Mieheni menetti työpaikkansa kuukausi sitten, firma kutistui ja toimenkuva lakkautettiin. Hän tosin käy vielä pari kuukautta töissä. Sinänsä ei hätää, sillä minä tienaan yhtä paljon kuin hän ja pystyn kyllä elättämään meidät vaikka työnhakuun menisi kauemminkin. Tosin hänen allallaan työn saaminen on helppoa.
Omituista asiassa on se, ettei hän kertonut siitä minulle! Miehen käytös vain yhtäkkiä muuttui. Aistin jonkin asian olevan pielessä, mutta mies vakuutti, ettei mitään ole tapahtunut. Sitten alkoivat salamyhkäiset puhelut. Kännykkään ei vastannut kotona, vaan lähti ulos soittamaan jne.
Meillä on lauantait omaa aikaa, jolloin mies käy lenkillä, surffailee netissä, katsoo telkkaria ja käy ehkä kaverien kanssa oluella. Minä käyn uimahallissa, shoppailemassa ja tapaan ehkä jotain naisystävää. Yhtäkkiä mies alkoi pysytellä myös sunnuntait pois kotoa. Kerran hän lähti kauppaan eikä tullut takaisin. Neljältä iltapäivällä soitin hänelle, mies istui keskustassa kahvilla ja sanoi kiukutellen, että hänellä on oikeus edes "joskus minuuttiin omaa aikaa"...
Yritin puhua miehen kanssa mahdollisesta ongelmasta ja kyselin niistä puheluista autotallissa, pihalla, postilaatikolla... Hän sanoi ettei ole mitään raportoitavaa. Totta puhuen aloin olla epäluuloinen, mutta en tiennyt mistä. Iloisuuteni hävisi ja muutuin hiljaiseksi. Viikkojen mittaan kodin ilmapiiri muuttui omituiseksi. Tunsin, että minut oli suljettu ulos jostakin.
Sitten mies eräänä iltana tuli kotiin, oli saanut uuden työpaikan ja kertoi koko jutun. Puhelut olivat olleet kavereiden ja työkavereiden kanssa aiheesta. Minä olin aivan ymmälläni siitä, miksi asia oli pitänyt salata minulta ja vain minulta? Mies sanoi, ettei halunnut huolestuttaa. Huolestuttaa? Mitä huolettavaa siinä olisi, oli selvää että hän saisi alallaan nopeasti uuden työpaikan, eikä meillä ole rahasta huolta. Olisi ottanut suosista kerrankin koko kesän vapaaksi!
Sitten mies alkoi haukkua minua. Olin kuulemma tehnyt kuukauden helvetiksi, kun hänellä oli muitakin murheita. Olin mököttänyt hiljaisena ja kysellyt ja udellut koko ajan samaa asiaa. Sanoin, miehelleni, että itse aiheutti salamyhkäisellä käytöksellään koko ongelman. Sitäpaitsi myös hän oli sulkeutunut, kärttyisä ja alkoi viettää entistä enemmän aikaa pois kotoa. Pari valaisevaa sanaa olisi riittänyt vapauttamaan ilmapiirin. Olin ihan shokissa siitä, että tuo asia oli tulehduttanut välimme oikeastaan aivan turhaan.
Mies sanoi, että hänellä on oikeus salata mitä haluaa, enkä minä saa "kytätä" ja "jankuttaa" siitä. Työ on hänen yksityisasiansa, eikä kuulu minulle. Mies sanoi, että myös vastaisuudessa itse päättää mistä asioista haluaa kanssani puhua ja mistä ei. Jos siis huomaan jonkin muutoksen, niin minun on vain odoteltava, että hän päättää kertoa siitä minulle. Ja jos ei kerro, niin minun on elettävä sen kanssa, enkä saa kysellä mitään. Ota tai jätä.
Olen ihan ymmälläni koko asiata. Voisiko joku valaista minua, mistä on kyse??? Onko tämä jotain uusteinin itsenäisyyskipuja? Minulle ei todellakaan tarvitse raportoida, oliko aamulla kakka kovalla, mutta jos elämässä tapahtuu jokin radikaali muutos kuten työttömyys, niin mielestäni se jo on pariskunnan yhteinen puheenaihe. Vai olenko missannut jonkin tärkeän kohdan, missä sanotaan, että aviopari on nykyään sama kuin kämppikset, kumpikin elää omaa elämäänsä.
Omituista asiassa on se, ettei hän kertonut siitä minulle! Miehen käytös vain yhtäkkiä muuttui. Aistin jonkin asian olevan pielessä, mutta mies vakuutti, ettei mitään ole tapahtunut. Sitten alkoivat salamyhkäiset puhelut. Kännykkään ei vastannut kotona, vaan lähti ulos soittamaan jne.
Meillä on lauantait omaa aikaa, jolloin mies käy lenkillä, surffailee netissä, katsoo telkkaria ja käy ehkä kaverien kanssa oluella. Minä käyn uimahallissa, shoppailemassa ja tapaan ehkä jotain naisystävää. Yhtäkkiä mies alkoi pysytellä myös sunnuntait pois kotoa. Kerran hän lähti kauppaan eikä tullut takaisin. Neljältä iltapäivällä soitin hänelle, mies istui keskustassa kahvilla ja sanoi kiukutellen, että hänellä on oikeus edes "joskus minuuttiin omaa aikaa"...
Yritin puhua miehen kanssa mahdollisesta ongelmasta ja kyselin niistä puheluista autotallissa, pihalla, postilaatikolla... Hän sanoi ettei ole mitään raportoitavaa. Totta puhuen aloin olla epäluuloinen, mutta en tiennyt mistä. Iloisuuteni hävisi ja muutuin hiljaiseksi. Viikkojen mittaan kodin ilmapiiri muuttui omituiseksi. Tunsin, että minut oli suljettu ulos jostakin.
Sitten mies eräänä iltana tuli kotiin, oli saanut uuden työpaikan ja kertoi koko jutun. Puhelut olivat olleet kavereiden ja työkavereiden kanssa aiheesta. Minä olin aivan ymmälläni siitä, miksi asia oli pitänyt salata minulta ja vain minulta? Mies sanoi, ettei halunnut huolestuttaa. Huolestuttaa? Mitä huolettavaa siinä olisi, oli selvää että hän saisi alallaan nopeasti uuden työpaikan, eikä meillä ole rahasta huolta. Olisi ottanut suosista kerrankin koko kesän vapaaksi!
Sitten mies alkoi haukkua minua. Olin kuulemma tehnyt kuukauden helvetiksi, kun hänellä oli muitakin murheita. Olin mököttänyt hiljaisena ja kysellyt ja udellut koko ajan samaa asiaa. Sanoin, miehelleni, että itse aiheutti salamyhkäisellä käytöksellään koko ongelman. Sitäpaitsi myös hän oli sulkeutunut, kärttyisä ja alkoi viettää entistä enemmän aikaa pois kotoa. Pari valaisevaa sanaa olisi riittänyt vapauttamaan ilmapiirin. Olin ihan shokissa siitä, että tuo asia oli tulehduttanut välimme oikeastaan aivan turhaan.
Mies sanoi, että hänellä on oikeus salata mitä haluaa, enkä minä saa "kytätä" ja "jankuttaa" siitä. Työ on hänen yksityisasiansa, eikä kuulu minulle. Mies sanoi, että myös vastaisuudessa itse päättää mistä asioista haluaa kanssani puhua ja mistä ei. Jos siis huomaan jonkin muutoksen, niin minun on vain odoteltava, että hän päättää kertoa siitä minulle. Ja jos ei kerro, niin minun on elettävä sen kanssa, enkä saa kysellä mitään. Ota tai jätä.
Olen ihan ymmälläni koko asiata. Voisiko joku valaista minua, mistä on kyse??? Onko tämä jotain uusteinin itsenäisyyskipuja? Minulle ei todellakaan tarvitse raportoida, oliko aamulla kakka kovalla, mutta jos elämässä tapahtuu jokin radikaali muutos kuten työttömyys, niin mielestäni se jo on pariskunnan yhteinen puheenaihe. Vai olenko missannut jonkin tärkeän kohdan, missä sanotaan, että aviopari on nykyään sama kuin kämppikset, kumpikin elää omaa elämäänsä.
Vastaukset 18
Vanhimmat
perheneuvolasta, ettei sinun tarvitse yksin pähkäillä asioita. Pian.
Kyllä minäkin tuntisin itseni ulkopuoliseksi omassa parisuhteessani, jos tuommoinen tapahtuisi kohdalleni. En kyllä luottaisi mieheeni, koska hän ei edes tuollaisessa tilanteessa kertoisi minulle mikä mättää. Vaikuttaisi kyllä kieltämättä perheen ilmapiiriin...
Kyllä se vain näin menee. Hyvä että nyt otat vaalean punaiset laput silmiltäsi pois ja alat elämään kuin aikuiset. Kaikkea EI kerrota toiselle edes avioliitossa. Ihmisillä on yksityisyytensä. OPI ITSEKKIN KÄYTTÄMÄÄN SITÄ.
Sillä jos et opi, katkeruus valtaa mielesi, ja liittosi hajoaa pirstaleiksi. Itsellänikin oli tässäkohtaa oppimisen paikka. Vaikka luulinkin jo olevani vanha ja tietäneeni suurinpiirtein puolisoni metkut.
Eikä siitä pidä vetää herneitä nenään, että puoliso tarvitsee enemmän tilaa tai yksityisyyttä aika ajoin, se on pitkässä liitossa aivan normaalia. Ei sellainen toisessa kiinni kyhjääminen kestä loppupeleissä jos ei mitään saa itse valmiiksi miettiä ja pähkätä ilman että kaiken toiselle kertoo. Siinä estää ihmistä kehittymästä. Ja pitkä liitto edellyttää yksilön kehittymisen. On aikuisuutta tajuta tämä.
"Hyvä että nyt otat vaalean punaiset laput silmiltäsi pois ja alat elämään kuin aikuiset. Kaikkea EI kerrota toiselle edes avioliitossa. Ihmisillä on yksityisyytensä. OPI ITSEKKIN KÄYTTÄMÄÄN SITÄ."
Tuo on utopistista teoriaa. Aivan kuten sekin, että ihmiset kävelisivat kukkakedoilla käsi kädessä heittäen aseet roskiin siemaillen vastuuntuntoisesti punaviinia mielenkiintoisten keskusteluiden lomassa.
Sitten on se käytäntö. Ainakin minä olisin vetänyt isot herneet nenääni moisesta käyttäytymisestä, luultavasti olisin kirjoitellut eropapereita. Jos ei sitä vertaa kumppanin tukeen usko, että voi kertoa työttömyydestä, on aivan yksi lysti tosiaan erota. Ei parisuhteella olet tulavaisuutta.
yksityisyydelläkin.
Kyllä parisuhteessaa kuuluu molemmille ne työasiat, varsinkin jos asutaan yhdessä.
Se että ei kerro kertoo paljon kertojasta eikä siitä, että saako tukea vai ei.
Kuka vetää herneet mistäkin. Ei pidä tuomita, joillei tiedä koko totuutta.
No, elämä opettaa tai sitten ei.
Sanat ovat unohtuneet? Niin myötä kuin vastoinkäymisissä... Menkääpä miehesi kanssa seurakunnan avioliittokurssille. Joskus sitä vaan unohtaa minkä takia sitä naimisiin on mennytkään.
mutta en tiedä miksi. Miehelläni on toinen salainen puhelin, oma yksityinen elämänsä, joka ei kuulu minulle, niinkuin ei teleliikennekään. Hänen ystävänsä saavat haukkua minut julkisesti, häntä se ei liikauta, ne ovat hänen ystäviään ja minun pitää se vaan hyväksyä.
Hän nyt vielä rakastaa minua enemmän kuin vihaa. Siksi hän ei vielä ole tehnyt elämästäni helvettiä, mutta niin voi käydä, jos kerron millaista oikeasti kotona on tai mitä hän minulle sanoo, niin hyvästä kuin pahastakin.En tiedä mistä syystä se saattaa kääntyä toisinpäin.
Hän haluaa viettää laatuaikaa ilman minua, mutta jos minäkin haluan, minun pitää selittää yksityiskohtaisesti kaikki asiani hänelle. Minä petän kuulemma häntä.
Minä olen myös riideltäessä kusipää, joka tekee idioottimaisia temppuja. Mieheni on kuin pikkukakara, jota pitää hyvitellä koko ajan. Nyt minä nukun Jumalani kanssa yksin tällähetkellä, koska hän on ateisti. Väittely tuli Revon papinkaavusta. Huomenna hän voi olla täysin tavallinen mies, kyselee minulta, mikä minulla taas on huonosti. Aikoinaan sanoin, että erotaan, jos ei mennä perheterapeutille. Tuli, terapeutit lopetti vastaanoton, koska ohjasivat mieheni aa-kerhoon ja sanoivat, ettei keskustelut auta meitä, koska mieheni ei puhu heidän kanssaan.
Eletään ja katspotaan, mitä tulee
eikä ole voimia (vielä/enää) yrittää sitä perheterapiaa, niin onhan varteenotettavaa ottaa yhteisasumisessa vähintään aikalisä. Eroon liittyvistä asioista on helpompi sopia jonkin sortin väleissä. Ei ole yhden rooli vetää kivirekeä, molempien pitää haluta jatkaa -yhdessä. Voi kertoa myös, miltä itsestä tuntuu. Tunteet ovat sallittja ikuisille venyjillekin.
Niin, mihin suuntaan venyjä venyy? On varmaan tunteita puolin ja toisin, mutta haluatko hämähäkin, sehän venyy toiselle puolelle ja kiristyy toiselta?
Oletko koskaan itseltäsi kysynyt, mikä on sinulle tärkeää? Ystävien mielipiteet vai sinun omasi. Uskon kumppanisi tehneen selväksi, mitä hän suhteelta haluaa. Sinähän olet riippuvainen nyt toisten mielipiteistä, ei edes suhteesi kumppaniisi, ole sinulle niin tärkeä., kuin heidän mielipiteensä Veny mihin tahansa, kunkerran haluat niin.
Jos liittosi kumppaniisi on sinulle tärkeä, mieti todella aikalisää. Haluat siis hänen lähtevän?
Kun rajut ongelmat tulevat miehen elämään, silloin mies usein vetäytyy luolaansa. Hän miettii, pohtii ja ratkoo ongelmaa. Suurin osa miehistä ei koe kovin tyydyttävänä ongelman sanallista vatvomista puolison kanssa. Tässä on tärkeä ero miehen ja naisen välillä. Yleensä nainen juurikin haluaa, että hänen kanssaan puhutaan tuollaiset ongelmat läpi ja mies taas tekee yleensä siinä kohtaa sen virheen, että yrittää tarjota naiselle ratkaisua, kun pitäisi vain kuunnella.
Omat murheet pohdittuaan mies palaa luolasta ja on kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Ongelma on ratkottu ja poispyyhitty.
Uteleminen saattaa todella käydä miehen hermoille. Mies ei itsekään tiedä, miksi, mutta niin vain on. Ei mies ymmärrä, että nainen koittaa vaan tarjota mahdollisuutta suhteelle kasvaa ja tarjota apuaan. Ei se tunnu avulta, vaikka nainen sitä tarkoittaakin.
Suosittelenpa lukaisemaan muutamia avioliittokirjoja.
"Jäin työttömäksi ja etsin nyt uutta työpaikkaa. En halua puhua asiasta enempää." Noin järjellä ajatellen: miksi noiden sanojen sanominen muka olisi mahdotonta?
Miksi on mahdotonta olla edes kysymättä asiaa?
Luolamiehellä ei ehkä ollut symbolit ja verbaliikka ihan täysin hanskassa, mutta kouluja käyneellä nykymiehellä ainakin pitäisi olla. Onko miehellä ajatuksissa vain kaksi vaihtoehtoa; asian loputon vatvominen tai vaikeneminen. Välimuotojakin on, usko mua. Esimerkiksi tapahtuneen tosiasian kertominen vaimolle omin sanoin. Minusta tämmöisen yhteistä elämää koskevan asian kuten työttömäksi jäämisen kertominen kuuluu puolisoitten välisen luottamukseen piiriin. Itse ainakin kokisin loukkaavaksi tuollaisen ylimielisen ja salailevan käytöksen. Mikä minä silloin olen miehelle, jos hän ei tuon vertaa luota ja ole rehellinen.
"Kytännyt" ja "jankuttanut" miehen mielestä.
Kai sinäkin sen ymmärrät, että hän oli kysynyt vain mikä miestä vaivaa, miksi hän käyttäytyy oudosti. Ei hänelle mitenkään voinut tulla mieleen kysyä: "Oletko jäänyt työttömäksi?"
Luola on kuvauksellinen käsite. Älä ota sitä niin kirjaimellisesti. Miehen psyyke nyt vain sattuu olemaan sellainen. Naisten on varmasti vaikea ymmärtää tätä, koska itse he kokevat aina tarvetta tulla kuulluksi mutta kun mies ja nainen ovat erilaisia! Ei kyseessä ole mikään ylimielisyys, usko mua.
Toki minusta on järkevä keskustella asioista ja itse kerron kaikki pikku jututkin vaimolle useimmiten, mutta useimmat miehet eivät tällaisia ole eikä sitä pidä ruveta vaatimaan. Miltä sinusta tuntuisi, jos sinulta alettaisiin yhtäkkiä vaatia asioista vaikenemista ja käskettäisiin keksiä ratkaisut omassa päässä ja tultava takaisin vasta, kun asiat on ratkottu? Ei onnistuisi moneltakaan naiselta, ja se on luonnollista. Sama asia on yrittää ahtaa miestä naisen muottiin. Ei naisen tapa käsitellä asioita ole ainoa oikea tapa, vaikka se teistä siltä tuntuu kun ette voi nähdä miehen silmin ja aivoin asioita. Puhuminen voi olla aHd1StaVaa... yhtä ahdistavaa kuin naiselle se jos hän ei pääse pälättämään asioistaan. Miehen ja naisen psyyke yksinkertaisesti on erilainen useimmissa tapauksissa. Onneksi ei minun ja vaimoni tapauksessa, ettei tule tämmöistä vääntöä.
Mutta asiaan perehtyneet avioliitto kirjat kertovat varsin osuvasti miehen ja naisen eri tavoista käsitellä asioita. On varsin tavallinen skenaario, että mies lukittautuu vaikka työhuoneeseensa ja tulee sieltä vasta kun asiat on ratkottu. Näin näyttää käyneen tässäkin.
Ymmärrän sen, ettei tuo vaimo tiennyt, miten miehensä toimii stressaavassa tilanteessa. Toivottavasti jatkossa on toisin ja hän antaa miehensä olla rauhassa aiheuttamatta lisäpaineita ja ärsytystä jo muutenkin vaikeassa tilanteessa. Eivät miehet toki pahansisuisuuttaan ole ongelmistaan vaiteliaita. Ja olen sitä mieltä, että kyllä puhua pitää silloin jos on oikeasti asiat todella pahasti ja masentaa mutta tuo ei ole sitä miehen näkökulmasta, vaikka naisen mielestä se sitä kuinka olisi.
Itse puhun kyllä vaimoni kanssa pikkuasiatkin mutta onko mahdotonta olla vaatimatta vastauksia? Emmehän me miehetkään (ainakaan kunnon miehet) vaadi vaimojamme pitämään ongelmiaan omana tietonaan ja olemaan kuin mies, jos he eivät sitä halua, vaikka täytyy tunnustaa että lähes päivittäinen kriiseily ja masentelu, asioiden toistaminen ilman ratkaisun etsimistä käy välillä hermoille. Itselläni on tällainen tilanne nyt kotona menossa. En minä silti sano vaimolleni, että kuule voisitko ratkaista nuo omassa päässäsi etkä jaksaisi kokoajan vaan jankuttaa samaa, vaikka tiedän, että itse olisin miehenä pohtinut asiat ja ratkonut nuo ongelmat jo aikoja sitten. Itse asiassa olen langennut siihenkin miesten syntiin, että olen tyrkyttänyt ratkaisuani vaimolleni, vaikka vaimo haluaa vain, että minä kuuntelen.
Eli ollaan toinen toisellemme eikä koiteta saada toista tekemään asioita meidän tavallamme.
sinne huutaa, eli ala itse käyttäytymään samalla tavalla. Muuten ei mies ikinä opi, vain kantapään kautta!
Avioliitossa eletään yhteistaloudessa, jossa puolisot ovat toisistaan elatusvelvollisia. Ei todellakaan ole vain yksinoikeus salata, jos jää työttömäksi! Se vaikuttaa perheen tuloihin. Mitäpä jos ei uutta työtä olisikaan heti löytynyt? Tuollainen asia on mielestäni ihan peruskauraa, mikä kerrotaan ENSIMMÄISENÄ puolisolle ja vasta sen jälkeen kavereille. Eihän sitä perheen taloutta kavereiden kanssa hoideta vaan aviopuolison kanssa. Aloittaja on ihan aiheesta loukkaantunut ja tuntee ihan aiheellisesti olonsa myös ulkopuoliseksi. Pitää muistaa, että jo laki on sitä mieltä asiasta, että perhe on yksi talousyksikkö. Puolisoilla on velvollisuus huolehtia toisistaan myös taloudellisesti, joten perheen rahaliikennettä ei saa salata kumppanilta, varsinkin kun tilanne on muuttumassa todella paljon, kuten työttömyydessä yleensä käy.
Herää vaan kysymys, mitä muuta puoliso on aloittajalta salannut, kun ei tuollaista asiaa uskalla puolisollleen sanoa. En itse sietäisi moista salailua!