Olen pitänyt itseäni optimistisena ihmisenä, sellaisena joka oppii vaikeuksista ja huonoista kokemuksista aina jotain. Muutakin siis kuin negatiivista. Minulle on moni sanonut, että vaikka olisin surullinen, niin silmistäni näkyy ilo ja toivo, että olen elämän lapsi. Tähän asti olen uskonut vahvasti siihen, että asiat menevät aina parhain päin, sen usein huomaa vasta myöhemmin.
Mutta nyt on sitten kolmas ero takana. Naimisissa en ole ollut, kihloissa kyllä ensimmäisessä suhteessani. Sitä sinisilmäisyyttä ja uskoa parisuhteeseen tuskin koskaan enää sellaisenaan omalla kohdallani toteutuu, ja ehkä se on hyväkin niin. Vaikka suhteeni ovat olleet hyvin erilaisia, niin tajusin, että niitä yhdistää sama asia. Aina vaikeuksien tullen toinen on joko lähtenyt fyysisesti pakoon (kuten juopottelureissu) tai sitten hän on koteloitunut itseensä, ei enää anna itsestään mitään. Lopettaa rehellisen kommunikoinnin ja avoimuuden. Olen huomannut, että hyvin harva ihminen kykenee itsetutkiskeluun aidosti, moni ei edes halua pyrkiä siihen koska se voi tehdä niin kipeää.
Tämä varmasti kuulostaa marttyyrilta tai joltain, mutta olen aina huomannut että pystyn antamaan itsestäni paljon enemmän kuin toinen. Siksi kai minusta ihmiset helposti kiinnostuu ja näkevät jotain sellaista, mitä heissä itsessään ehkä pitäisi olla enemmän. Mutta aina suhteessa tulee se ensimmäinen kriisi tai ties kuinka mones. Siinä vaiheessa homma on mennyt siihen, että tuntuu että minä yksin kannattelen koko suhdetta. Mikä siinä on, että niin harva kykenee olemaan aidosti läsnä suhteessa? Onko mulla ollut vaan huono tuuri, sitä en usko. Koska lähes jokaisessa parisuhteessa, mitä lähipiirissäni on, on kärsitty samoista ongelmista. On helppo paeta kaikkeen oheistoimintaan, kuten talon maalaamiseen ja kukkapenkkien nyppimiseen. Milloin homma menee siihen, että pari ei enää kommunikoi, molemmat vaan rakentavat elämää konkreettisen toiminnan kautta. Aitouteen tarvitaan aina kaksi, siksi ei hyödytä, jos toinen kykenee syvälliseen suhteeseen mutta toinen ei. Enkä tarkoita tällä mitään pohdintoja maailmankaikkeudesta, vaan ihan sitä vaan että olisi läsnä oikeasti eikä leikisti.
Miten tämä liittyy sinkkupalstalle...no siten, että olen vakavasti miettinyt, uskallanko enää lähteä yrittämään. Tavallaan on hyvä olla näinkin, mutta kuitenkin ihmisellä on perustarve jakaa asioita, ei vain ystävien kesken vaan miehen ja naisen välisessä suhteessa. Tai lesbo/homosuhteessa mutta siitä ei ole kokemusta :-) Olen vain niin väsynyt siihen, että itse olen aina pistänyt kaiken likoon saamatta sitten kuitenkaan lopulta vastaan mitään. Vastarakkautta kyllä, mutta ei sellaista mitä sen pitäisi olla että suhde voisi kestää. Voihan ihminen rakastaa, mutta onko se riittävää...jos toinen ei kuitenkaan kykene samanlaiseen suhteeseen mihin itse.
Tiedän, että jotkut pitäisivät minua vaativana. Mutta sitä en mielestäni ole, ei minulla ole sen kaltaista vaativuutta, että olisin tehnyt kauppalistoja puolison kriteereistä. Kerran kokeilin treffejä täällä, niin huomasin ettei todellakaan sovi minulle. Vaikka voihan sieltäkin hyvän kumppanin löytää, sitä en sano. Ehkä olen vain vaativa itselleni suhteessa ja toiselle myös, että pitää olla kokonaan siinä tai sitten ei ollenkaan. Ei niin että näennäissitoudutaan ja ollaan kuitenkin takaovi auki. Sitä voi sitten viimeistään siinä vaiheessa käyttää kun tulee ikävä olo itselle jostakin.
Luulin jo löytäneeni suhteen, jossa voin olla juuri se mitä olen, jossa olin todella onnellinen. Niin oli mieskin. Mutta hän huomasi, ettei kykene vastaamaan ansaitsemallani tavalla siihen rakkauteen, jota tunsin häntä kohtaan. Nyt on sellainen olo, että ehkä sille rakkaudelle mitä minulla on niin paljon sisälläni, pitäisi avata jotain muita väyliä kuin miehen ja naisen välinen suhde. Mutta minusta mitään ei vain voi verrata siihen. On rakkautta ystäviin, lapsiin, rakkautta elämään, luontoon jne. Mutta voiko mikään korvata rakkautta miehen ja naisen välillä? Siksi on niin vaikea elää ilman, on pakko uskaltaa yhä uudestaan ja uudestaan.
Mutta nyt on sitten kolmas ero takana. Naimisissa en ole ollut, kihloissa kyllä ensimmäisessä suhteessani. Sitä sinisilmäisyyttä ja uskoa parisuhteeseen tuskin koskaan enää sellaisenaan omalla kohdallani toteutuu, ja ehkä se on hyväkin niin. Vaikka suhteeni ovat olleet hyvin erilaisia, niin tajusin, että niitä yhdistää sama asia. Aina vaikeuksien tullen toinen on joko lähtenyt fyysisesti pakoon (kuten juopottelureissu) tai sitten hän on koteloitunut itseensä, ei enää anna itsestään mitään. Lopettaa rehellisen kommunikoinnin ja avoimuuden. Olen huomannut, että hyvin harva ihminen kykenee itsetutkiskeluun aidosti, moni ei edes halua pyrkiä siihen koska se voi tehdä niin kipeää.
Tämä varmasti kuulostaa marttyyrilta tai joltain, mutta olen aina huomannut että pystyn antamaan itsestäni paljon enemmän kuin toinen. Siksi kai minusta ihmiset helposti kiinnostuu ja näkevät jotain sellaista, mitä heissä itsessään ehkä pitäisi olla enemmän. Mutta aina suhteessa tulee se ensimmäinen kriisi tai ties kuinka mones. Siinä vaiheessa homma on mennyt siihen, että tuntuu että minä yksin kannattelen koko suhdetta. Mikä siinä on, että niin harva kykenee olemaan aidosti läsnä suhteessa? Onko mulla ollut vaan huono tuuri, sitä en usko. Koska lähes jokaisessa parisuhteessa, mitä lähipiirissäni on, on kärsitty samoista ongelmista. On helppo paeta kaikkeen oheistoimintaan, kuten talon maalaamiseen ja kukkapenkkien nyppimiseen. Milloin homma menee siihen, että pari ei enää kommunikoi, molemmat vaan rakentavat elämää konkreettisen toiminnan kautta. Aitouteen tarvitaan aina kaksi, siksi ei hyödytä, jos toinen kykenee syvälliseen suhteeseen mutta toinen ei. Enkä tarkoita tällä mitään pohdintoja maailmankaikkeudesta, vaan ihan sitä vaan että olisi läsnä oikeasti eikä leikisti.
Miten tämä liittyy sinkkupalstalle...no siten, että olen vakavasti miettinyt, uskallanko enää lähteä yrittämään. Tavallaan on hyvä olla näinkin, mutta kuitenkin ihmisellä on perustarve jakaa asioita, ei vain ystävien kesken vaan miehen ja naisen välisessä suhteessa. Tai lesbo/homosuhteessa mutta siitä ei ole kokemusta :-) Olen vain niin väsynyt siihen, että itse olen aina pistänyt kaiken likoon saamatta sitten kuitenkaan lopulta vastaan mitään. Vastarakkautta kyllä, mutta ei sellaista mitä sen pitäisi olla että suhde voisi kestää. Voihan ihminen rakastaa, mutta onko se riittävää...jos toinen ei kuitenkaan kykene samanlaiseen suhteeseen mihin itse.
Tiedän, että jotkut pitäisivät minua vaativana. Mutta sitä en mielestäni ole, ei minulla ole sen kaltaista vaativuutta, että olisin tehnyt kauppalistoja puolison kriteereistä. Kerran kokeilin treffejä täällä, niin huomasin ettei todellakaan sovi minulle. Vaikka voihan sieltäkin hyvän kumppanin löytää, sitä en sano. Ehkä olen vain vaativa itselleni suhteessa ja toiselle myös, että pitää olla kokonaan siinä tai sitten ei ollenkaan. Ei niin että näennäissitoudutaan ja ollaan kuitenkin takaovi auki. Sitä voi sitten viimeistään siinä vaiheessa käyttää kun tulee ikävä olo itselle jostakin.
Luulin jo löytäneeni suhteen, jossa voin olla juuri se mitä olen, jossa olin todella onnellinen. Niin oli mieskin. Mutta hän huomasi, ettei kykene vastaamaan ansaitsemallani tavalla siihen rakkauteen, jota tunsin häntä kohtaan. Nyt on sellainen olo, että ehkä sille rakkaudelle mitä minulla on niin paljon sisälläni, pitäisi avata jotain muita väyliä kuin miehen ja naisen välinen suhde. Mutta minusta mitään ei vain voi verrata siihen. On rakkautta ystäviin, lapsiin, rakkautta elämään, luontoon jne. Mutta voiko mikään korvata rakkautta miehen ja naisen välillä? Siksi on niin vaikea elää ilman, on pakko uskaltaa yhä uudestaan ja uudestaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.