteta.
Kadulla hän saattaa räyhätä 5 minuuttia jollekkin holtittomalle pyöräilijälle ja jos on huono päivä niin silloin kaikki saavat kokea sen nahoissaan.
Tiedän ettei hän halua minua satuttaa, mutta totuus on ollut toinen jo vuoden ajan. En enää näe tulevaisuutta hänen kanssaan, varsinkaan turvallista tai onnellista sellaista.
En enää vain usko, että ihminen voi niin muuttua. Koska en voi itse häntä muuttaa. Lisäksi on vaikea unohtaa kamalia riitojamme, joille en vieläkään löydä syytä ja miten kamalalta silloin tuntui. On minussa itsessänikin tietenkin vikaa, mutta en usko että tämä on normaali reaktio. Asioista olisi voitava puhua.
Joskus on vain vietettävä aikaa kaveriporukassa, ja silloin minun on voitava luottaa siihen, ettei mies kotona ala hahmotella päässään olemattomia ajatuksia siitä, että se olisi jotenkin häneltä pois. Aion muuttaa nyt omaan asuntoon, luulen että se on miehenikin parhaaksi. Jos tällä on tarkoituksensa, palaamme vielä varmasti yhteen.
Mieheni on edelleen sitä mieltä, että jos oikeasti rakastaa, tämän kaiken kestää. Tunnen aika ajoin syyllisyyttä, sillä en tiedä enää rakastanko. Onko parisuhteen arkea siis lopulta se, että vaikeudet on vain hyväksyttävä. En vain voi uskoa että rakkaus pelkästään aina riittää.
Arki on sitä, että on rahavaikeuksia, surua, sairautta ja tylsää. Se pitää hyväksyä, mutta ei sitä, että toisen kanssa menettää oman itsensä, pelkää, pälyilee kelloa, ei tiedä koska seuraava haukkumisaalto tulee ja sinä nimität sitä vielä tempperamentiksi. Tempperamentti on jotain aivan muuta kuin saada järjettömiä kiukunpuuskia tyhjästä.
Voit olla oikeassa siinä, että miehellä on huono itsetunto ja hän ei uskalla luottaa, mutta se tarkoittaa sitä, että sinä toimit terapeuttina lopun elämääsi. Minä en lähtisi tekemään tuota matkaa.
(Narsistikin tunnustaa ja pyytää anteeksi, kun hän sillä saavuttaa jotain).
Joo kyllä voi muuttua...pahempaan. Olet saanut pari varoitusta niin älä nyt ihmeessä jää tommoisen miehen kanssa asumaan. Mitä jos teille tulee lapsia? ei häneen voi luottaa, seuraava tekstisi on tuolla perheväkivalta jutussa että olet hakattu sairaala kuntoon. Usko nyt hyvä nainen näitä merkkejä tulevasta väkivallasta, tuommoinen ei ole normaalia ja siitä ei hyvä tule. Kaukosuhteessa et oppinut tuntemaan tätä miestä kunnolla ja nyt olet saanut sitä makua mikä hän on. Lähde ja suunnittele se lähtö ilman että kerrot hänelle tee se silloin kun hän ei ole paikalla ja niin että joku muu on kanssasi.
Tosin sillä erotuksella, että meidän suhteessa se on Nainen joka saa kohtauksia.
Meillä on ihanaa, hauskaa, nauramme ja juttelemme. Mutta lisäksi on tuo musta puoli asioista. Tunnistan niin hyvin itseni kommenteista "pälyilen kelloon, pelkään haukkuja ja moitteita. Rakkaudesta on tullut velvollisuus ja pelko".
Itse olen paininut kuukausia asian parissa. Meillä eräs riita äityi jo sen verran pahaksi, että puoliso ylitti tämän toisen persoonan käsiksi käymisen. Ei kylläkään kovin pahasti mutta muksaisi hieman. Kumpaakaan ei sattunut mutta henkiset jäljet ovat sitäkin suurempia.
Lähteäkkö vai ei? Kamala syyllinen tunne, että tuhoaa ja aiheuttaa kumppanille kärsimystä vaikka samalla tuntuu ahdistavalta. Velvollisuuden tunne, että ei saa luovuttaa. Epäonnistumisen tunne ja syylliset ajatukset, että ongelmat ovat omaa syytä.
Tuskinpa miehesi tuosta paremmaksi muuttuu. Pahemmaksi kylläkin. Ne on niin ihania, mutta sitten tulee aika jolloin näyttävät oikean karvansa. Mulla kokemusta kahdesta tuommoisesta exästä ja lopputulos oli että kumpikin kävi käsiksi ja avoliitot loppuivat siihen. Pelkäsin mennä kotiin kun ei tiennyt mitä oli vastassa milloinkin. Molemmat suhteet alkoivat ensin kuvaamallasi tavalla, miehet olivat aivan ihania. Myöhäisempi avomieheni jopa muisti kukin jokaisena kuukausipäivänämme.
Jos ei miehesi suostu menemään jonnekin terapiaan, niin jätä hänet. Meillä käytiin pariterapiassa muutaman kerran. Terapia ei kuitenkaan auttanut vaan laukaisi väkivallan suhteeseen. Ei se rakkaus yksinään riitä vaikka niin uskoo ja toivoo. Jos et itse tunne oloasi turvalliseksi ja mukavaksi, niin olet väärässä suhteessa. Parisuhteissa on toki ylä-ja alamäkiä, mutta pelätä itsensä hyvinvoinnin puolesta ei pitäisi koskaan. Tsemppiä sinulle ratkaisuissasi!
Ensimmaiseen viestiini viitaten: Nyt olen asunut 3 viikkoa erillään ja sen aikana olemme nähneet muutaman kerran.
Mieheni on ollut yllättävän rauhallinen ja sanoo, että on valmis muuttumaan, tekemään kaikkensa suhteemme eteen, sillä rakastaa minua niin paljon.
Mietin nyt todella, kuinka paljon ihania asioita menetän, jos eroamme lopullisesti.
Jaoimme niin paljon hyvia hetkia, ja tuntuu että jaksoin silti vain aina olla negatiivinen, sillä ajattelin että jokin mättää. En enaa osannut rentoutua ja nauttia elamasta taysilla.
Tarkemmin ajatellen en jaksanut enää seistä mieheni tukena tai näyttänyt oikeasti uskovani muutokseen.
Hänelle se oli varmasti todella turhauttavaa, kun olin aina mietiskelevä ja masentunut ja jotenkin epatoivoinen.
Olen miettinyt paljon myös omia huonoja puoliani. Ehkä olen liian haihattelija, enkä ottanut miestäni tarpeeksi huomioon.
Itse olen muutaman vuoden nuorempi, ja minulle on tärkeää, että voin viettää aika myös kaveriporukassa ilman häntä ja kayda ulkona kavereitten kanssa.
Olen eläväinen persoona, ja koen että minulla on oikeus jutella niin miesten kuin naistenkin kanssa, ja flirttailla kevyesti joskus.
Kuten ensimmaisessa viestissani kirjoitin, kenellekkaan en ole kuitenkaan vihjaillut tai ollut muista kiinnostunut, vaan puhunut normaaleista asioista.
Vai onko tämä parisuhteessa automaattisesti tarpeetonta?
Jos on oikeasti rakastunut, niin ehkä tästä vain silloin luopuu, eikä kaipaa enää uusien ihmisten tapaamista vaan omistautuu täysin suhteelle ja on valmis tekemään kaikkensa?
Tunnen että poikaystäväni oli tähan valmis mutta minä en. Han ainakin sanoo, etta on valmis muuttumaan, vaikka aikaa se varmasti tulee viemaan.
Hänen mielestään en kunnioittanut häntä tarpeeksi ja kaikkea sita mita han puolestani teki.
Täytyy vielä lisätä, että poikaystäni on Italiasta, missä deittailukulttuuri on hyvin erilainen. Hänen voi olla vaikea ymmärtaa itsenaista suomalaista naista. Italiassa naiset ovat hyvin mustasukkaisia ja suorastaan riippuvaisia miehistaan. Olen yrittanyt ymmartaa tata, mutta silti uskon etta kaikkia raivonkohtauksia ja omistushaluisuutta ei voi pistaa vain kulttuurierojen piikkiin?
Varmasti minun "kylmyydessani" on ollut myos ymmartamista.
En voi olla tuntematta kamalaa syylisyytta. Ehka olenkin liian nirppanokka ja etsin jotain liian taydellista? Kaikissa parisuhteissa on omat ongelmansa? Toisaalta tiedan etten voi elaa hanen kanssaan, ellei jonkin asteista muutosta tapahdu. Mutta pitaisiko viela antaa mahdollisuus?
Toisaalta olemme sahanneet edestakaisin viime viikot, ja hanella on taipumus syyllistamisella yrittaa saada minut takaisin. Silta ainakin tuntuu.
Han saattaa lahettaa esim. viestin: " et tajua kuinka karsin tyhjassa asunnossamme, kun olet liian kiireinen analysoimaan kylmaa egoasi tai etta nyt riitti, ansaitset todellakin tutustua niihin likaisiin ihmisiin joita baareissa liikkuu", ja etta minulla ei ole ollenkaan itsekritiikkia ja syytan vain hanta. Toisaalta: en ole koskaan haukkunut tai sattinyt hanta, kuten han minua suuttuessaan.
En ainakaan tietoisesti syyllistanyt, vaan yritin kertoa rehellisesti kuinka pahalta minusta tuntuu.
Han ajattelee, etta lahtoni on hanelle kamala rangaistus, jota han ei ansaitse...terapiaa han ei usko ainakaan tarvitsevansa...itse olisin kylla erittain valmis puhumaan jonkun kanssa tilanteesta.
Miksii luopuminen on niin vaikeaa??
Olen kokenut ihan samaa viimeisimmässä suhteessani, joka kesti reilut neljä vuotta. Mies oli mustasukkainen kaikesta vaikkei ollut mitään syytä. Muutimme erilleen puolitoista vuotta sitten, ja jatkoimme seurustelua mutta se ei auttanut asiaa mitenkään. Erosimme lopullisesti vapun jälkeen. Nyt parin viime viikon aikana mies on tuppautunut käymään, kertonut minun olevan hänen elämänsä rakkaus, haluavansa minut takaisin ym. Rupesin jo ajattelemaan yhteenpaluun mahdollisuutta, mutta viime yönä sain tekstarin, joka sai jotain naksahtamaan päässäni kohdilleen: ”vitun apina, sinäkö äsken soitit ja herätit?!” . En todellakaan ollut soitellut hänelle, miksi ihmeessä soittaisinkaan ja vastasinkin hänelle niin. Mutta tuo ”vitun apina” laukaisi torjuttuja muistoja. Niin hänellä oli tapana minua nimitellä kun olin käyttäytynyt hänen mukaansa huonosti toisin sanoen en tanssinut hänen pillinsä mukaan. Exäni oli alussa, melkein kaksi vuotta ”kunnolla”, eli ei käynyt käsiksi, vittuili vain. Muutettuamme yhteen hän alkoi ensin saada raivareita, sitten töniä ja lopulta kuristaa ja läiskiä. Tämän kaiken p…kan muistin aamulla ja minulle tuli tosi surullinen olo, mutta toisaalta vahva, sillä tajusin kristallinkirkkaasti: en halua häntä koskaan takaisin, en missään nimessä! Joten lyhyesti ja yksinkertaisesti: lakkaa hyvä ihminen pitämästä yhteyksiä häneen! Pahemmaksi se vaan muuttuu, usko minua!