Niimpä niin... olen valittanut monta kertaa tälle palstalle aikoinani mutta en enää jaksas... pakko...
Ensinnäkin olen oppinut, että tilanteelle ei mahda mitään anoppi on ja pysyy läheisesti elämässämme... On ainoa sukulainen (ainakin lähellä) joka mieheni omistaa ja tärkeä hälle... kyllä sen ymmärrän... Ja onkin suureksi avuksi poikamme hoidossa (pyytämättäkin) ja muussa, mutta niin paljon liikaa... On meän elämässä niin läheisesti että mua ahdistaa... mutta on jo vanha ja kaikkea... en tiiä... ahdistaa... itken monesti ja valitan miehelleni esim eilen kun hän tuli pimputtamatta sisälle hiiviskellen yläkertaan mut säikäyttämään... entäs jos oltas sekstattu tai jotain? ei mitään yksityisyyttä... Tuli heti sillee mun pojasta et haluaa mummon syliin jne...kun olin häntä laittamassa. Ja taas kysymys joko nukkumaan menossa klo6 illalla ja taas multa sama vastaus et ei, ei viel...yläkerrassa ei saa olla jos ei ole pistämässä nukkumaan katsokaas...mentii alas ja olin kohtelias...sanoin et poikani tykkää eräästä leivästä kovasti...hän maistoi sitä ja sanoi että hyi, en tykkää...hymyilin, hymyilin vain...
Kun hän lähti sain järettömän raivokohtauksen miehelleni...itkin 4tuntia...eikai se sen syy ole, mutta miksi se aina puolustaa sitä? Poikani katsoi mua pelästyneenä mun rakas poika ja silloin olin hetken huono äiti oikeasti, mitä anoppini aina kai luuleekin... Inhoan itseäni raivareista...Mitä mä teen? Jos mieheni puhuu hälle, hän kääntää asian mua vastaan... Itse mun ei vaikuta puhua...50v ikäero ei vain tule mitää...
Rakastan miestäni ja ennen sanoin aina että he ovat samanlaisia...mutta eivät ole... en kestä anoppiani... Mitä mä siis teen??? Menee kauniit kesäpäivät pilalle... koko elämä??? Ainut ihminen jälellä...vanha...tarkottaa hyvää...emmä tiä...emmä tiä...
Ensinnäkin olen oppinut, että tilanteelle ei mahda mitään anoppi on ja pysyy läheisesti elämässämme... On ainoa sukulainen (ainakin lähellä) joka mieheni omistaa ja tärkeä hälle... kyllä sen ymmärrän... Ja onkin suureksi avuksi poikamme hoidossa (pyytämättäkin) ja muussa, mutta niin paljon liikaa... On meän elämässä niin läheisesti että mua ahdistaa... mutta on jo vanha ja kaikkea... en tiiä... ahdistaa... itken monesti ja valitan miehelleni esim eilen kun hän tuli pimputtamatta sisälle hiiviskellen yläkertaan mut säikäyttämään... entäs jos oltas sekstattu tai jotain? ei mitään yksityisyyttä... Tuli heti sillee mun pojasta et haluaa mummon syliin jne...kun olin häntä laittamassa. Ja taas kysymys joko nukkumaan menossa klo6 illalla ja taas multa sama vastaus et ei, ei viel...yläkerrassa ei saa olla jos ei ole pistämässä nukkumaan katsokaas...mentii alas ja olin kohtelias...sanoin et poikani tykkää eräästä leivästä kovasti...hän maistoi sitä ja sanoi että hyi, en tykkää...hymyilin, hymyilin vain...
Kun hän lähti sain järettömän raivokohtauksen miehelleni...itkin 4tuntia...eikai se sen syy ole, mutta miksi se aina puolustaa sitä? Poikani katsoi mua pelästyneenä mun rakas poika ja silloin olin hetken huono äiti oikeasti, mitä anoppini aina kai luuleekin... Inhoan itseäni raivareista...Mitä mä teen? Jos mieheni puhuu hälle, hän kääntää asian mua vastaan... Itse mun ei vaikuta puhua...50v ikäero ei vain tule mitää...
Rakastan miestäni ja ennen sanoin aina että he ovat samanlaisia...mutta eivät ole... en kestä anoppiani... Mitä mä siis teen??? Menee kauniit kesäpäivät pilalle... koko elämä??? Ainut ihminen jälellä...vanha...tarkottaa hyvää...emmä tiä...emmä tiä...
Vastaukset 15
Vanhimmat
on viiskyt vuotta ikäeroo, niin anoppi kupsahtaa koska tahansa...voi tulla jopa sinulle yllätyksenä.
Jos kerran ymmärrät anopin perimmäiset tekemiset...tarkottaa hyvää...niin miksi sinä panikoit?
Muutama asia ihmetytti tekstissäsi: jos sekstaatte, niin onko teillä ulko-ovet auki? Miksette voi olla yläkerrassa, ellei oo nukkumaanmenoaika? Mitä se haittaa, vaikka anoppi ei tykkää siitä, mistä sun poika? Lapshan se on! Sulla taitaa olla aikalailla raskasta, jso pelkästä anopin läheisyydestä saat tuollaisen ahdistuksen...en ymmärrä, kun oma anoppi ihan jees, välillä hiukan raivostuttava, mutta muuten mene. En siis voi käsittää sun ahdistuksen määrää. Mutta apua sinä tarviit. Hae herranen aika jotain keskusteluapua jostain, koska anoppi on miehelles tosi tärkeä, jos ainoahengissä oleva läheinen siellä. Varo, ettet mollaa häntä enää. Puhu ulkopuoliselle. Ulkoa päin asian näkee eri tavalla. Hae apua!
Tekstisi oli vähän vaikealukuista, mutta toivon mukaan ymmärsin oikein :)
Mielestäni teidän täytyisi selvittää asiat anoppisi ja miehesi kanssa ja tehdä selvä ero teidän perheen ja anoppisi välille. Anopin täytyy ymmärtää se, että sisälle toisten ihmisten kotiin ei paukata noin vain ja ladella sääntöjä. Esitätte asian vain hyvin hienotunteisesti hänelle ja jos hän loukkaantuu, niin minkäs sille voi. Kyllä hän toivon mukaan ajan kanssa leppyy kun ette kuitenkaan eristä häntä pois perheenne elämästä.
Jos anoppi ei hyvällä ymmärrä tilannetta niin sitten alatte pitää ulko-ovea lukittuna (jonka voisitte kyllä ihan muutenkin tehdä) tai jos anopilla on kodin avain, vaihdatte lukon tai pyydätte avaimen pois.
Ajattele, sinulla on kaikki langat käsissäsi! Tee asialle jotain. Joskus on ihan sallittua ajatella omaa parastaan ;)
En ymmärrä, että jotain ihmistä voi rasittaa yläkertaantulot ja leivästä ei tykkäämiset niin, että saa raivarin ja itkee neljä tuntia.
Ole aikuinen ja järjestä asiat niin, että teille ei hiiviskellä, kun olette sekstaamassa, muutoin ei kai sillä ole väliä.
Jos anoppi ei tykkää leivästä, mutta poikasi kyllä, niin mitä sitten. Meillä anoppi ihmettelee pastaruokia ja spagettia.
En nyt suuremmin ota paineitä, niitä syödään, koska ne maistuvat pari kertaa viikossa. Me asumme samassa pihapiirissä ja vaikka joskus ottaa todella hermoon, niin en vaihtaisi kuitenkaan. Lapsille myös mummu on tärkeä, miehelleni erittäin tärkeä ja joskus ihan oikeasti opin häneltä, on kysymys marjapuskien leikkauksesta tai muutaman kanan hoidosta.
Minulla on kai itseluottamus kohdallaan ja asiat hyvin, mutta sinulla ei, sanoisin, että sinun on vielä etsittävä aikuisuutta.
Vähän tähän edelliseen verraten alkuperäisen viestin lähettäjälle:
No ei voi muuta sanoo kun että yritä kestää ja hanki itsellesi itsetunto.
Niitä ei myydä marketeissa ne on saatu elämässä tai sitten kovalla työllä hankittava.
Anoppisi ei ole mihinkään syypää vaan sinä itse.
Ei varmaan tarvitse kauheasti perustella miksi?
Lue toinen rivi uudestaan siis...
Jos olet ahdistunut,masentunut tai jotenkin epätoivoinen niin suosittelen lääkärissä käyntiä.
Itkit 4 tuntia. !!!
Se ei onnistu keneltä tahansa. MInkä ikäinen olet, minkä ikäisiä muut?
En ole väittänytkään että omistaisin hyvän itsetunnon...en nimittäin omista...en kyllä lääkäriä tarvitse ja ihan kauhistuttaa että täältä saa tuommoisia ehdotuksia kun apua ahdistukseen tulin teiltä hakemaan...mutta jonkin oman kokemuksen kautta mut taas laitetaan syypääks kaikkeen ja haukutaan...olen jotenkin helppo kynnysmatto keskustelupalstoillakin...eipä täälläkää taija aikusia olla kun heti mollataan maahan...ajattelin että täällä uskaltaa puhua...anteeksi vain... Ehkä olen lapsikin no sitten olen ja minkä sille voin...Sain siis vain vahvistuksen et koko syy on minussa...ja jos en kestä niin minun on lähdettävä pois...saavat siis mies ja anoppi olla keskenään niin paljon ku haluavat...Minulla on rakas poikani ja se riittää!!! Kiitos!!! Hankalaa vain kun toinen kohta syntyy...
Syypää tuskin tuohon tilanteeseen olet, mutta voit tehdä asian eteen paljon ja olla oman perheensä ja itsensä etua ajava aikuinen ihminen. Kaikkeen ei tarvitse alistua. Tsemppiä!
Hei,
Monet peilaavat toisen tilannetta oman tilanteensa kautta, tyyliin mulla ainaskin kaikki ok- siis miksi tuo valittaa?
Se on valitettava juuri tilanteissa joissa joku kirjoittaja tarvitsisi kipeästi viisaita neuvoja ja kypsää näkemystä
- keskustelupalstalla on hyvä kirjoittaa, mutta varsin usein saa varautua siihen, että että moni vastaaja ei oikeasti kykene samaistumaan tai pysähtymään rauhassa miettimään toisen tilannetta, alkeellisesta sympatiasta puhumattakaan.
Vastaukset saattavat olla , ja ovatkin, usein kärjistettyjä. Heittetty omalta fiilispohjalta.
Mielestäni on täysin luonnollista että saattaa välillä rasittaa rankastikkin jos anopin läheisyys ja osallistuminen perhe-elämään on hyvin tiivistä.
Varsinkin raskauden loppupuolella, oletin että kohta teille syntyy toinen pienokainen, moni asia rasittaa, ja on hyvin herkkä pienellekkin negatiiviselle (pahaa leipää mun mielestä-kommentti) asioille.
Kaveri itki tuntikausia raskaana ollessaan, kun katsoi muumi-sarjan lopputekstit....? Se kosketti häntä ja itketti. Hassua tosin, mutta aivan normaalia.
Kukaan ei ollut niin inhottava, että olisi kellekään edes tullut mieleen mennä lässyttämään hänelle jotain "hoitoon menemisestä kun sua taitaa vissiin masentaa noi muumien lopputekstit".
Kun ottaa huomioon kehon myllerrykset mitä äitiyteen valmistautuminen tuo mukanaan herkistäen suurinpiirtein KAIKELLE. Tosin tähänkin joku saattaa kommentoida "mulla ainakin meni koko raskausaika onnellisissa merkeissä, joten en voi ymmärtää että jollekkin muka se herkistää mieltä, mä, mä, mun mielestä koska mun kohdalla meni kymppiplus ja kaikki sujuu mulla iavan ihanasti ja kypällä ---niin miks muut viittii valittaa".
Ei kannata välittää tai pahoittaa mieltään semmoisista kommenteista, joista ei saa mitään irti. Ne skipataa vaan yli, että heipparallaa hän ajatteli noin no voi ku kiva, onnea sille elämään.
Ei kukaan voi arvioida esim. toisen itsetuntoa jonkun lyhyehkön tekstin perusteella. Kertoo omasta hölmöydestä kuitata tollaista.
Itsetunto on uusiutuva luonnonvara. Se ei ole pysyvä olotila. Se vaihtelee tilanteiden mukaan ihmisillä. Joskus on hyvä itsetunto toisissa tilanteissa, toisissa jännittää. Näin on jokaisella ihmisillä. Kellään ei ole stabiili itsetunto, aina, kaikkialla, joka tilanteissa. Ei kellään. Siksi koko "hyvä itsetunto"-käsitys joutaa roskikseen. Jos voimistelija on esim sairaana tai häntä ketuttaa vietävästi niin ei varmaan ole "hyvä itsetunto" mennä pakollisiin mm-telinevoimisteluun vetäsemään kaksoissalkkovia. Silloin auttaa rutiinit ja taito (ei joku epämääräinen "itsetunto").
Raskauden loppupuoli ei todellakaan ole yhtä onnea ja auvoa. Silloin todellakin nainen saattaa itkeä vaikka reippaasti 4 tuntia putkeen. Käsittämättömän hölmöä, että jotkut vetävät tähän masennusvihjailuja tai jotain hoitoon ohjaus-kehoituksia! Hävetköön tuollaiset neuvon antajat!
Kyllä anopit tosiaan turhan usein ovat himskutin rasittavia. Moni anoppi (yllätys-yllätys) hiippailee parin asunnossa, tonkii papruja, piikittelee, vähättelee, arvostelee , jne,jne,jne. omaa hölmöyttään. Ja se ON rasittavaa. Ei anoppitarinat ihan tyhjästä tule. Mutta jotkut anopit oppii vuosien myötä ihan siedettäviksi.
Joillakin on käynyt suunnaton onni saada anoppi, joka on oman esimerkkinsä kautta myös mahtava roolimalli miniälle naiseudesta ja äitiydestä. Tukemalla ja kannustamalla. Joillekkin onnekkaille anoppi saattaa olla "toinen äiti" ja miniä anopille "kuin oma tytär". Mutta ei aina. Omituisia valtataisteluja saatetaan käydä, milloin mistäkin. Rajat toisen elämään ja yksityisyyteen saattavat hämärtyä.
Asiallinen anoppi-miniä suhde, mistä se voisi koostua?
Ollaan tukena toinen toislle, muttei tungeta liian lähelle.
Kunnioitetaan toinen toisen tilaa.
P.S Sulla ei ole mitään hätää. Sä pärjäät kyllä.
Terveisin Jaana
Sinäpä sen sanoit. Olisin halunnut kirjoittaa jotakin samantapaista, mutta ei vaan syntynyt. Onneksi sinulta syntyi!
Toivon ap:n lukevan sen hyvin moneen kertaan! Tiedän tuon anoppitunteen ihan liian hyvin...aina liian lähellä, puuttuu asioihin...ei ihme jos lopulta pelkkä leivän makuasia saattaa katkaista kamelin selän! Varsinkin kun toinen on raskaana.
Toisaalta tuo ulkopuolisen keskusteluavun hakeminen ei suinkaan tarkoita, että aloittajassa olisi jotakin vikaa, ei suinkaan! Anopin höösäys on vaan vienyt liikaa voimavaroja...miehestä ei ole tukea...keskustelupalstalla tölvitään...ulkopuolinen ammattilainen(puhutko asiasta esim. äitiysneuvolassa?) voi tukea sinua ihan omana ihanana persoonanasi! Toivottavasti miehesi oppisi tajuamaan sinun tunteesi, kun on nähnyt miten paha olo sinulle tulee...yritä myös keskustella hänen kanssaan. Eihän ole kysymys anopin sulkemisesta pois teidän elämästänne, vaan normaalien, terveiden rajojen vetämisestä!!! Voimahali sinulle ja onnea odotukseen!
Joo, kiitos vastauksista...hormoonit tosiaa hyrrää...niin olen ainaki toisilta kuullu et käyn ylikierroksilla...Otan anopin joka sanan vakavasti ja se sais multa loppua, mieheni sanoo et elä välitä anna sanuoa mitä sanoo, mut elä välitä...En mä voi asialle oikein mitään tehdä...opettaa itseäni kestämään...ei anoppi paha ihminen ole ja vuosien varrella on jopa rauhottunutki entisestä mutta inhoan ku mieheni antaa sille kaiken periksi...anoppi vaa sanoo et "hä mistä on kysymys, hä, tä, eihän hän ainakaa vasitella"...just...poika raukka uskoo kaiken ja et minä taas lapsellisena... okei niin mä ehkä olenkin mutta oppia ikä tuo... Ja anopin sanoin: Ehkä kadun kun en pyytänyt apua silloin kun hän eli... siis sit ku se ois kuollu...äh en mä tiä, olen väsyny...työt loppuu onneks tältä päivältä mut kiitos vastauksista...
Anoppisi on tunkeutunut liian lähelle perheettänne. On olemassa asia nimeltään "peheen sisäinen yksityisyys" (nyt se on sanoitettukin).
Sinä, miehesi ja lapsesi olette yksi kokonaisuus. Anoppi on oma "kokonaisuutensa". Tietenkin kuuluu olla kanssakäyntiä teidn välillä - sehän on täysin normaalia, mutta tiettyä rajaa EI saa ylittää. Kuulostaa kuin anoppi on tullut tuon rajan yli.
Sinun tehtävänä on diplomaattisesti asettaa tuo raja uudestaan niin selvästi ja ystävällisesti ettei siitä kukaan loukkaannu.
- Hyvä ensimmäinen askel: hankkia lukko ulko-oveen ja ymmärtää mitä varten lukot ovat keksityt. Vihjeenä: estääkseen oven avutumisen milloin tahaansa, kenelle tahaansa.
-Toinen askel: kerro ystävällisellä äänellä ja aivan rauhallisesti (huomaa iso ero kerjäämisen, rukoilun, jankuttamisen, vikisemisen jne. välillä) että voisitko sinä mummo tulla huomennä kello...... vähäksi aikaa (ehdota 1/2 tunniksi, tunniksi tai mikä aika sopii sinulle) niin tarinoidaan tai olla pojanpoikasi kanssa tai auttaa kokkaamisessa tai miksi tahaansa haluat hänet sinun, miehesi ja lapsesi asuntoon.
Kolmas askel: jos taas sattumalta tapaatte pihapiirissä- se ei ole automaattinen kutsu hänelle tulla kotiinne sisälle. Sinulla on loistava tilaisuus ehdottaa siinä muutaman ystävällisen sanan vaihdettuanne milloin haluat mummon kotiisi.
Neljäs ja kaikista tärkein: Kohtele mummoa kuin ketä tahaansa täysijärkistä. Siis ethän sinä laske ketätahaansa muutenkaan kotiisi!
Mummon huomatessa että häntä arvostetaan kuten muitakin älykkäitä ihmisiä joille tarpeentullessa asetetaan vierailu ja kommunikointiajat, hän arvostaa sinua ihmisenä paljon, paljon enemmän. Samalla opetat lapsellesi kuinka kirjoittamattomat säännot toteutetaan kaikkien osapuolten parhaaksi.
Ei muuta kuin lukot vaihtoon ja anoppi ei vieraile teillä, vaan poikansa siellä luonaan. Jos suuttuu niin oikein hyvä, pysyy ainakin mahdollisimman kaukana. Sulla pitää olla oma elämä ilman "anoppia" joka nyt hiiviskelee kodissasi. Jos miehes availee äidilleen ovia, lieneekö parasta pariterapia tai oma asunto.
Jos et tee mitään, sairastut vaan suotta. Kuuntele itseäsi. Ei kukaan saa kotiisi tulla noin vaan.
vaan ei joissakin tapauksissa päde. Meillä on kesämökki anopin pihapiirissä. Siellä ne ravaavat aamu seitsemältä koputtelemassa ovia ja ihmettelemässä, miksi ovet on lukossa...maalla? Sanoin miehelle heti alusta alkaen, että ovet lukkoon illalla, vaikka hän olisi tottunut ne seppo selällään yönsä nukkumaan. Vähitellen ovet alkoivat pysyä lukossa ilta yheksän-kymmenen jälkeen ja avattiin sitten, kun herättiin. Kauan meni, ennen kuin appi ja anoppi tajusivat, ettei siellä mökillä ravata enää yöllä, eikä aikaisin aamulla.
Ovet on auki päivisin ja sinnehän ne tulee kuin omaan kotiin ohi mennen jotain toimittamaan. Ei edes koputeta, vaan sisälle tullaan tuosta vaan. Ollaan jo opittu, ettei mökillä päivisin mitää helliä hetkiä järjestetä. Kerran laitettiin ovet lukkoon ja meinas koko kulmakunta tulla apuun, kun anoppi kiljuu oven takana ja takoo ovipieltä nyrkillä: mikä siellä on hätänä, kun ovi on lukossa? Kun ei aikuisella ihmisellä ole hajuakaan häveliäisyydestä tai toisen reviirin kunnioittamisesta, Eikä tajua, että seksiä voisi päivälläkin harrastaa, niin ei sitä enää vanhoilla päivillä hanki oppia, eikä tajua, missä on vika.
Tsemppiä alkuperäiselle kirjoittajalle, ymmärrän jotain ahdistuksestasi. Yritä kestää. Jaksamista sen uuden tulokkaan kanssa.
Myös minulta tsemppiä alkuperäiselle vauvarumban keskelle ja hormoonimylläkkään.
Oma anoppini on vallan ihana ihminen monessa suhteessa mutta hän ei ole koskaan hyväksynyt sitä, että asiat muuttuisivat ja hänen tulisi väistyä takavasemmalle lasten aikuistuttua. Hän kulkee öisinkin tarkistuskierroksilla ja jakaa mielipiteitä ja neuvoja, älyttömiäkin tauotta. Huutelee postiluukusta varmuusketjun pysäytettyä hänet ja uhkailee poliisin hälyttämisellä, jos emme sillä punaisella minuutilla ilmesty näköpiiriin. Anoppini on äärettömän epävarma ihminen ja hän pyrkii pätemään kontrolloimalla ja häärimällä lastensa elämässä päällepäsmärinä. Hänellä on tyhjiö elämässään, sillä työelämästä ei koskaan löytynyt paikkaa, niinpä hän suuntasi kaiken tarmonsa kotiin ja lapsiinsa ja roikkuu näissä rippeissä nyt apinan raivolla.
Minut hän kokee uhkaksi, en ole koskaan pyytänyt hänen apuansa ja lukuisat pallot pysyy ilmassa ilman anoppiakin. Niinpä anoppini ainoa mahdollisuus on levittää minusta satuja ja tarinoita. Ihan vapaasti vaan, valintani oli katkaista välit anoppiin lopullisesti. Puolisoni ja lapset jatkavat normaalisti asioimista anopin kanssa mutta katson oikeudeksini kieltäytyä kunniasta kokonaan. Hän on osoittautunut, ettei ole vaivannäköni ja huomaavaisuuteni arvoinen. Elämässä ei ole mieltä tuhlata aikaansa moiseen likasankoon. Toki jos hän joskus tapansa parantaa, otan asian uudelleen harkintaan. Siihen saakka ihan mielenrauhani takia pysyttelen kaukana. Turha joutua jatkuvasti ristituleen hänen oman pahan olonsa ja pätemisen tarpeensa takia. Vuosikausia itsekin ahdistuin ja lukemattomia itkuja itkin, sitten sisuunnuin ja opin pitämään puoleni ilman miestäni välikädessä.