Kuvitelkaa tilanne, ettei ole odottanut elämäänsä mitään. On ollut hyvä elää yksin, on uskaltanut lähteä huonosta suhteesta ja nauttinut tavallisesta arjesta vain itsensä kanssa. Tietysti silloin, kun ei mitään odota, tapahtuu enemmän kuin uskoisikaan. Joskus tarinat voivat todella alkaa kuin elokuvissa. Olin hämilläni, mutta ehdottomasti ajattelin että tämä tie täytyy käydä loppuun.
Aluksi suhtauduin mieheen hieman varauksella, sillä meillä oli ikäeroa vähän keskivertoa enemmän, ja muutenkaan en halunnut edetä nopeasti. Kuitenkin ensimmäisen kohtaamisen jälkeen huomasin käytöksestäni ja hehkumisestani, että tällaista ei tapahdu ihan joka päivä. Kahden kuukauden kuluttua olimme jo varmoja rakkaudestamme toista kohtaan, olimme tutustuneet toistemme perheisiin ja niin edelleen. Olimme käyneet läpi asioita tärkeistä aiheista, kuten haluaako toinen vielä lapsia. Hänellä oli jo lapsi aiemmasta liitosta, minulla taas ei. Ennen en edes ajatellut, että ehdottomasti on oltava lapsia, mutta tämän miehen myötä minussa heräsi voimakas tarve jakaa koko elämä hänen kanssaan, ja lapsi on luonnollinen jatkumo miehen ja naisen väliselle rakkaudelle. Oltiin niin hemmetin onnellisia, meillä oli samat kiinnostuksen kohteet, ihana seksielämä (kummallakin ollut aiemmin huono, joten todella osasimme nauttia siitä että nyt ei ollut!), samanlainen huumorintaju. Lyhyesti sanottuna, en osannut edes kuvitella että jonkun kanssa voi olla näin onnellinen, näin samalla aaltopituudella.
Vielä kaksi viikkoa sitten teimme lomasuunnitelmia ja joimme kuoharia parvekkeella ilta-auringossa. Nyt istun yksin kotona syystä että mies ei sittenkään tiedä, pystyykö enää samaan kuin minä. Pystyykö sittenkään enää lapsiin tai yleensäkään edes parisuhteeseen. Vaikka minä olisin oikea ihminen hänelle, ja vaikka hän tietää sen että itsekin tarvitsen tilaa suhteessa ja annan sitä myös toiselle. Yhtäkkiä täydellinen takinkääntö. Olen ollut suoranaisessa shokkitilassa viikon. En voi ymmärtää, sillä aiemman perusteella minulla ei ollut minkäänlaista syytä epäillä tällaista. Onko tämä jotain kauheaa paniikkireaktiota, vai ovatko miehet todella näin eksyksissä itsestään, eivätkä tiedä mitä haluavat?
Joka tapauksessa ero on ilmeisesti lopullinen. Teininä kuvittelin tietäväni, minkälainen tunne on kun sydän särkyy. Vasta nyt sen ensimmäisen kerran koin, tämä on järkyttävää. Tämä on oikeaa fyysistä kipua rinnassa, syömättömyyttä, painajaisia, valveunta, psyyken hajoamista.
Miten helvetissä pystyn jatkamaan elämääni ja ymmärtämään syitä tälle? Mistään hetken ilottelusta tuskin oli kysymys, se ei siltä tuntunut eikä mies todellakaan olisi niin paljon panostanut suhteeseen ja esitellyt perheelleen jos niin olisi ollut. Olemme puhuneet ja puhuneet, mies vaan hokee kun ei tunne vieläkään itseään ja huono entinen avioliitto mistä on vuosia aikaa...Minusta on säälittävää, miten paljon ihminen antaa peloilleen vallan, pelkää elämää. Pelkää olla onnellinen.
Eniten mietin sitä, että voinko koskaan olla yhtä onnellinen kenenkään muun kanssa. Haluanko koskaan perhettä yhtä aidosti jonkun kanssa. Katsonko koskaan kameraan yhtä iloisena, hymy korvissa, niin että minusta hehkuu rakkaus. Tämä oli ensimmäinen kerta elämässäni kun joku tuntuu näin oikealta, vaikka minulla on 10 vuotta parisuhdehistoriaa takana. Olen niin rikki, niin hemmetin rikki.
Aluksi suhtauduin mieheen hieman varauksella, sillä meillä oli ikäeroa vähän keskivertoa enemmän, ja muutenkaan en halunnut edetä nopeasti. Kuitenkin ensimmäisen kohtaamisen jälkeen huomasin käytöksestäni ja hehkumisestani, että tällaista ei tapahdu ihan joka päivä. Kahden kuukauden kuluttua olimme jo varmoja rakkaudestamme toista kohtaan, olimme tutustuneet toistemme perheisiin ja niin edelleen. Olimme käyneet läpi asioita tärkeistä aiheista, kuten haluaako toinen vielä lapsia. Hänellä oli jo lapsi aiemmasta liitosta, minulla taas ei. Ennen en edes ajatellut, että ehdottomasti on oltava lapsia, mutta tämän miehen myötä minussa heräsi voimakas tarve jakaa koko elämä hänen kanssaan, ja lapsi on luonnollinen jatkumo miehen ja naisen väliselle rakkaudelle. Oltiin niin hemmetin onnellisia, meillä oli samat kiinnostuksen kohteet, ihana seksielämä (kummallakin ollut aiemmin huono, joten todella osasimme nauttia siitä että nyt ei ollut!), samanlainen huumorintaju. Lyhyesti sanottuna, en osannut edes kuvitella että jonkun kanssa voi olla näin onnellinen, näin samalla aaltopituudella.
Vielä kaksi viikkoa sitten teimme lomasuunnitelmia ja joimme kuoharia parvekkeella ilta-auringossa. Nyt istun yksin kotona syystä että mies ei sittenkään tiedä, pystyykö enää samaan kuin minä. Pystyykö sittenkään enää lapsiin tai yleensäkään edes parisuhteeseen. Vaikka minä olisin oikea ihminen hänelle, ja vaikka hän tietää sen että itsekin tarvitsen tilaa suhteessa ja annan sitä myös toiselle. Yhtäkkiä täydellinen takinkääntö. Olen ollut suoranaisessa shokkitilassa viikon. En voi ymmärtää, sillä aiemman perusteella minulla ei ollut minkäänlaista syytä epäillä tällaista. Onko tämä jotain kauheaa paniikkireaktiota, vai ovatko miehet todella näin eksyksissä itsestään, eivätkä tiedä mitä haluavat?
Joka tapauksessa ero on ilmeisesti lopullinen. Teininä kuvittelin tietäväni, minkälainen tunne on kun sydän särkyy. Vasta nyt sen ensimmäisen kerran koin, tämä on järkyttävää. Tämä on oikeaa fyysistä kipua rinnassa, syömättömyyttä, painajaisia, valveunta, psyyken hajoamista.
Miten helvetissä pystyn jatkamaan elämääni ja ymmärtämään syitä tälle? Mistään hetken ilottelusta tuskin oli kysymys, se ei siltä tuntunut eikä mies todellakaan olisi niin paljon panostanut suhteeseen ja esitellyt perheelleen jos niin olisi ollut. Olemme puhuneet ja puhuneet, mies vaan hokee kun ei tunne vieläkään itseään ja huono entinen avioliitto mistä on vuosia aikaa...Minusta on säälittävää, miten paljon ihminen antaa peloilleen vallan, pelkää elämää. Pelkää olla onnellinen.
Eniten mietin sitä, että voinko koskaan olla yhtä onnellinen kenenkään muun kanssa. Haluanko koskaan perhettä yhtä aidosti jonkun kanssa. Katsonko koskaan kameraan yhtä iloisena, hymy korvissa, niin että minusta hehkuu rakkaus. Tämä oli ensimmäinen kerta elämässäni kun joku tuntuu näin oikealta, vaikka minulla on 10 vuotta parisuhdehistoriaa takana. Olen niin rikki, niin hemmetin rikki.
Vastaukset 10
Vanhimmat
koska olen vajaa vuosi sitten kokenut samanlaisen "shokin". Kaikki tuntui olevan kohdallaan vielä kyseisenä päivänä,kun isku tuli päin naamaa (siis henkinen). Yksi syy miehen mukaan juuri tuo pettymys aiemmassa suhteessa. Tuntuu,että minä "maksan" toisen ihmisen tekemistä virheistä.
Täytyy myöntää,että niin kova isku eromme oli,että en ole uskaltanut/halunnut vieläkään minkäänlaista suhdetta yhteenkään mieheen,vaikka "tarjouksia"on tullut. En halua käyttää ketään laastarina enkä "pakottaa" itseäni seurustelemaan,ennenkuin olen toipunut aiemmasta.
Voimia Sinulle toipumiseen. Aikansa se vie,mutta helpottaa pikkuhiljaa.
olet karkottanut hänet tuolla "lapsi hössötyksellä" ,olet halukas perustamaan perheen ,kun toínen vasta elää alku huumaa ja on vasta rakastumassa .
Jos antaisit hänelle aikaa miettiä mitä hän todella haluaa ,koska jos on ikäeroa ja mies on vanhempi ja eronnut ,on selvää että tuollainen on hyvin arka asia ,tulee ehkä mieleen pettymykset aikaisemmilta ajoilta.
pitää jaksaa ymmärtä myös se ,että toinen ei ehkä heti ole valmis niin suuriin muutoksiin. aikaa ja ymmärystä ja paljon rakkautta niin kyllä hän palaa viellä luoksesi.
Mies sanoo, etten todellakaan ole painostanut häntä ja hänestä on ihana asia että haluan hänen kanssaan niitä asioita. Hän ei vain pysty. Ei paljoa lohduta jos on hänestä ihanaa, muttei silti pysty. Hän on ollut kauan yksin ja miettinyt aiemmin, että haluaa vielä perheen jos sellainen mahdollisuus tulee. Nyt kun se olisi, niin ei enää haluakaan. Missään nimessä en ole sanonut, että heti pitäisi. En itsekään heti halua. Mies sanoo, että minusta vain huokuu se minusta ihmisenä, että olen valmis niin paljon enempään kuin mitä hän. Että hän ei kykene vastaamaan tähän minun rakkauteen.
vastaamaan minun rakkauteen siis ansaitsemallani tavalla. Vaikka hän rakastaa minua, niin se ei riitä, sillä hänen pitäisi voida olla minun kanssani kaikilla tasoilla...ei voi tehdä minulle sitä, että joutuisin elämään hänen ehdoillaan...että näin.
Hello,
mietin tässä mitäs kirjoittaisin sinulle. Olen niin murtunut ja surullinen etten tiedä mistäs oikein alkaisin. Olen just samassa tilanteessa kuin sinä ja surun murtamana. Luettuani tarinasi en voinut estää kyyneleitäni sillä niitä valui lakkamatta. Ymmärrän täysin sinua ja mitäs käyt läpi juuri nyt, koska minunkin tarinani on melkein ja just samanlainen. Olen henkisesti niin väsynyt etten enää jaksa ajatella. Kysyn itseltäni ja kaikelta muulta MIKSI ja MITEN?? en voi ymmärtää en millään lailla!!!
En voi kirjoitaa enempää kun kyyneleet eivät meinä loppua, voimia ja voimia sinulle. Take care and be strong!
Kai tämä on aika yleinen syy lopulta eroon. Täytyy olla kiitollinen että kissa nostettiin pöydälle nyt, eikä vuosien päästä. Sitten on jo paljon vaikeampi erota, vaikka tällä hetkellä en pysty kuvittelemaan voisiko se tästä olosta vielä vaikeutua. Aiemmin, kun olen eronnut, on siihen ollut selvä syy. Esimerkiksi toisen jatkuva juominen. Ja minä olen ollut se, joka on vaikuttanut paljon päätökseen tai tehnyt sen itse. Nyt ekan kerran menee niin, että itse olisin koko sydämestäni halunnut jatkaa tämän miehen kanssa mutta hän ei. Enkä voi olla edes vihainen, sillä onhan perhe niin iso asia, että en voi tuomita ihmistä joka ei siihen ole valmis. Se on jokaisen itse tunnusteltava ja toimittava sen mukaan mitä sisin sanoo. On vain niin turhauttavaa, kun huomaa ettei toisen sisin sano välttämättä koskaan mitään selvää, tai ihminen ei osaa kuunnella sisintään. Ihminen ei tiedä, mitä haluaa. Ei ole välttämättä koskaan tiennyt, eikä tule tietämäänkään kun katselee millaista elämä on aiemmin ollut.
Sen olen aiemmista suhteista oppinut, että toista ei voi muuttaa eikä pyrkiä vaikuttamaan toisen päätöksiin. Jos toinen tekee myönnytyksiä, se kuitenkin kostautuu myöhemmin mikäli hän ei ollut tähän itse aidosti valmis. Ei se auta muu kuin jatkaa elämää ja yrittää nauttia jokaisesta päivästä, pienistä asioista. Ehkä kaikkien ei ole tarkoitettu elää tätä elämää helpoimman kautta, ehkä minun on aika oppia kyseenalaistamaan ns. itsestäänselvyydet ja oppia luopumaan asioista. Ehkä silloin myös saa enemmän. Luulin sen taidon jo oppineeni, mutta tämä kokemus jälleen todistaa miten vaikeaa se on.
Entäpä jos seuraavaksi valitsisit elämääsi sellaisia asioita joita haluat.
Niinkuin parisuhteen jossa ollaan rehellisiä (tietysti niin että olet itse myös).Parisuhde jossa ei tarvitsisi pelätä kertoa, mitä mielessä liikkuu. Kun rakastaa toista sellaisena kun hän on , ei siis sellaisena kuin haluaisi hänen olevan, niin hänkin rakastaa sinua sellaisena kuin olet.
Uskalla unelmoida huimin parisuhde ja sitten ei kun haaveilemaan ..yllätys yllätys se on kohdallasi ennen kuin huomaatkaan!!
Minutkin jätettiin noin viisi viikkoa sitten ja ihan yhtäkkiä. Meitä on täällä monia, jotka kärsivät tässä samassa tuskassa.
Pisti silmään tuo lauseesi: "ovatko miehet todella näin eksyksissä itsestään, eivätkä tiedä mitä haluavat" ihan sillä että avopuolisoni oli miettinyt eroa jo pari kuukautta ennen kuin jätti minut. Ja hän sanoi, että minun olisi pitänyt huomata, että meidän suhteemme ei ole niin kuin ennen ja että eron mahdollisuus on olemassa (!)
Mutta hän sanoi, että oli miettinyt eroa niin pitkään kertomatta minulle, koska ei tiennyt haluaako erota vai ei. En kai minä voinut tietää, että hän haluaa erota kun hän ei tiennyt itsekkään..
Olinhan toki huomannut, että suhteemme ei ole samanlainen kuin ennen, mutta alkuhuuma on tietysti eri asia kuin suhde monen vuoden seurustelun ja yhdessä asumisen jälkeen.
Mieheni jätti minut, koska hänen tunteensa ovat haalistuneet, eikä hän ole ollut kuulemma onnellinen tänä aikana kun olemme asuneet yhdessä.
Olen eronnut aikaisemminkin ja muistan silloin kärsineeni vielä enemmän. En tiedä mistä nyt johtuu tämä, että en koko ajan kärsi hirveästi. Olenko jotenkin sysännyt tunteeni syrjään vai mitä? Pari ensimmäistä viikkoa eron jälkeen olivat tuskaa, mutta nyt tuntuu vain että tuskaa on hetkittäin mikä on epäillyttävää..
Itse mietin puolestani sitä, että vaikka joskus löytäisinkin uuden paremman miehen, niin miten voin välttyä siltä että en taas eroa ja ole samassa tilanteessa kuten nyt (2 kertaa jo ollut tuskallinen ero)
Näitä lukiessa alkaa kyyneleet virrata ja tunteet nousee taas pintaan, vaikka jo hetken sain oltua itkemättä. Minut jätettiin 2,5 viikkoa sitten yllättäen 4,5v. suhteen jälkeen. Myös minun avopuolisoni oli kuulemma miettinyt asiaa jo pitemmän aikaa yksikseen. Tuntuu niin epäreilulta, että toinen miettii asiaa ja paukauttaa sen sitten kerralla vasten naamaa varoittamatta. Miksei hän voinut puhua asiasta aikaisemmin, olisin ehkä voinut tehdä asialle jotain.
Eron jälkeen en ole paljon miestäni nähnyt, hän on punkannut veljellään ja ystäviensä luona. Asunto jossa olemme asuneet tähän asti on avomieheni ja hän on antanut minulle vielä ensi viikon aikaa löytää uusi asunto. Olenkin käynyt katsomassa muutamia, mutta olo on niin voimaton ja tuntuu että kaikissa kämpissä on jotain vikaa. Niistä puuttuu kodin lämpö ja toisen läsnäolo..
Olo on tosi sekava ja rauhaton. En saa unta, en syötyä ja sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Koko ajan tekee mieli tarttua puhelimeen ja soittaa miehelle ja pyytää tulemaan kotiin. Mutta hän on tehnyt asian niin selväksi että ylpeys ei enää anna myöden vaikka sydän huutaakiin soittamaan.
Onneksi minulla on hyviä ystäviä joille puhua asiasta, se auttaa. Suurin osa ystävistäni on kuitenkin parisuhteessa ja useimmilla jo perhe. Yksinäisyys pelottaa. En ole viimeiseen kymmenee vuoteen asunut yksin ja nyt minun pitäis löytää asunto ja muuttaa yksin...
Harrastukset pitävät minut juuri juuri nyt pinnalla, sillä olen lomautettuna töistäni. Päivät ovat todella pitkiä oman pään sisällä. Miten tästä selviää? Tuntuu että valoa tunnelin päässä ei ole.. Kun vaan se tuttu käsi silittäis päätä ja sanois että kaikki hyvin..
Kirjoitin juuri äsken jätetyksi tulemisesta ylemmän jutun. Edellisistä kerroista tiedän, että aika vain parantaa. Toiset sanoi edellisellä kerralla, että hanki laastarisuhde. Nyt itselle kävi niin, että laastariksi meinattu suhde muuttuikin rakkaudeksi, ja nyt se vasta kipeää tekee, kun laastari jätti kahden vuoden jälkeen. Jätetyksi tulemisessa selviytyminen vie ainakin 2 vuotta, mutta toisen kuolemasta voi selvitä nopeammin. Koska kuoleman aiheuttamaan kohtaloon tyytyy, sitä vastaan ei voi kapinoida. Senkin olen kahdesti kokenut, poikaystäväni kuoli kolarissa nuorena, ja sitten tapasin mieheni, joka kuoli sairauteen. Väillä tuntuu, että kovettuu koko elämälle ja rakkaudelle.