Olen 24 vuotias mies. Ongelmani on että entinen naiseni kummittelee koko ajan mielessäni. Erostamme on nelisen vuotta ja päivittäin ajattelen häntä, näen hänestä unia ja muistelen yhteisiä hetkiämme. Erosimme aikoinamme ilman mitään selkeää syytä, minut vain "heitettiin" ulos ja otin sen hyvin raskaasti. Pettämistä, väkivaltaa tms. ei ollut. Olimme pian eron jälkeen aika paljon tekemisissä, kuitenkin vain kaveripohjalta ja se tuntui todella vaikealta. Vuosien mittaan yhteydenpito on vähentynyt ja melkeinpä loppunut, olemme kuitenkin periaatteessa ihan hyvissä väleissä.
Pian eron jälkeen hyppäsin uuteen suhteeseen, joka ei kauaa kestänyt ja puoli vuotta myöhemmin tapasin nykyisen kihlattuni. Olen nykyisen kanssa seurustellut kolme ja puoli vuotta ja meillä menee mielestäni hyvin. Nykyinen kumppanini tuskin tietää mitä välillä mietiskelen.
En halua exääni takaisin, olen nyt myöhemmin huomannut että ehkä me olimme liian erilaisia. Tosin jos hän jostain ihmeen syystä pyytäisi minua takaisin niin olisi se aika pommi, mutta en kuitenkaan palaisi. Tuntuu vaan välillä etten koskaan pääse exästäni eroon, joudun lähes päivittäin ajamaan hänen nykyisen asunnon ohi sillä asumme parin kilometrin päässä toisistamme. Aina ohi ajaessani toivon näkeväni hänet edes vilaukselta -on vähän semmoinen olo että haluaa vain varmistaa että hänellä on kaikki hyvin.
Tilanne on erittäin tuskallinen minulle ja on jatkunut jo vuosia. Tiedän että teen väärin nykyistä kumppaniani kohtaan, mutta en tiedä miten saisin tunteeni/ajatukseni tukahdutettua. Onko kenelläkään muulla samanlaisia kokemuksia? Exäni tuskin tietää miten merkittävä hän vielä minulle on, hänkin on seurustellut jo yli kaksi vuotta uuden miehensä kanssa.
Mitä jos ehdottaisin tapaamista exälleni? Helpottaisikohan se jos saisin kertoa hänelle tämän tilanteen vai repisikö se vaan entistä enemmän haavoja auki? Sitten tulee mieleen jos hän ei suostu tapaamaan tai ei ymmärrä asiaa että pitääkö hän minua täysin hulluna tai epätoivoisena... Korostan etten halua exääni takaisin, haluaisin vaan saada tunnesiteet häneen katkaistua, tehdä jonkinlaisen tilinpäätöksen suhteellemme ja itkeä lähtöitkut. Vai pitäisikö tästä mennä jo keskustelemaan ammatti-ihmisen kanssa?
Pian eron jälkeen hyppäsin uuteen suhteeseen, joka ei kauaa kestänyt ja puoli vuotta myöhemmin tapasin nykyisen kihlattuni. Olen nykyisen kanssa seurustellut kolme ja puoli vuotta ja meillä menee mielestäni hyvin. Nykyinen kumppanini tuskin tietää mitä välillä mietiskelen.
En halua exääni takaisin, olen nyt myöhemmin huomannut että ehkä me olimme liian erilaisia. Tosin jos hän jostain ihmeen syystä pyytäisi minua takaisin niin olisi se aika pommi, mutta en kuitenkaan palaisi. Tuntuu vaan välillä etten koskaan pääse exästäni eroon, joudun lähes päivittäin ajamaan hänen nykyisen asunnon ohi sillä asumme parin kilometrin päässä toisistamme. Aina ohi ajaessani toivon näkeväni hänet edes vilaukselta -on vähän semmoinen olo että haluaa vain varmistaa että hänellä on kaikki hyvin.
Tilanne on erittäin tuskallinen minulle ja on jatkunut jo vuosia. Tiedän että teen väärin nykyistä kumppaniani kohtaan, mutta en tiedä miten saisin tunteeni/ajatukseni tukahdutettua. Onko kenelläkään muulla samanlaisia kokemuksia? Exäni tuskin tietää miten merkittävä hän vielä minulle on, hänkin on seurustellut jo yli kaksi vuotta uuden miehensä kanssa.
Mitä jos ehdottaisin tapaamista exälleni? Helpottaisikohan se jos saisin kertoa hänelle tämän tilanteen vai repisikö se vaan entistä enemmän haavoja auki? Sitten tulee mieleen jos hän ei suostu tapaamaan tai ei ymmärrä asiaa että pitääkö hän minua täysin hulluna tai epätoivoisena... Korostan etten halua exääni takaisin, haluaisin vaan saada tunnesiteet häneen katkaistua, tehdä jonkinlaisen tilinpäätöksen suhteellemme ja itkeä lähtöitkut. Vai pitäisikö tästä mennä jo keskustelemaan ammatti-ihmisen kanssa?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Että mulla oli tilanne jossa tapailin puolisen vuotta erästä naista johon ehdin rakastumaan aikaslailla palavasti, mutta kuitenkaan ei seurusteluasteelle koskaan päästy koska naisen puolelta tunteet eivät samat. No mulla meni yksi kesä sitten siinä ja tapasin toisen naisen johon kylläkin ihastuin ja pian seurusteltiin ja kyllä sitten myöskin rakastuin, mutta ihan alusta asti minulla kummitteli tämä edellinen mielessä, ajattelin vaan pääni puhki häntä.
Silti rakastin sen aikaistakin mutta mietin että jos edellinen ottaisi yhteyttä ja haluaisi tutustua uudelleen niin homma olisi selvä. Sen aikaisen kanssa riitamme monesti sai lisäpontta siitä kun nainen otti edellisen naiseni nimen esille.. ja minusta tuntu aivan kuin hän olisi lukenut ajatuksiani. No naiseni teki sitten ratkaisunsa ja jätti minut aikaslailla häijyllä tavalla 5kk yhdessä asumisen jälkeen.. ja nyt 5 kk:tta myöhemmin voin kertoa että tämän hetkiset tunteet menee niin että olen rikki poikki ja sekasin ja kaipaan yksinomaan tätä jonka kanssa seurustelin.. ja ihmettelen suorastaan että miksi ihmeessä annoin omien ajatuksieni pilata jutun joka tuntuu nyt ajatellessa juurikin siltä oikealta. Mutta kaikki on myöhäistä nyt.. että pirullisia nuo tunteet.
että sä vaan yksinkertaisesti et tiedä mitä haluat ja et ole valmis suhteeseen ja/tai olet masokisti, joka "rakastuu" vasta silloin kun toinen hylkää. Nyt jos tapaisit taas uuden naisen, niin luultavasti et välittäisi hänestä tuon taivaallista vaan haikailisit menneiden perään ja sitten kun se jättäis sut niin taas "rakastuisit" ja haikailisit taas sen perään. Ehkä sun pitäs kasvaa vielä ja alkaa suhteeseen vasta kun olet siihen valmis ja olet oikeasti päässyt yli aiemmista.
selväksi ettei halua seurustella, niin koeta todella unohtaa hänet, aika parantaa kummasti tilannetta. Keskity elämässäsi nyt ihan muihin projekteihin kuin seurusteluun, jottet hypi suhteesta toiseen turhautuen kun se ei ole kuitenkaan hän. Ihastumisia ja rakastumisia tulee ja menee.
Minä olen juuri kuvaamasi kaltainen nainen enkä haluaisi olla sellainen. Onko se jokin sairaus tms? Saako siihen hoitoa?
Todella kauan, 20 vuotta ja edelleen haaveissa yhteinen elämä, kahdesti yritetty.... erinäisiä syitä ettei ole päästy yksiin. Todella traagista ja hirveän stressaavaa.
30-vuotta, ensirakkaus mielessä.Toivottavasti tavataan kohta.
Moi!
Mulle kävi noin, mä olin ennen semmonen "aika kultaa muistot tyyppi".
Mä erosin riitaisasti kylläkin, ja en missään tapauksessa koskaan halunnut suhteita muutenkaan takaisin, mutta se ero vaivasi vuosia, koska jouduin lopulta laittamaan ystävyydenkin poikki. Exä lähetteli terveisiä mun ystävien kautta kuitenkin, ja muutaman vuoden jälkeen mä ajattelin, että olinkohan mä sittenkin ollut liian kova, ja entä jos ihminen todella muuttuu. Että mitä jos se kriisi vaan aiheutti, mitä jos oltiin nuoria... Pitäskö kuitenkin sopia asiat sivistyneesti?
Ei todella. Ei ne huonot minnekään katoa, ja anteeksipyynnön esittäisi jokainen ajatteleva ihminen, mutta hän ei ollut kasvanut mihinkään. Siis ei niitä asioita voi sopia ilman sopimista, jos teot ovat olleet sitä luokkaa. Ja jokainen itsensä kanssa sinut oleva ihminen tajuaisi sen, ja niin minäkin olen joskus joutunut tekemään, myöntämään, että kyllä, olin paska ja olin väärässä. Tein todella ikävästi, ja pyydän anteeksi. Mutta ei... ei paskasta konvehtia tule.
Kakkaa alkoi sataa niskaan välittömästi, vaikka yritin jopa perustella miksi olikin parempi näin, kaikesta huolimatta (etten ole katkera, ja asiat ovat menneet oikeaan suuntaan kuitenkin, mullekin), ja että eihän tässä, kavereita meistä ei ehkä tule, mutta asiat voisi sopia. Se dorka vissiin luuli, että mä haikailen sitä takasin, tai jotain ihmeellistä, vaikka sanoin, että en, ja alkoi saman ylimielisen ja narsistisen virren kun aina ennenkin. Mä luulin, että vuodet ois kasvattanu, mä luulin, että se oli vaan lapsellinen, mä luulin, että asiat vaan kärjistyi...
Mutta ei. Kyllä se oli just sellanen, kun kriisin keskellä silloinkin, kyllä se todisti olevansa juuri se ihminen, mikä ajattelin ja mistä halusin eroon.
No, mitä siis opin?
Turha haikailla, ja olla liian optimistinen ja kultailla liikaa muistoja. Se mikä oli hyvää, olkoon sitä, mutta tosiasiat pitää pitää mielessä: ihminen on mitä on, ja vain harvoin muuttuu ihan radikaalisti. Ainakaan siis kun on jo yli 2kymppinen. Nuoruudestahan muuttuu paljonkin, ja totta mielipiteet vaihtuu joskus ja tulee sitä ja tätä, mutta se perusluonne on ja pysyy.
Se mikä siinä oli kuitenkin hyvää, oli se, että mä sain itkeä lähtöitkuni, nauraa pettymyksilleni myös, tajusin, että vaikka mä jouduin olemaan luonteeni vastaisesti julma, ja kova, niin se oli oikea ratkaisu. Mä sain päätöksen niin, että tietkö, sen jälkeen, se ihminen ei ole mulle edes muisto enää. Mä sain siitä vapautuksen, näin sen semmosena kun se on, ja tajusin, että on ajan haaskausta edes muistella sitä. Opiksi on otettu, ja se siitä. Hukkaan se yhteinen aika ei silti mennyt: mä kasvoin ihmisenä vahvemmaksi, ja olihan siinä ne hyvätkin hetket, vaikka niitä olikin liian vähän.
Ja voi olla, ettei se toinen ymmärräkään, mutta kyllä se on sen lapsellisuutta, joskus ihmiset selvittää jopa 10 vuotta vanhoja asioita, eikä siinä mitään, keneltä se muka on pois jos juttelee, sopii, antaa toiselle rauhan?
Kyllä jokainen ihminen jää kiinni välillä johonkin, esitti ne mitä tahansa.
Voi siitä keskustella ammatti-ihmisenkin kanssa, mutta ei se tee ketään hulluksi, että miettii kesken jääneitä asioita.
Siinä mielessä siis, se asioitten selvitys voi olla pettymys, ja tavallaan turhaa, mutta toisaalta, ainakin saa tietää. Jos ei muuta, niin jos sullekaan ei osata vastata eikä kertoa, niin tiedät, että roikut ja huolehdit turhaan.
On hyvä joskus ottaa turpaansa niin, etttä tajuaa itsekin nauraa itselleen, ja surulleenkin, että voi hemmetti, tätäkö mä olen miettinyt..?
Toisaalta, voi olla että saa vastauksia, ja siis: vastauksiahan saa joka tapauksessa. Kannattaa laittaa asioille piste, saattaa ne loppuun, tehdä niinkuin on tehtävä, että saa rauhan. Ja jos ei voi tehdä sitä sen ihmisen kanssa, niin sitten vaikka siellä psykologilla, mutta roikkumaan ei kannata jäädä.
Mäkin sain taas sen saman roskan, mutta tällä kertaa se oli vapauttavaa, kun tajusi, ettei kannata surra, miettiä, syyttää itseään, ajatella koko ihmistä, eikä jahkailla: päästää vaan irti ja etsii paremman.
Joten, hyvät ihmiset: kysykää niin teille vastataan!
Mutta varautukaa siihen, että vastaus ei aina ole sitä mitä haluatte kuulla :)
Noin se menee. Pakko oli tulostaa sun viesti paperille ja lukea uudelleen ja uudelleen. Aika napakkaa tekstiä. Sain paljon eväitä omaan elämään..
Minä luulin olevani verbaalisesti ja tunnetasolla jollakin asteella, vaan tämän viestin jälkeen lienee parempi meitsinkin ruveta tulostus hommiin. Joo, tämä nyt toimikoon; myös käytännön tasolla. Loistavaa tekstiä nimittäin!!!!
Tapasin 15-vuoden takaisen exäni yllätten kesäjuhlissa... Tervehdin ystävällisesti ja jatkoimme iltaa kumpikin omissa seurueissamme. Illan tummuessa exä tuli avautumaan tunteistaan. Kyynel silmässä mies kertoi muistelevansa minua yhä;) Nykyisellä elämänkokomuksellaan olisin kuulemma ollut hänelle enemmän kuin osuva elämänkumppani... Kuuntelin hymyillen ja kiitin sanoista, mutta toivotin hänelle hyvää jatkoa perheensä kera. Totesin, että jospa kuitenkin aika on kullannut muistot:)
mielestäni teit reilun teon.
Kuulostat jopa aikuiselta.
Hän hoitakoon perhettään, ja
Sinä et viitsinyt alkaa hakea vanhaa ja
rieppomaan tunteitasi enää..mikäli meni oikein.
Jjoskus täällä saan lukea mieltä keventävääkin, eikäa kaikki ole
niin eestaashosupekkaa.
No ainakin vuodesta 1989.
Ehkä se asia jokus korjaantuu- kun on kerran elossakin =)
Ite oon jo naimisissa ja kaipaan,muisteln ja haikailen entisen perään. Vaikka se juttu loppui jo 7 vuotta sitten, enkä kyseistä ihmistä ole nähnyt kolmeen vuoteen. En itekkä haluaisi häntä takaisin, mutta joskus kuitenki toivoo et saispa ajan taakse ja kokea kaikki se uudestaan.