Miehellä toinen, työkaverinsa. Näyttäytynyt avoimesti toisen kanssa "maailmalla", vierailee asunnolla usein. Sukulaisia asuu samalla alueella, sana kiertää, että missä oikein mennään. Kotona aina pahantuulinen, ei halua keskustella asioista. Ehdotin eroa. Mies yllättyi. Alkoi ihana kausi liitossamme. Annoin anteeksi. Olin uudelleen rakastunut (häpeä myöntää). Mies sanoi, ettei kanssakäymistä enää toisen kanssa ole. Ovat kuitenkin edelleen samalla työmaalla, tekemisissä muutenkin työn ulkopuolella. Ei kuulemma mitään seksuaalista. Keskustelevat kuitenkin liitostamme keskenään, miehen puheista päätellen. Eniten risoo, kun tekemisiäni ja tekemättä jättämisiäni analysoidaan rakastajan kanssa. Miehen puheisiin en enää usko, rakastumisen tunne alkaa kääntyä häpeäksi: olen kusetettava hölmö, jolle voi syöttää mitä paskaa tahtoo.
Meillä on yhteinen perhe ja omaisuus, en haluaisi luopua kaikesta. En osaa päättää, mitä teen elämälleni. Ajanko miehen pois (= rikon perheen), vai lähdenkö itse (=luovutan). Minusta ero on luovuttamista, epäonnistumista.
Mitä oikein teen!!?? Olenko perheen rikkoja, jos eroan nyt, tällaisessa tilanteessa. Pitäisikö yrittää jotenkin vielä? En enää osaa ajatella selkeästi, koska asia koskee minua itseäni. Syyllisyys vaivaa: mitä tein väärin? Missä meni pieleen? Tiedän, että eron tapahtuessa syyllistän itseäni: luovuttaja, luuseri. Mistä saisin voimaa repäistä itseni pois tästä ahdistavasta tilanteesta.
Meillä on yhteinen perhe ja omaisuus, en haluaisi luopua kaikesta. En osaa päättää, mitä teen elämälleni. Ajanko miehen pois (= rikon perheen), vai lähdenkö itse (=luovutan). Minusta ero on luovuttamista, epäonnistumista.
Mitä oikein teen!!?? Olenko perheen rikkoja, jos eroan nyt, tällaisessa tilanteessa. Pitäisikö yrittää jotenkin vielä? En enää osaa ajatella selkeästi, koska asia koskee minua itseäni. Syyllisyys vaivaa: mitä tein väärin? Missä meni pieleen? Tiedän, että eron tapahtuessa syyllistän itseäni: luovuttaja, luuseri. Mistä saisin voimaa repäistä itseni pois tästä ahdistavasta tilanteesta.
Vastaukset 10
Vanhimmat
olen kokenut samanlaista,mutta itse en jaksanut ja erosin lopulta.
En vaan olisi voinut elää sellaisen ihmisen kanssa,johon luotin ja joka petti.
Piti parempana toista kun minua,eli olin vaan joku,mutta mikä?
Piinaavat vuodet ohi ja meni aikaa toipua,mutta joskus tullut mieleen,eiköhän vielä itse pettäjäkin saa maistaa omaa lääkettään..
Ei voi olla niin,ettei hän kärsi milloinkaan,vaikka aiheutti hirveät kärsimykset minulle.
En toivo pahaa,mutta elämässä jokainen saa osansa,oli se sitten onnea tai vastoinkäymistä.
Itse olen jo noussut montusta ja elämä jatkuu taas.
en jumalauta anna periksi ja eroa en ota, että kulissi pystyssä vaikka mikä olisi, että kyllä se mies aina perheensä valitsee kumminkin.
Pettämisen ja minun romahtamisen jälkeen alkoi uusi ihana aika, suunniteltiin perhenlisäystä jne. Aloin olemaan itsekin jo vahvoilla enkä enää miettinyt menneitä. Sitten vaan alkoi mieleeni tulla ajatuksia, haluanko tätä toikesati ja miten voin enää olle rehellinen itselleni ja elää suhteessa, jossa ei oikeasti enää luottamus taida kuitenkaan toimia, jos olen ihan rehellinen itselleni.
Otin eron ja vaikeaa on, yksinäisyys painaa päälle ja häpeäkin, koska olen nyt se eronnut ja luovuttanut, eikä ole enää samanlaista sosiaalista statusta.
MUTTA takaisin en enää häntä halua enkä uudestaaan alkaa siihen samaan paskaan.
juuri pelkään, että häpeän eroon päättynyttä suhdetta. Olen tarpeeksi saanut kuulla: sehän on eronnut, kyllä semmoset tietää... itsekin olen varmaan käyttäytynyt noin aliarvioivasti ja syyllistäen sitä eronnutta. Nyt alan ymmärtää asioita: kaikki ei olekaan niin mustavalkoista.
Sitä mietin, että haluanko todella jatkaa tässä. Lasten vuoksi epäröin. Pystynkö elämään eteen päin kuin mitään ei olisi tapahtunut? Epäilen, itseni tuntien.
Koska koko suku tietää asiasta, niin kuka takaa, etteivät lapsetkin jo tiedä? Teenkö lapsille väärin, jos eroan? Teenkö lapsille väärin jos en eroa? Minun puolestani suku ja muut ihmiset saavat painua hornan tuuttiin tietämisineen, ei se minua häiritse. Minua häiritsee vain se, että itse tiedän olevani raadollinen ihminen, joka ajatuksilleen ei mitään voi.
Minkälaisen kasvumallin annan lapsille teenpä kumman ratkaisun tahansa. Tiedän, en voi suojella lapsia kaikelta pahalta, enkä haluakaan.
sitä miettii mikä kumma saa ihmisen kärvistelemään kurjassa suhteessa, joka syö elämästä energiaa, vaikka siitä pitäisi saada energiaa!?
Jokaisella on oikeus erota - liitossa ei tarvitse olla pakosta. Ota itseäsi niskasta hellästi kiinni - ja hae eroa. Ajattele valmiiksi miten haluaisit jakaa omaisuuden, lasten huolto jne.
Vaikka ymmärränkin kaikennäköistä, niin tämä ei avaudu " Keskustelevat kuitenkin liitostamme keskenään" Minkä hemmetin takia? Sitten vielä kehtaa sanoa sen sinulle! Olen tasan tarkkaan sitä mieltä, että heidän välillä on nyt kaikkea sitä mitä ennenkin, ehkä enemmänkin. Ei taatusti ole pelkkä keskustelukaveri. Miehellä on varmasti sama ongelma mikä sinullakin... ei haluaisi hajottaa perhettä eikä luopua omaisuudesta. Hänelle sopi oikein hyvin, että sai sinut hetkellisesti uusrakastumaan.
Minulla on suunnilleen samanlainen tilanne. Ymmärrän sinua.
Suosittelen että "nostatte kissan pöydälle" ja alatte keskustella avoimesti tilanteesta. Mitä teettekin, tehkää päätös ja noudattakaa sitä. Nyt elätte jossain välimaastossa, mies rakastajansa kanssa, sinä ns avioliitossa. Kipeää se tekee mutta varmasti parempi kaikille selvittää asiat kunnolla kuntoon. Etenkin sinun kannaltasi, on halventavaa roikkua pelkkänä "pyykinpesijänä". Kyllä miehen pitää pystyä päättämään kumman kanssa haluaa elää ja elää sitten sen mukaan.
Ihan kuin minun tarina ! Miten me tästä selvitään ?? Tuntuu kauhealta rikkoa perhe ja koti, mutta jos mies ei rakasta enää ja pettää niin eikö hän ole jo osoittanut mitä haluaa. Avioliitto ei enää tyydytä. Joku ylpeys se kai pitää petetylläkin olla. Kulman takana voi olla uusi rakkaus juuri sinulle tai sitten ei. Minä meinaan nyt kurkata mitä sieltä nurkan takaa löytyy. Mies saa jäädä miettimään mitä haluaa. Tsemppiä!
Millä ihmeen vuosisadalla tässä nyt eletäänkään? Hei, elämme 2000-lukua ja uskomukset "kärsi, kärsi kirkkaamman kruunun saat" on jo ajat sitten haudattu. Herätkäähän naiset!
Minä pidän kyllä avioliiton ja kulissien väkinäistä ylläpitämistä todellisena luuseriutena! Ettäkö pitäisi elää/pysyä avioliitossa jonkun toisten ihmisten sanomisten tai sanomatta jättämisien vuoksi? Huh-heijaa sentään. Eiköhän oma onnellisuus ja terveys ole liian iso hinta maksettavaksi moisesta vääränlaisesta ylpeydestä?
Ja jos ne sanomiset sitten ovat niin tärkeitä, niin tulisihan sitä huomata sitten sekin, että kenelle ne naapurin kissatkin nauravat? Eikös vain sille "uskolliselle ja hyvälle vaimolle", jolla ei ole sen vertaa itsetuntoa eikä itseensä luottamisen kykyä olemassa, että kokoaisi kimpsunsa ja kampsunsa ja häviäisi maisemista...
Siinä sitä vasta häpeämistä onkin, kun kulkee kylillä ja kuulee ihmisten tietävät supinat ja näkee säälivät nyökkäilyt, että "siinä se petetty vaimo-parka kulkee..." Huh!
Mies joka on kerran pettänyt niin pettää toisen ja kolmannenkin kerran.Miksi jäät sellaiseen suhteeseen,jossa et ole onnellinen.Maallinen omaisuus ei tuo onnea..
Sinun elämä menee hukkaan,olet vaan katkera ja vihainen.Mies joka pystyy pettämään,ei ole sun rakkautesi arvoinen.
Kukin kestää aikansa...tiedät sitten kun tulee se viimeinen loukkaus...huomaat olevasi valmis ja riittävän vahva lähtemään! Niin minulla kävi, monta vuotta pettämistä ja valehtelua ja uhkaavaa käytöstä. Yhtäkkiä vain huomasin, että nyt tahdon lähteä...ja nyt lähden...henkinen ero saatiin päätökseen ja oli aika laittaa avioeropaperit sisään...asuntoa odotellessa... :-)
meillä:
Tilanne vähän samanlainen kuin teillä. Mieheni petos tuli julki, siitä nousi kauhea sota, jonka jälkeen mies lupasi, ettei erota, vaan yritetään pelastaa perheemme. Ei kestänyt kuin kuukauden, hiukan toista, kun mies muuttikin äkisti omilleen asumaan. Se oli kauhea sokki minulle, mutta jatkoin elämää kuin mitään kummempaa ei olisi tapahtunutkaan. Yritin iloita asioista ympärilläni, mutta en tiennyt, mitä tulevaisuus tuo. Puolen vuoden kuluttua mies halusikin takaisin perheen luo. Taistelin itseni kanssa kauan, ennen kuin päästin hänet takaisin.
Pian alkoivat entiset riidat, mielestäni pahempinakin kuin ennen. Mikään ei ollut hyvin. Aina vika miehen pahantuulisuuteen jossakin muussa kuin miehessä itsessään. Kun me muut tehtiin sitä ja tätä, niin häntä kiukuttaa, jne. Lopulta lähdin lasten kanssa, kun en enää jaksanut. Yksi kaunis päivä vaan päätin, että nyt se loppuu ja marssin asuntotoimistoon. Löysin melkein heti asunnon ja päätin lennossa, että tämä se on ja tänne perustan uuden kodin. Kahdessa viikossa pakkasin kimpsuni ja lasten kampsut ja kannoimme tavarat uuteen osoitteeseen. Katkaisin kaiken yhteydenpidon mieheen omalta puoleltani. Sanoin lapsille, että voitte kaveerata niin paljon kuin haluatte, minä olen sanottavani sanonut. Oli ihanaaa saada olla vihdoinkin omillaan, ilman riitoja, vahtimisia ja toisen tölvimistä.
Sinne jäivät suurin osa tavaroistamme entiseen asuntoon. Otin vain välttämättömimmän, en halunnut asunnostani varastoa, joka on tupaten täynnä turhaa rojua. Nyt on tilaa hengittää, oma rauha ja valta tehdä mitä itse haluan. Ei tarvitse kuunnella haukkumisia, ainaista huutamista ja toisten vähättelyä. Taloa ei ole yhtään ikävä, eikä niitä tavaroitakaan. En tarvitse niitä.
Ositusta tehtäessä mies osoitti todellisen luontonsa. Minulle ei tarvitse maksaa mitään tasinkoa, hän pitää talon ja tavarat, minä pärjään palkallani. Että sellaista. Ja nyt sitten tapellaan rahasta... Tämä on viivytystaistelua: kumpi ensin antaa periksi. Katsotaan, miten käy.