Olen mies nelissäkymmenissä, ihan kivassa ja turvallisessa työssä ja vielä asiallisessa kunnossakin. Komeaksi minua on sanottu sen verran useasta suusta, että olen alkanut uskoa siihenkin. Ylpistymisen aihetta se ei ole antanut, mutta kieltämättä se sirpaleista rakennetun miehen itsetuntoa hivelee.
Yhteiseloa vaimoni kanssa on takana parikymmentä vuotta ja taipaleen parhaimpana tuloksena löytyy pari ihastuttavaa lasta. Näitä kultakimpaleita on myös käsittääkseni fiksusti valmisteltu tähän repivään maailmaan. Kiva ja puoliksi Nordean omistama talokin löytyy ja pihalla nököttää luonnollisesti premium-luokan auto. Fasadista ei puutu oikeastaan enää kuin kiltti kultainennoutaja ja yhteinen golf-harrastus.
Taisin jo joskus 70-luvulla lukea äitini Me Naiset – lehdestä, että horoskooppimerkkini luonteenpiirteisiin kuuluu voimakkaasti uskollisuus ja perhekeskeisyys. Tuskin edes silloin vielä ymmärsin tuollaisia aikuisten käsitteitä, mutta kai se on jäänyt jonkinlaiseksi ohjenuoraksi suhtautumisessa parisuhteeseen. Ei kannata silti ymmärtää väärin, en ole mikään tähtimerkkeihin hurahtanut enkeliparantaja. Mielestäni kuitenkin parisuhteessa eletään yhteiseloa luottamuksesta toiseen ja vaikeat päivät yhdessä tarpoen, vaikka se välillä vaikeaa olisikin.
Ajatukseni olivat pitkälle samanlaisia tähän kevääseen asti. En ole työn puolesta koskaan joutunut/saanut matkustella mutta hiljattain tuli tilaisuus viikon reissuun, jossa sain rauhassa ja itsekkäästi pohtia peilikuvaani. Olen myös välttelyt yksin reissaamista, koska opin 90-luvulla umpirakastuneena, että kohtuullisen mustasukkainen vaimoni ei pidä siitä, jos menen yksin. Pavlovin rakkiparkakin taisi olla vähemmän ehdollistunut kuin minä.
Olen jo jonkin aikaa tuntenut epämääräistä ahdistusta ja levottomuutta. Kutsutaan sitä nyt vaikka latteasti neljänkympin kriisiksi. Reissussa tein itselleni hirvittävän ahaa-elämyksen, että onneton olotilani johtuu surkeasta avioliitostani. Vaikka koin tunteesta huonoa omaatuntoa (miten muuten tunteista voi kokea morkkista), myönsin, että näin asia on.
Samaan juonteeseen jouduin myös joustamaan 70-lukulaisesta moraalikäsityksestäni. Työpaikalla käveli vastaan täydellinen sielunkumppani, harmonian huippu ja hiottu timantti. Tämän sadun muottiin sopi tietysti se, että hänellä on täydellisesti samanlainen perhetilanne omalla puolellaan. Kun kaksi onnetonta kohtaa, on luonnollisesta, että onnelle löytyy tilaa. Mikäpä siihen sopisi paremmin kuin todellinen, syvä ja hullu rakastuminen. Seksistä ei ollut kysymys, eikä tämä seksisuhteeksi ole (vielä) rakentunutkaan. Sitä on ollut tarjolla kotonakin, eikä sen rooli näköjään ole enää niin ylikorostunut kuin nuorempana. Hyppäys kaukosäädinkumppanuudesta veret seisauttavaan rakkauteen on ollut sykähdyttävä ja tuntunut täysin oikealta. Kuitenkin tietoisuus siitä, että olen aiemmin valinnut väärin, aiheuttaa pettymyksen ja surun tunnetta. Ensimmäistä kertaa mieleeni on vakavana – ja ehkä myös ainoana oikeana – ratkaisuna tullut avioero.
Samalla kun väistelen sieltä päin tulevia ensimmäisiä kiviä, voin myös todeta tilanteessa jotain hyvääkin. Paljastin vaimolleni tunteet toista kohtaan. Sokkivaikutus oli silmiinpistävä, mutta toisaalta nyt olemme löytäneet uudelleen keskusteluyhteyden. Tässä on päässyt repimään itsensä auki suuntaan jos toiseen. Se on tavattoman antoisaa, mutta en tiedä riittääkö se kantamaan tätä eteenpäin, tai saako se minua rakastumaan vaimooni uudelleen. Tällä hetkellä epäilen sitä. Tätä kirjoittaessani vaimoni on oman työpaikkansa kanssa parin päivän kursseilla tullakseen tänään kotiin. Ikävä sanoa näin lasteni äidistä, mutta se tuntuu vastenmieliseltä, että hän on kohta taas vieressä häiritsemässä olemistani. Syyttelystä ei ole kysymys, koska tässäkin jutussa on kaksi osapuolta. Tunteita ei kuitenkaan voi näköjään kahlita, ei niin vahvoja ketjuja olekaan.
Olen kirjoitellut tätä aamuyöllä puolisen tuntia. Unirytmistä on tullut tällaista ja siihenkin näköjään tottuu. Radiossa soi Suomipop ja ulkona on hämmentävän voimakas lintujen viserrys. En kirjoittanut tätä hakeakseni patenttiratkaisua tai odottaakseni saavani vastaukseksi ehdottomia totuuksia. Vertaistuen tarve on tietysti tärkeää ja sitä varmaan tämäkin vuodatus synnyttää. Kirjoitin tämän itsekkäässä mielessä omien ajatusten selvittämiseksi. Julkaisun tarve on kuitenkin sen verran suuri, että toivottavasti jollain heräsi ajatuksia. Kommentteja saa esittää, veikkaan etten ole yksin tässä mielen tyrskyissä seilaavassa veneessä.
Hyvää kesää kaikille.
Yhteiseloa vaimoni kanssa on takana parikymmentä vuotta ja taipaleen parhaimpana tuloksena löytyy pari ihastuttavaa lasta. Näitä kultakimpaleita on myös käsittääkseni fiksusti valmisteltu tähän repivään maailmaan. Kiva ja puoliksi Nordean omistama talokin löytyy ja pihalla nököttää luonnollisesti premium-luokan auto. Fasadista ei puutu oikeastaan enää kuin kiltti kultainennoutaja ja yhteinen golf-harrastus.
Taisin jo joskus 70-luvulla lukea äitini Me Naiset – lehdestä, että horoskooppimerkkini luonteenpiirteisiin kuuluu voimakkaasti uskollisuus ja perhekeskeisyys. Tuskin edes silloin vielä ymmärsin tuollaisia aikuisten käsitteitä, mutta kai se on jäänyt jonkinlaiseksi ohjenuoraksi suhtautumisessa parisuhteeseen. Ei kannata silti ymmärtää väärin, en ole mikään tähtimerkkeihin hurahtanut enkeliparantaja. Mielestäni kuitenkin parisuhteessa eletään yhteiseloa luottamuksesta toiseen ja vaikeat päivät yhdessä tarpoen, vaikka se välillä vaikeaa olisikin.
Ajatukseni olivat pitkälle samanlaisia tähän kevääseen asti. En ole työn puolesta koskaan joutunut/saanut matkustella mutta hiljattain tuli tilaisuus viikon reissuun, jossa sain rauhassa ja itsekkäästi pohtia peilikuvaani. Olen myös välttelyt yksin reissaamista, koska opin 90-luvulla umpirakastuneena, että kohtuullisen mustasukkainen vaimoni ei pidä siitä, jos menen yksin. Pavlovin rakkiparkakin taisi olla vähemmän ehdollistunut kuin minä.
Olen jo jonkin aikaa tuntenut epämääräistä ahdistusta ja levottomuutta. Kutsutaan sitä nyt vaikka latteasti neljänkympin kriisiksi. Reissussa tein itselleni hirvittävän ahaa-elämyksen, että onneton olotilani johtuu surkeasta avioliitostani. Vaikka koin tunteesta huonoa omaatuntoa (miten muuten tunteista voi kokea morkkista), myönsin, että näin asia on.
Samaan juonteeseen jouduin myös joustamaan 70-lukulaisesta moraalikäsityksestäni. Työpaikalla käveli vastaan täydellinen sielunkumppani, harmonian huippu ja hiottu timantti. Tämän sadun muottiin sopi tietysti se, että hänellä on täydellisesti samanlainen perhetilanne omalla puolellaan. Kun kaksi onnetonta kohtaa, on luonnollisesta, että onnelle löytyy tilaa. Mikäpä siihen sopisi paremmin kuin todellinen, syvä ja hullu rakastuminen. Seksistä ei ollut kysymys, eikä tämä seksisuhteeksi ole (vielä) rakentunutkaan. Sitä on ollut tarjolla kotonakin, eikä sen rooli näköjään ole enää niin ylikorostunut kuin nuorempana. Hyppäys kaukosäädinkumppanuudesta veret seisauttavaan rakkauteen on ollut sykähdyttävä ja tuntunut täysin oikealta. Kuitenkin tietoisuus siitä, että olen aiemmin valinnut väärin, aiheuttaa pettymyksen ja surun tunnetta. Ensimmäistä kertaa mieleeni on vakavana – ja ehkä myös ainoana oikeana – ratkaisuna tullut avioero.
Samalla kun väistelen sieltä päin tulevia ensimmäisiä kiviä, voin myös todeta tilanteessa jotain hyvääkin. Paljastin vaimolleni tunteet toista kohtaan. Sokkivaikutus oli silmiinpistävä, mutta toisaalta nyt olemme löytäneet uudelleen keskusteluyhteyden. Tässä on päässyt repimään itsensä auki suuntaan jos toiseen. Se on tavattoman antoisaa, mutta en tiedä riittääkö se kantamaan tätä eteenpäin, tai saako se minua rakastumaan vaimooni uudelleen. Tällä hetkellä epäilen sitä. Tätä kirjoittaessani vaimoni on oman työpaikkansa kanssa parin päivän kursseilla tullakseen tänään kotiin. Ikävä sanoa näin lasteni äidistä, mutta se tuntuu vastenmieliseltä, että hän on kohta taas vieressä häiritsemässä olemistani. Syyttelystä ei ole kysymys, koska tässäkin jutussa on kaksi osapuolta. Tunteita ei kuitenkaan voi näköjään kahlita, ei niin vahvoja ketjuja olekaan.
Olen kirjoitellut tätä aamuyöllä puolisen tuntia. Unirytmistä on tullut tällaista ja siihenkin näköjään tottuu. Radiossa soi Suomipop ja ulkona on hämmentävän voimakas lintujen viserrys. En kirjoittanut tätä hakeakseni patenttiratkaisua tai odottaakseni saavani vastaukseksi ehdottomia totuuksia. Vertaistuen tarve on tietysti tärkeää ja sitä varmaan tämäkin vuodatus synnyttää. Kirjoitin tämän itsekkäässä mielessä omien ajatusten selvittämiseksi. Julkaisun tarve on kuitenkin sen verran suuri, että toivottavasti jollain heräsi ajatuksia. Kommentteja saa esittää, veikkaan etten ole yksin tässä mielen tyrskyissä seilaavassa veneessä.
Hyvää kesää kaikille.
Vastaukset 52
Vanhimmat
Kaippa härät ovat perhesuuntautuneita, kun tuntuu etten enää kertakaikkiaan jaksa yksin. Erosta on nyt reilu pari vuotta ja kunnon suhteesta ei tietoakaan. Rakastuin jo aikaa sitten yhteeen mieheen, mutta hän ei vaan tunnu kykenevän edes yrittämään suhdetta. Kun syyttää erostaan liiallista poissaoloa kotoa ja tilanne ei kuitenkaan ole oleellisesti muuttunut. Ei auta yhtään vaikka kuinka vakuutan, että se ei ole mitään uutta minulla ja tiedän mihin joutuisin hänen kanssaan. Rakastan ihan liikaa häntä, jotta voisin edes kuvitella sitovani häneet kahleisiin tai tekeväni mitään, mikä satuttaisi häntä.. että elämä on epäreilua.. kesä yksin.. vaikka, joku olisi niin lähellä.
Toivottavasti mietit niin kauan, että olet varma siitä, että teet oikean ratkaisun, oli se sitten mikä tahansa.
kehittymisesi johdosta...
Ihan totta, olet näemmä pohtinut rehellisesti tilannettasi.
Kyllä, elämä tarjoaa sinulle nyt erään haasteen, juuri tuon ”kriisin”. Miksikö?
Poimin paloja;
”kivassa ja turvallisessa työssä”
”Fasadista ei puutu”
”rakkiparkakin taisi olla vähemmän ehdollistunut”
Olet elänyt elämääsi ”juuri niin kuin pitää”? Mutta oliko se todella sitä sinun omaa elämääsi? Mitä jäi toteutumatta? Uskalsitko tehdä mitään jännittävää, uhkarohkeaa tai jopa arveluttavaa?
Vai saitko kaikki mitä tahdoit? Silloin edessä on yllätys, yllätys, tyhjyys. Ei enää mitään odotettavaa. Ei tullutkaan sitä auvoista onnen tunnetta, juuri sitä että ELÄÄ?
”jonkin aikaa tuntenut epämääräistä ahdistusta ja levottomuutta”
” onneton olotilani johtuu surkeasta avioliitostani”
Näin, tiesitkö että rakastumisalttius kasvaa juuri tuossa tilassa? Mikään ei tunnu oikein miltään, elämä on vähän liinakin turvallista jne. Rakastumisen tunne antaa meille ikään kuin luvan Tehdä Jotain, kun muuten emme ehkä uskalla. Käy se niinkin päin, että ne jotka uskaltavat muuttaa sitä elämäänsä enemmän itsensä kokoisiksi vaihtavat myös puolisoa, johtuen ettei toinen enää hyväksy niitä muutoksia.
No, onneksi olette saaneet keskusteluyhteyden. Vaimosi voi tehdä omat ratkaisunsa. Ehdotan vain että älkää kiirehtikö sen eron kanssa. Jos se uusi rakkaus on todellista, se kyllä kestää vaikka vuoden tai pari odotustakin.
Ja ps. tuosta ” joustamaan 70-lukulaisesta moraalikäsityksestäni”. Oli pakko nauraa, silloinhan oli ”rakastele, älä sodi” ja ”rakkaus tekee vapaaksi”, elettiin vapaiden suhteiden aikaa. Ehkä tarkoitit että sinulla on vähän vanhempi 50 -lukulainen moraalikäsitys?
Kiitos hyvästä ja kypsästä vastauksesta. 70-lukulaisella moraalikäsityksellä tarkoitinkin tuot Me Naisista imettyä horoskoppi-triviaa. Tiedossa kyllä on, että silloin ei oltu turhan tarkkoja.
Hyvää päivän jatkoa Sinulle!
Tilanteesi ei liene ensimmäinen eikä viimeinen tällä pallolla.
Mutta kerrontasi on verbaalisesti erittäin nautittavaa. Tällaista soljuvaa tekstiä olisi kiva lueskella hellepäivänä aurinkotuolissa.
Kertakaikkisen vetävä otsikko ja miellyttävää tekstiä! :)
Vaikka elämän kokemusta on vuosikymmen vähemmän ja avioliitosta ei pätkääkään, uskaltaudun silti kommentoimaan.
Minun silmääni nimittäin pisti tekstistäsi tämä kohta:"Kuitenkin tietoisuus siitä, että olen aiemmin valinnut väärin, aiheuttaa pettymyksen ja surun tunnetta."
Miksi ajattelet valinneesi väärin? Uskotko - horoskoopin lisäksi ;) - myös siihen yhteen ainoaan Oikeaan, koko elämän kestävään rakkauteen?
Onko realistista ajatella, että kaksi erilaista yksilöä kasvaisi samaan tahtiin ja vieläpä samaan suuntaan? Oletko koskaan pohtinut termiä: kasvoivat erilleen? Voisiko se ollakin totta ja jopa jossain määrin luonnollista? Miksi sen kumppanin, joka oli sinulle oikea 20 vuotta sitten, pitäisi olla sitä myös loppuelämäsi? Tietysti pitkät parisuhteet ovat minunkin mielestäni ehdottoman kunnioitettavia ja näkisin mielelläni ihmisen yksiavioisena, mutta olen myös varma, että ilman kovaa työtä se ei onnistu. Eikä ilman molempien_osapuolien valtavaa halua.
Olet vannonut tahtovasi rakastaa puolisoasi kuolemaan asti. Ehkä nyt on tullut se hetki, jolloin tarvitaan sitä tahtoa. Tahdotko, että suhteesi jatkuu vaimosi kanssa? Oletko valmis työstämään ennen kaikkea itseäsi pitääksesi liittosi kasassa? Vai valitsetko todennäköisesti helpomman ja yleisemmän ratkaisun ja eroat?
Musta kannattais ainakin yrittää vaimon kanssa. Olisko pari- tai yksilöterapia mahdollista?
Aurinkoista kesää!
Eipä ole helppo tuo tilanteesi. Et taida kyllä helppoutta hakeakaan, muutenhan jatkaisit vain vanhaan malliin. En viitsi ryhtyä ehdottelemaan avioliittoleirejä, perheneuvontaa, Pariisinmatkaa tms. koska tiedostavasta ja pohdiskelevasta sävystäsi voin päätellä, että olet varmasti käynyt näitäkin vaihtoehtoja mielessäsi lävitse. Jotta tuollaisista voisi olla apua, täytyy sitä apua oikeasti halutakin saada. Kosketus omiin tunteisiin on elämän ohjenuorana mielestäni erittäin tärkeä, ja näemmä sekä tunnet vahvasti, että tiedostat ja osaat niitä tunteitasi ilmaista. Ilman kosketusta omiin tunteisiinsa ihminen kuivuu pystyyn.
Vaikka nyt tuntuu hankalalta, on kriisissä kasvun, kehittymisen ja muutoksen siemen. Tämän voin todeta monet kriisit läpikäyneenä ja jälleen sellaisessa itsekin seilaavana. Aika varmastikin näyttää, minkä suunnan löydät mutta uskon, että se on joka tapauksessa entistä parempi. Kunhan pysyt uskollisena itsellesi. Voisiko olla niin, että asioilla on tapana järjestyä?
Juuri noin olen ajatellut, jopa se Pariisin reissu on käynyt mielessä. Sinusta huomaa, että olet joskus kokenut jotain pysäyttävää.
Kiitos kun jaoit ajatuksiasi. Asioilla on tosiaan tapana järjestyä.
Kyllä sä osaat kyllä ilkeästä jutusta kauniin tekstin, vaikka se ei uppoa muhun kyllä yhtään.
Kyllä sinä aikanas olet valinnut oikein, matkan varrella vaan olette muuttuneet. Samalla arki tappanut suhdetta. Luuletko tosiaan että tämän verenseisauttavan rakkauden kanssa arki vois olla helpompaa? Luulenpa että te ette ratsasta sinne auringonlaskuun yhdessä. Vaan edessä olis rankka uusioperheen elämä, että siinä teille kuherruskuukautta oikein kunnolla.
Ja ennen kun oikeasti teet mitään niin MIETI kuinka monen ihmisen elämän revit rikki, eikä siinä rytäkässä tule menemään pelkästään omien lastesi elämä, vaan siinä hajoaa myös toinen perhe.
Olen itse avioeroperheen lapsi, jossa isä lähti hetken hullaantumisen takia menemään kun olin teini-iässä, hän jätti äitini yht´äkkiä pärjäämään yksin ja viis veisasi meistä lapsista (ei kauheasti halunnut olla yhteyksissä)
Tietty tän toisen muijan kolme muuta lasta pyöri jatkuvasti heidän ympärillään ja nää muksut paikkas meidän olemassa olon. Eipä sitä onnea kestänyt kovinkaan kauan kun faijan elämän nainen oli arki elämässä ihan toisenlainen kun siinä alku romanssin huumassa. Lopputulos oli se että kolem vuotta sitä "onnea" kesti, ja välit omaan faijaan TODELLA etäiset, meillä vaan ei ole mitään puhuttavaa.
Että koitas nyt kuiten istua ales, vetää henkeä ja MIETI JÄRJELLÄ älä jalkovälillä. Olet vaimos kanssa rakentanut ihan hyvän elämän, jota ei heti ensimmäisen ihastuksen kohdalla kannata tuhota ja palasiksi repiä. Sen verran paljon olette vuosien varrella varmaan toisistanne erkaantuneet että voisitte tosiaan löytää uusia asioita toisistanne. Ainakin yrittämisen olet vaimollesi ja lapsillesi velkaa. Onhan noita avioliittoveuvojia ja avioliittoleirejä. Yrittämättä ei kannata luovuttaa, jos sen jälkeen ei onnistu niin sitten asiaa kannattaa harkita uudelleen.
Jokaisessa avioliitossa on tuollaisia kausia.
Onko teillä puutarha? Kukoistaako se, jos ei sitä hoida, vai kasvavatko rikkaruohot? Avioliitto on sama asia. Ei ole väliä sillä, kenen kanssa on avioliitossa. Ei ole väliä sillä, mitä kasveja puutarhassa on.
Rakastuminen on tunneryöppy ja sekavia aivokemioita enemmän kuin aitoa rakkautta. Kehottaisin nyt tutkimaan näitä asioita tarkemmin ennen kuin pilaat neljän ihmisen elämän mukaan lukien omasi.
Vastenmieliset tunteet vaimoa kohtaan ovat normaaleja. Teidän on saatava yhteys välillenne uudelleen. Televisiot ja videot piiloon ja lemmenlomalle!!! Herra ties kuinka paljon patoutumia teillä on keskenänne. Menkää vaikka avioliittoleirille löytämään toisenne uudelleen auttavissa käsissä ja rakastukaa toisiinne tulisemmin ja syvemmin kuin osaatte kuvitellakaan!
Onnea liitolle! Ihastumiset tulee ja menee ja niitä varten pitää olla valmiina, ettei käy noin niin kuin sinulle!
Vaimosi ei ole ensisijassa "lastesi äiti"! Hän on VAIMOSI, tärkein ihminen elämässäsi - jopa lasten edellä. Jospa alkaisit käyttäytymään siten, niin ehkä tunteesikin seuraisivat perässä.
Haluan tuoda toisenlaista näkökulmaa. Olen itse elänyt saman. Rakastuminen, rakastaminen, ilman seksuaalista kosketusta. Ja minä olen se nainen, joka valitsi puolisonsa, sen etten riko kenenkään perhettä.
20 vuotta sitten tapasin mieheni, rakastin - kuten hänkin. Rakastan yhä. Mutta sama ahdistuksen tunne puolisoni kanssa vaivasi minua kuin vaivaa sinuakin.
Sitten yhtenä päivänä kollegani, joka on niin vaatimaton mies etten olisi ikinä edes huomannut häntä, istui kanssani syömään. Ja hän alkoi jutella. Minulla oli heti hyvä olla. Olin kotona. Juttelimme pari vuotta. Pieniä lähelletulemisia, kiusoittelua, ainainen epäily. Aloin odottaa hänen näkemistään. Heräsin. Rakastuin. Ymmärsin, että se on vain yhden kerran elämässä kun olen rakastunut - tässä. Koko sydämeni tunsi, että olen kohdannut sen oikean. Tähän haluan jäädä. Olen yhä varma tästä tunteesta, mielipiteestä, ajatuksesta. Kun näen hänet, tunnen pelkän lämmön, tunnen itseni rakastetuksi ja tiedän, että hän tuntee samoin. Kaipaan häntä joka hetki.
Sitten aloin punnita vaihtoehtoja. Hänellä on perhe. Minun miehelläni on avioliitossa lupaamani oikeus rakkauteeni. Haluan suojella näitä hyviä ihmisiä, niitä jotka ovat syyttään joutuneet tähän. En halua rikkoa mitään. En halua vaatia mitään. En pyydä mitään. Kohtelen häntä siis aina asiallisesti, ystävällisesti. Vastaan vain ystävällisesti hänen sellaisiin viesteihinsä, joista voi kuulla tunteen elävän. En tee yhtään loukkausta muita kohtaan. Ja hiljaisuudessa sydämeni särkyy, kerta toisensa jälkeen, jokaisessa lempeässä kohtaamisessa.
Ja nyt kaksi vuotta olen taistellut irti tuosta tunteesta. Ja sillä on vahvat juuret sydämessäni. Olen tehnyt isoja ratkaisuja suojellakseni muita. Olen muuttanut, vaihtanut työtä, siirtänyt aikataulujani. Olen vältellyt, paennut, huijannut häntä antamalla ymmärtää että minun puoleltani kyse on ystävällisyydestä - sillä haluan, että hän saa olla onnellinen perheensä kanssa. En tee itseäni tykö. Kaikki muut menevät ensin. Hänen lapsensa, minun mieheni, hänen puolisonsa.
Ja voin kertoa, että se sattuu. Se tekee mielettömän kipeää omin käsin tappaa tunteensa, syrjäyttää sydämensä. Olen vanhentunut vuosia hetkessä, kieltämällä itseni. Joka päivä tunnen mieletöntä kaipausta, surua. Haluan vain olla hänen henkensä lähellä, kanssa, luona. Ja joka päivä itseni amputoiminen sattuu. Se tekee paljon enemmän kipeää kuin eroaminen huonosta suhteesta, sillä se on ero todellisesta rakkaudesta sen kaikkein kauneimmalla hetkellä.
Olen itse avioeroperheestä. En usko lainkaan tapauksessasi ajatukseen "keskity puolisoosi". Varmasti joissain tapauksissa avioliittoleiri ratkaisee hyvin. Mutta minun vanhempieni ero oli hyvästä meille kaikille lapsille. Erityisesti äidilleni, joka oli jätetty osapuoli, se oli positiivinen ratkaisu. Uskon avioeroon ja avioliittoon, rakkauteen - kaikkiin näihin kun ne tekee oikeamielinen, rakastava sydän.
Uskonkin niin, että ihmissuhteilla on eri pituisia elinkaaria. On pareja, jotka ovat onnellisia ja hyvinvoivia loppuun asti - teinistä vanhuuteen. Ja on ihmissuhteita, jotka näivettyvät muutamassa vuodessa. Ja ihmissuhteita, joissa on nuorena menty yhteen - ja kasvettu aikuiseksi, kypsemmiksi, pohdiskelevammiksi vanhempana ja ehkä vasta silloin jotkut meistä pystyvät näkemään/kokemaan/tuntemaan sen oikean sielunkumppanin. Eikä se tule oikeana aikana. Eivätkä tunteet kuule/tunnusta mitään moraalia, statusta, siviilisäätyä. Ne tulevat kun olet valmis.
Tunteet syntyvät vuorovaikutustilanteessa ja niillä on viesti. Ne puolustavat meitä, elämäämme. Ei ole "oikeita" ratkaisuja, on vain eri ratkaisuja. Ja niillä on vain erilaisia seurauksia.
Minä olen tehnyt "väärän" ratkaisun. Joidenkin mielestä ratkaisuni on oikea, koska se on moraalisesti hyväksytty. Minun mielestäni aviomiehelläni on oikeus tulla aidosti rakastetuksi - minä en pysty sitä enää antamaan. Yritän kyllä, koska hän haluaa niin.
Mutta kun tunteet ovat menneet, ne ovat menneet. Oman sydämen särkyminen on merkinnyt hiljaista, tuntematonta tuskaa, sellaista jota kukaan ei tiedä eikä tunne. On sattunut aivan hirvittävästi luopua. Uskon, että aivan yhtä paljon olisi sattunut avioero tai petos, niin kipeää se on tehnyt kääntyä pois. Koskaan en tule kiittämään itseäni tästä. Olen onnellinen, että ohitse oman sydämeni pelastin perheen, että aviomieheni on onnellinen - mutta oma elämäni on menettänyt pitkälle merkityksensä.
Me kaikki toivumme, usein minkälaisissa tahansa ratkaisuissa, elämme edelleen. Mutta päätökseni ei ole ollut helppo. Se on kaiken keskellä ollut yksinäinen kärsimysnäytelmä.
Näistä lähtökohdista haluan sanoa: Olet rohkea, rehellinen itsellesi ja toisille. Se on hyvä. Anna mennä. Jos se tuntuu täysin oikealta, se myös on sitä, sen hetken kun se elää. Ja toivottavasti rakkautesi ja rohkeutesi elää pitkään. :)
kerrankin tällaista analysoivaa tekstiä.
Olet uskaltanut mennä vähän syvemmälle ja todella miettinyt asiaa. Mitä syvemmälle mene, sitä raatelevammaksi käy, sillä mikään ei olekaan niin itsestään selvää. Omaa itseään on pakko kaivella ja samalla katsoa, mitkä ovat ne todella tärkeät asiat (eli arvot).
Sinä valitsit perheen ja luovuit mahdollisuudesta rakkauteen. Kova päätös, mutta kunnioitettava. Itse päädyin toiseen ratkaisuun. Selvittelin kysymyksiä vuosia. Olen käynyt samoja pohdintoja ja yrittänyt selvittää, mitkä ovat ne rajat, mikä on ”oikeaa” ja mikä ”väärää”. Hiton vaikeaa se on.
Kuten, jos uhraan elämäni muille, kuinka se vaikuttaa tulevaisuudessa. Kun katselin heitä, jotka ovat sen tehneet, ei se ollut kovin vakuuttavaa, vaikka ihan omia vanhempiani tarkkaillen. Katkeruus ja syyttely tuntuivat voimistuvan vuosien myötä.
Läksy, jonka olen oppinut, on luopumisen läksy. Aina on luovuttava jostakin saadakseen jotain. Harvoin se luopuminen on helppoa, se satuttaa. Kun laittaa eri vaihtoehtoja rinnakkain ja selvittää, mikä niistä olisi se paras, löytää niin monta selitystä ja käsitystä, ettei se ainakaan helpota valintaa.
Tuo lyömäase, jota käytetään moraalisesti itsensä ylentäneiden taholta on, että perhe pitää pelastaa kärsimyksiltä. Kun todella aloin ottaa selvää, mitä kärsimyksiä oikein tarkoitettiin, olin ymmälläni. Se että otan muiden kärsimykset harteilleni ja kidun hiljaa, on onnen perusta muille? Kuinka kauan tuota taakkaa jaksaa kantaa murtumatta henkisesti? Antaako se levollisuuden ja rauhan elämääni? Vai tuleeko minusta lopulta katkera ja muita syyllistävä ihminen? Miten paljon on yhden ihmisen uhrauduttava muiden eteen? Miksi niiden muiden ei tarvitse uhrautua? Antavatko he mitään arvoa sille, että minä menetin elämäni? En jos eivät?
Perheenä on helpompi elää, on turvattu taloudellinen aseman sekä arvostettu sosiaalinen asema. Kun tulee ongelmia parisuhteeseen tai lapsien kanssa, kukaan ei syytä sinua. Siunaillaan vaan sitä, ”Kun kaikki oli hyvin…” niin miten ihmeessä pääsi noin tapahtumaan? Yksinhuoltajallahan on juuri päinvastoin, kaikki ongelmat mitä tulee, se on vain ja ainoastaan hänen vikansa, koska erosi. Tuo syyllistämisen taakka on useimmille pelottava ja liian raskas, mieluummin jatketaan sitä kärsimystä. Teit niin tai näin, sinä olet se joka maksat eniten. Vaikka totuus on, että lasten tulevaisuuteen vaikuttaa muutkin seikat, yhtälailla se perheessä kasvanut on kärsinyt kuin eronperheen lapsi menestynyt.
Huomaamattaan moni syytteli ja syyllisti muita, ihan jopa omia lapsiaan. Se tuntui rankalta perinnöltä lapsille, ja sitä olen itsekin saanut kokea. ”sinun pitäisi olla kiitollinen, että sinulla oli koti” (koti jossa oli kylmyyttä ja riitaa, koska he syyttelivät toisiaan), ”Sinun takiasi me olemme…” – eli olin kiitollisuuden velassa vanhempiini. Syyllisyys siitä, että on saanut elämän, on tunne joka estää elämästä ja tuo masennuksen. Siitä eroon pääseminen on ollut vuosien työ.
Luopuminen omista elämän arvoista, päämääristä, elämäntavoista, ammatista ja unelmista ei onnistunut minulta. En halunnut katkeraksi ja onnettomaksi. kysyin kerran (nyt aikuisia) lapsiltani, mitä he ovat mieltä. Heille olisi ollut perinteinen koti hyvä, mutta kaikki sanoivat, ettei ”kylmä” (kulissi) koti ei ole koti, kun ovat nähneet enemmän elämää.
Keskustelin myös mieheni kanssa siitä, oliko hän valmis elämään kanssani, vaikka tunteeni eivät olekaan sitä, mitä hän toivoi ja odotti. Häntä ei olisi haitannut, mutta kuitenkin hän haki jotain niistä vieraista naisista! Se ei minua häirinnyt, minua häiritsi oma tilanteeni ja omat tunteeni. Eroon ei liittynyt ulkopuolisia, minä lähdin koska en kyennyt uhraamana itseäni, en edes lääkkeiden avulla.
Päätin ottaa oman elämäni haltuuni. Rikoin nuo lasiseinät ja päätin pitää pintani. Siitä olen nyt iloinen ja olen löytänyt rauhan itselleni. Niin, ja tavannut myös rakkauden...
Vai onko sittenkään?
Tuon ensimmäisen reaktion jälkeen tulee mieleen, että kuinka hyvin tuolla ihmisellä ehkä onkaan asiat. Hänen ei tarvitse pitää huolta omasta onnellisuudestaan. Pitääkö siitä huolen joku muu niin hyvin, että sinulla on voimaa ja energiaa keskittyä jopa muiden onnellisuuteen?
Minun todellisuuttani on, että ellei tässä maailmassa itse pidä kynsin hampain kiinni omasta hyvinvoinnistaan, tulee auttamatta poljetuksi jalkoihin. Kukaan ei välitä niin pitkälle.
Siinä valossa herääkin kysymys, onko tarinassasi sittenkään kerrottu kaikkea. Onko takana jotain, mikä tekeekin ratkaisustasi normaalin itsekkään? Ellei, epäilen, että tulet katumaan päätöstäsi loppuelämäsi. Eikä siinä silloin ole mitään kunnioitettavaa, saati kadehdittavaa.
Oman eron kurimuksessa pohdin kauan näitä asioita: omaa syyllisyyttä perheen rikkoontumiseen, omia tarpeita, lapsien parasta ym. ym.
Erosta on nyt viitisen vuotta ja tyttäreni valaisi asioita niin osuvasti. Hän oli katkera siitä, etten lähtenyt aiemmin ja pelastanut sitä, mikä vielä pelastettavissa oli silloin. Oman elämän kaaoksessa en nähnyt lasten perimmäistä kärsimystä: mitä hiton väliä on perheellä, jos osapuolet siinä kärsivät? Olemme keskustelleet noista ajoista paljonkin. Tunnen välillä syyllisyyttä, mutta tehtyä ei enää saa tekemättömäksi. Toivotaan, että kaikki tämä kasvattaa meitä ihmisenä, vaikka kova on kasvatus ollut... Tästä on suunta vain eteen päin.
En kommentoi tilannettasi, vaan pakko puuttua...nimittäin kirjoitustyyliisi, joka on aivan uskomattoman mukaansa tempaavaa. Jos et ole jo kirjaileva, niin harkitsehan vakavasti aloittamista ja pidemmän eepoksen tuottamista...
Kerrankin lukee noin pitkän vuodatuksen vauhdilla loppuun :)
Mainiota! Tai rakastuneen hurmosta?
Heh. Kiitos! Odotin ekaksi moralisteja ja moitteita, niitä täällä usein saa. (Ilmoittautuvat ehkä vasta kohta...)
Se on varmaan niin, että kun sydän puhuu - sen kuulevat ne, jotka uskaltavat tuntea tai jotka ovat eläneet tai osaavat eläytyä. :) Ja onhan mulla noita, kirjallisia kokeiluja, mutta tässä puhui tunne, rakkaus. Eikä se ole enää hurmosta, kyllä tuossa on menty pitkä tie.
Todellakin kiitos! Kommentistasi tuli hyvä mieli.
Minunkin on pakko kehua kirjoitustyyliäsi - oli tosi kiva lukea tekstiäsi. Sydämeni melkein itki puolestasi, kun tunnet noin syvästi toista miestä kohtaan, mutta minun täytyy myös kiittää sinua, että et ole ollut itsekäs, vaan olet laittanut perheet oman onnesi edelle. Minunkin sydämeeni pääsi mies yli vuosi sitten, mutta olen ollut uskollinen ja aion ollakin. Yritän kaikkeni, jotta unohdan hänet ja löydän taas onnen puolisoni kanssa. Arvostan elämääni ja perhettäni liikaa, jotta rikkoisin kaiken.
Mutta suurin niistä Rakkaus! Huomasin harmaan hiussuortuvan otsallani! Katsoin
että hänellä on myös. Yht`äkkiä muistin lokeroista tulvahti mieleeni: " Miten kaunis
olet rakkaani, ihana, suloinen armaani. Vain nuoruuden Rakkaus on puhdas ja viaton."
Viattomista, ihastuksen katseista se alkoi. Elämän ehtoopuolta kohta jo lähestymme ja koko elämä yhdessä eletty! Tutut hiuskiehkurat samalla tyynyllä.
Eipä oo vieraat kiinnostanu. Ja voi sitä ikävää ja rakkauven nälkää nuorempana.
Nyt riittää ystävällinen hymy ja "silmän vinkkaus."
Nyt ymmärrämme, että olemme lahjoja toisillemme, sielunkumppaneita.
Siis mitä lumoavaa tuossa tekstissä muka on? Typeriä ja kliseisiä sanakikkailuja ja mieshän myöntää hienosti kiertäen olevansa täysi mulkku.
Mitäkö lumoavaa? Etkö huomaa taikaa ja väreilyä ilmassa? On kevät, aamuyön
mieto sumu vielä kedon yllä. Kello on 5 ja jotain, lähes 40- vuotias "komeaksikin haukuttu" mies on hereillä. Hän kertoo pitäneensä itsensä timmissä kunnossa,
kaikki muu on hyvin, turvallinen hyvä työ, talot,tavarat, "kultakipalelapset".
Suurin ongelma on pirunmoinen intohimo työkaveriin, tuo hiottu timantti, riivaa yötä päivää! "Jotkut sanoo sitä rakkaudeksi!"
Mutta, nyt on aviovaimo tulossa reissusta kotiin. Kirjoittaja harmittelee kun valitsi
silloin vuosia sitten väärin, ja " timantilla" sama tilanne.
Sitä tässä pähkäillään lintujen uskomattoman liverryksen ja sirityksen ja vastapuhjenneiden lehvien havistessa! Ist Liebe immer so schwer, oder ?
Odotan myös pientä valkeaa nenäliinaa kämmenessäni puristaen, kuinka mahtaa tarinan sankarin käydä. Saako sirpaleista rakennettu mies sen veret seisauttavan rakkauden omakseen? Vai tyytykö hän hankkimaan kultaisen noutajan ja golfosakkeen, jotka jakaa vaimonsa kanssa? Kenties repii hän itsensä suuntaan ja toiseen? Ah miehekäs Taurus, päästä meidät piinasta ja kerro valintasi!
Juu kyllä huomasin tuon taikatempun, joka saanee kliseisyydellään pöksyt märiksi...
Eli suomeksi sanoen mies myöntää olevansa omahyväinen mulkku jonka aivohormonit pakottavat päässä enemmän kuin järki, mutta tekee sen hienosti kiertäen.
... iki-ihana elokuva "Gabriel tule takaisin". Herra Taurus osaa varmaan puhua pyörryksiin monta muutakin herkkäluontoista henkilöä. Uskoo jopa itsekin omiin koukeroihinsa.
Mutta kaikkiin ei tollanen verbaalikikkailu uppoa.
Mariza kultaseni, olet lumonnut minut, yksinkertaisen DI:n. " kuinka voit väittää
rakastavasi minua kun et sydämessäsi luota minuun"? Kuolen mieluummin kuin
elän ilman Sinua! Kuuletko hengitykseni? Suljen silmäni ja ajattelen Sinua!
Wer liebt, lebt gern!
... herra Insinöörihän on aivan mahdoton. Kenties tiemme johtaa illalla paviljongin varjoon. Saatte haltuunne sydämeni, joka on kuin pieni värisevä varpusenpoika. Pidelkää sitä hellästi kämmenissänne, ettei se vahingoittuisi.
Tekstini kirvoitti vastauksia, kuten arvelinkin - kiitos niistä. Ihmisenä on joskus kovin vaikeaa, mutta se kai kuuluu elämään. Omiin ongelmiin on niin pahuksen helppoa käpertyä ja tuskailla niitten kanssa.
Tunteiden hallitseminen on kuitenkin mahdotonta ja siitä tässä kai on kysymys. Niitä ei voi tikulla sytyttää eikä puhaltamlla sammuttaakaan.
Jatketaan tästä, toivottavasti jutustelu jatkuu.
Jösses miten omahyväistä tekstiä... kirjoittaja on täysin hurmaantunut omasta verbaalisesta kyvystään. Menee kyllä pikkasen överiksi, en voinut kuin nauraa - teksti on kuin kioskikirjojen parodiaa!
"ulkona on hämmentävän voimakas lintujen viserrys" "mielen tyrskyissä seilaavassa veneessä" "hyppäys kaukosäädinkumppanuudesta veret seisauttavaan rakkauteen"
Kehottaisin kirjoittajaa harrastamaan hieman laadukkaampaa kirjallisuutta, jospa ne omatkin ilmaisutaidot kehittyisivät siinä samalla. Niin, ja horoskoopit ovat muuten ihan täyttä puppua.
..etten pysty nousemaan tasollesi, mutta pystyt varmaan kirjallisuuden asiantuntijana suosittelemaan jotain osuvampaa. Minulla on kyllä jatkuva tarve kehittää omaa ilmaisutaitoani, mutta parempaan en tässä mielentilassa pysty.
Sinulle toivoisin myös sisälukutaidon kehittämistä muun muassa horoskooppiviittauksien suhteen, mutta enpä lähde selvästi älykkäämpää haastamaan.
Kivaa viikon jatkoa sinullekin!
Lääkäriin. Siltä löytyy sopivan väriset pillerit joka vaivaan. Myös sinun ahdistuneisuuteesi ja masentuneisuuteesi.
Ja sitten terapiaan ja etsimään omaa elämää.
Itse olen kokenut tätä samaa kuten runsaslukinen joukko muitakin.
Em. resepti puree paremmin kuin vuodattelut nettipaslstoilla.
Niinhän mainoksessakin sanotaan - lukeminen kannattaa aina.
Ei pidä vetää tankkeria nenään, jos saa kritiikkiä. Lue vaan ylempänä olevia ylistäviä kommentteja, jos kaipaat pelkkää munille puhaltelua.
Itsesääli on itsekkyyden jaloin muoto.
Puhutko nyt itsestäsi vai minusta? Mistä moinen katkeruus, pelottaako sinua, ettet enää olekaan tämän nettitunkion älykkäin ja nokkelin sanailija?
Iloitsen kuitenkin ilmeisen onnellisesta parisuhteestasi.
Kelataanpas nyt alkuun.
Kirjoitit alussa tarinan siitä, kuinka petit vaimoasi ja haet täältä ymmärrystä ja sympatiaa.
Monet lukijat ihastelevat loistavaa ilmaisuasi.
Minä taas kritisoin kirjoitustyyliäsi ja tapaasi kertoa asiat. En puuttunut sanallakaan parisuhteesi tilaan tai siihen, miten Sinun tulisi toimia elämässäsi.
Ymmärrän kyllä, kun viuhuva tunnemyrsky keikuttaa aatostesi purtta rakkauden tyrskyävällä merellä, niin pieniä ylilyöntejä saattaa tulla. Mutta hyvinhän ne jutut tänne "nettitunkioon" uppoaa.
pian se kanivaihe menee ohi..tulee uusia ihanaisia..oisko viisasta pitää se vanha vaimo varalla..se on niin tyhmäkin ja vainoharhainen..päässä vikaa..ei se usko että sinä olisit se joka flirttaa ja haluaa naisten pöksyihin..kyllä ne on ne naiset..ne tuppaavat tarjoamaan itseään sinulle..näinhän vaimosi aattelee..sehän on turvallista..
Niin, että pillereillä, tropeilla ja terapioilla tunteita päin. Joka vaivaan ja tunteeseen löytyy joku lääketieteellinen hoitokeino ja ratkaisu, kunhan vain ei tarvitse tuntea ja kohdata omia tunteitaan; rakastaa, vihata, surra, ikävöidä, tuntea suunnatonta iloa, itkeä, nauraa, olla alakuloinen... Nehän on kaikki väärin ja kiellettyjä ja nykyelämälle vieraita.
Edustat yypillistä suomalaista ajattelukantaa.
Ei saisi tuntea mielihyvää siitä, että onnistuu jossain. Eikä voi hyvin mielin ottaa vastaan kehuja, vai?
Olet tosi ikävä ihminen. Et näköjään kestä toisten menestystä mitenkään. Toivottavasti et joudu tekemään työtä minkään ammatillisen ryhmän sisällä. Ei tuollaisen katkeran mielen kanssa voi toimia..
Kaivaudu yös sieltä kuopastasi, tai anna muiden iloita toisten ja itsensä puolesta!
Luepa ketjun aloittajan viesti ihan ajatuksella ja kerro sitten, ansaitseeko kehuja tai pitäisikö hänen puolestaan iloita?
Menestyn työssäni ja iloitsen myös kollegojeni menestyksestä, joka on todella ansaittua. Kuten kaikkien muidenkin menestyksestä. Mulla ei ole mitään syytä kadehtia ketään. Mutta tekopyhyyttä ja omahyväisyyttä saa ja pitää kritisoida - oletko kenties eri mieltä? Kun p**kan nokkaan pannaan kirsikka, se ei muutu leivokseksi.
huomaa ettei ne onkelmat ole olemattomia vanhemmallakaan iällä. Tuskasi tuntuu tekstissäsi. :(
En tiedä mitä vaimoasi auttaa muuten tieto, että olet ihastunut toiseen, mutta et tiedä mitä haluat tehdä? Vaimosi ei voi päättää asiaa puolestasi, vaikka myönnettäköön että teillä on paljon pelissä. Rehellisyys ei peri maata joka asiassa, tai ainakaan saa asioita eteenpäin. Takoitan vain, että toivottavasti et ajattele että puhumalla rehellisesti voit pestä kätesi asiasta. Ehkä henkisesti, mutta et toiminnan tasolla.
Oman pään sotkut kuten nämä avioeroon liittyvät arvoasiat pitää käsitellä omassa päässä, jotta itsensä kanssa voi elää ja kehittyä, mitä ilmeisesti kaipaat. Sitten voit tehdä päätöksiä. Niitä SINULTA tullaan kaipaamaankin luultavasti.
En jaksanut tuota lukea kuin silmäillen mutta kyllä on miehellä munaa kun viitsii todeta tommosta.
Itse olisin jo hypännyt tossa vaiheessa koskeen.
Mielenkiintoinen ja sykähdyttävä keskustelu, jossa on kylläkin esitetty hyviä näkökantoja, on jotenkin kiertynyt pelkästään teeman "jättääkö perhe uuden rakkauden vuoksi" ympärille. Patenttiratkaisuna on helppo todeta, että avioliiton ja perheen vuoksi kannattaa ja täytyy taistella, aika paljonhan siellä alttarilla tuli luvattua. Mutta nämäkään tilanteet, joita moni on kokenut, eivät ole identtisiä. Itse samantyyppistä tilannetta läpikäyvänä voin todellakin todeta, että sillä yhteisellä historialla oman puolison kanssa on merkitystä hyvässä ja pahassa. Yrittämisen mielekkyyteen vaikuttavat vanhat skismat, loukatuksi tulemiset, kaunat ja katkeruudet. Jos on tunne, että liian paljon on tapahtunut jo paljon ennen kuin on ajautunut rakastumiseen ulkopuoliseen, joutuu eron mahdollisuuttakin miettimään eri tavalla. Omalla kohdallani on tilanne, että jos eroan, eroan liittoni ongelmien, oman mielenterveyteni ja tulevaisuuteni tähden, en vaihtaakseni miehen toiseen. Uusi rakkaus vain toi ongelmat näkyviksi vasten kasvoja niin, etten enää pysty niiden ohi katsomaan, vaikka kovasti olen vuosia yrittänyt.
Jokainen joutuu itse päättämään, milloin on viimeinen kivi käännetty avioliiton eteen. Päätös on niin vaikea, etten usko herra Tauruksenkaan sitä hetken huumassa ja kevyesti tekevän.
Tilastoissa suurin osa avioeroista on turhia . Avioerot ovat hyväksyttyjä todellisiin syihin perustuen, mutta sinun uumoilema avioero on yksi turhista.
Jos et ole nykyisessä liitossa osannut tehdä arjesta "juhlaa", et osaa seuraavassakaan. Arki koittaa nopeasti uudessakin suhteessa ja sitten tilalle tulee entisen liiton turhaumat vielä tuhdimpana annoksena.
Ei täälläkään uskota horoskooppeihin, mutta härkämies panee uskomaan! Tuo eläinradan kiihkeä jukuripää puskee....puskee.. sinnillä läpi harmaan kiven, vaikka
viisaampi olisi perääntynyt.
Vietit vie nyt miestä! Annetaan pojan erehtyä! Vielä 40-vuotiaana ei erektio-ongelmat ole päällimmäisenä ja pikku Casanova voi aloittaa runoilun! Nyt jos koskaan lintujen hämmentävä liverrys nostaa fiiliksiä, 50- vuotiaana on kuulokin
jo alentunut.
Henkeäsalpaavaa, hyperventiloivaa kesäkuumaa Sinulle härkämies, ennenkuin
syys-sateet liuottaa loputkin mehut! Että nyt vain OLEE, OLEE!!!
Törkimys mitätöi parinkymmentä vuotta kestäneen lapsellisen liiton väittämällä liittoa virheeksi. Aika kevyttä elämää noissa avioliitoissa eletään.
EROTKAA
minulla meni monta vuotta pohtiessani omaa 30v avioliittoani samaan tapaan kuin sinä nyt..tänä keväänä tein ratkaisuni..muutin pois..nyt on ihana ja helpottunut olo tulla omaan kotiin,vaikka ei siellä kukaan odotakaan..
Kyynisyysmittarin viisari on tässä ketjussa jo heilahtanut siihen malliin, että minun on siihen turha sotkeentua.
Kuvailemasi kaltainen rakastumiskokemus tuli omalle kohdalleni reilu 10 vuotta sitten. Olin silloin naimisissa ja elin myös tuollaista fasadit-kunnossa olevaa elämää. Nuorena alkanut suhde mieheeni oli kestänyt jo lähes 10 vuotta ja olin nk. asettunut aloilleni. Perheenlisäystäkin oli hiljalleen alettu suunnitella. Kaikki piti siis oleman kunnossa ja elämä auki edessä.
Niin siinä sitten vain kävi minulle, joka en kuunaan uskonut mihinkään rakkauden salamaniskuihin enkä romantiikkakirjallisuuden tarjoilemiin jalat-alta-rakastumisiin. Mies ei ollut edes ennestään tuttu eikä työpaikkarakkaus. Se kohtaaminen oli näin jälkeenpäin ajatellen hetki, joka jakaa edelleen elämäni ennen ja jälkeen. Mä muutuin täysin sillä seurauksella, että myös avioliittoni loppui käytännössä siihen paikkaan. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Tunne oli toisaalta huumaava ja toisaalta repivä kaikenlaisin fyysisin sivuoirein; ennestään hoikasta olemuksestani katosi kiloja, ruoka ei maittanut, piti olla koko ajan liikkeellä ja lenkkeily tarjosi hyvän keinon, uni oli katkonaista, keskittymiskyky nollassa ja seksuaaliset halut kävi tavallisestikin aktiivisella naisella ihan hirveillä kierroksilla.
No, tällä sadulla ei ole sellaista onnellista loppua, että olisimme eläneet onnellisina yhdessä elämämme loppuun saakka. Rakkaussuhde kaatui aikanaan kaikenlaisiin kohtalon järjestämiin yllätyksiin, mutta ihana tunne jäi. Sellainen, että tiedän miltä intohimoinen rakkaus tuntuu ja että pystyn sellaisiin tunteisiin. Sitä ei kukaan voi ottaa minulta pois. En ole hetkeäkään katunut, että uskalsin silloin ottaa riskin ja hypätä suin päin tuntemattomaan. En väitä, että elämästäni olisi tullut pelkkää päivänpaistetta. Se on välillä hyvää, joskus erittäin hyvää ja välillä taas skeidaa. Ihan niin kuin meillä kaikilla. Olen myöhemmin perustanut perheen. Meillä on nyk. mieheni kanssa ihanat lapset ja suhde on hyvä kahden keski-ikäisen aikuisen eronneen ihmisen 2. avioliitto ja näillä mennään :) En edes kaipaa muunlaista, koska luulen etten oikein hyvin edes kestäisi toista samanlaista tunnekokemusta kaikkineen.
Täällä härkänainen..tervehdykseni.Osasitpa kirjoittaa hienosti...
jättää vaimosi tämän kolleegasi takia, niin muista jättää vaimosi sitten ikuisiksi ajoiksi rauhaan. Eli ei mitään takaisin aneluja, jos tässä uudessa rakkaudessa tulee ryppyjä. Se olisi säälittävää ja itsekästä.
tekstisi on kuin harlekin pokkarista,tai vanhasta Suomi filmistä, yök siirappia..tule reaali maailmaan sieltä romanttisesta aah, lääh, ooh fantasia maailmastasi.
Ei uskoisi, että olet mies?
Ei se sun olemisesi parane, jos nyt vaihdat eukkosi toiseen salamarakkaus loppuu, kun arki alkaa ja uusioperheen vaikeudet tulee mukaan.
Erota voit, mutta ole ensin yksin ja tilitä vanha loppuun myös henkiseltä puolelta ja koita olla onnellinen itsesi kanssa, sinä käyt nyt jotain henkistä uudistusta, ja se tie pitää käydä itsekseen läpi.
Eron jälkeen vapaana kaikesta haet itsellesi vapaan ihanan uuden suhteen ja kiva alkaa puhtaalta pöydältä kaikki alusta.
Puhun kokemuksesta, kun olen tehnyt kaikki väärinpäin, mutta onneksi viisastuneena kaikesta.
Eiköhän 4kymppinen ole jo tarpeeksi elämää nähnyt ja aikuinen, että pystyy ihan itsenäisiin päätöksiin. Ymmärrän, että ulkopuoliset mielellään neuvovat toisia oman elämänkokemuksensa ja näkemyksensä valossa. Valitettavasti noilla neuvoilla ei loppupeleissä ole mitään merkitystä asianomaisen oman elämän kannalta. Päätökset erosta tai jäämisestä joutuu jokainen tekemään itse ja elämään niiden päätösten kanssa hyvässä ja pahassa.
En ota kantaa ap:n kirjoituksen tyylikysymyksiin, koska näillä palstoilla tyylit on sitä mitä on eli ei kai edes tavoitella mitään korkeakirjallisuutta. Tyyliarviointia voi sitten harrastaa vaikka jossain kiiltomato.net sivustoilla tmv. Ajattelen niin, että kaveri ennemminkin pistää paperille omaa pohdintaansa niillä eväillä mitä on.
Mistä muuten tiedät, ettei ihmisen oleminen parane, jos hän vaihtaa "eukkonsa" uuteen "salamarakkauteen"? Arki on jokaisen ihmisen elämässä, sen nyt jokainen ymmärtää sanomattakin. Suunnitelmallisuutta ja kirjaviisautta on toivottavaa harrastaa, mutta elämä valitettavasti ei läheskään aina noudattele noita itse tehtyjä suunnitelmia. Ei, vaikka kuinka niin tahtoisi.
Hei!
Tekstisi on uskomatonta luettavaa. Haluaisin kertoa oman tarinani lyhyesti sinulle.
Itse olen nainen 33v ja yhteiseloa takana mieheni kanssa 12 vuotta josta 8v naimisissa. Olemme uusio perhe jossa miehen lapsia 3 ja yhteisiä 2. Itselläni on varmaan nyt sitten se 3kympin kriisi menossa koska olen alkanut ajatella samoin kuin sinä.
Suhteessamme ei enää puhuta oikeestaan mistään, kuin ne pakolliset asiat, yhteisiä tekemisiä meillä ei ole ollut koskaan (mies on mustis ihan kaikesta, normaalit kaupassa käynnitkään ei mene ilman vittuilua) Nyt kun olen alkanut tekemään asioita itsekseni mistä pidän esim. harrastamaan alkaa miehellä heti epäilys josko se ois sitten suhde jonkun kanssa, jos meikkaan sekin tarkoittaa että meikkaan jollekkin muulle... tätä on jatkunut nyt pari vuotta jo ja alan oleen ihan poikki tähän hommaan. Kaikki kaksi ystävääni sanovat että eroa ennen kuin jotain pahempaa sattuu. Mutta mutta... itse hailkailen paremmasta elämästä ja tuntuu että tunteeni miestä kohtaan ovat loppuneet ja tahtoisin olla lasteni kanssa yksin. En vain tiedä mikä pidättelee enää... en uskalla sanoa haluavani erota. Pelkään lasteni puolesta miten heidän käy, koska nytkään eivät tahdo oikeen osata olla isänsä kanssa. Itselläni on ystävä, mies jolle olen kertonut asioitani ja jotenkin on vain tullut sellanen tunne että haluaisin pois tästä liitosta. En tuon miehen takia vaan itseni takia, tunnen pettäväni itseni ja mieheni. ("Suhde" tuohon ystävään on vain ja ainoastaan puhelin ystävä, olemme tavanneet kerran!) Miten kertoa haluavansa erota? Onko normaalia että tulee tälläisiä tuntemuksia? Koska liittomme on aina ollut tulista rakkautta täynnä ja nyt se vain yhtäkkiä ei tunnu yhtään miltään kun olen alkanut ajattelemaan tätä elämän menoa yksikseni...
Et todellakaan ole ainoa joka miettii tälläisiä asoita!!!
Hyvät sivut parisuhteesta, sen elinkaaresta ja suhteen ylläpitämisen /tappamisenkeinoista löytyy "Väestöliitto ja parisuhde" googlettamalla.
Mikään ei oo helpompaa kuin olla ihastunut ja hullaantunut! Hormonit hoitaa kaiken ihmisen puolesta, voi olla vaan kyydissä ja nauttia. Kaikki sujuu, maailma on auki taivasta myöden ja ihastumisen kohde"täydellinen ja ainoa oikea minulle".
Mutta kun parisuhteen dynamiikkaan vaan kuuluu eri vaiheet ja ihastuminen on niistä vaan se eka ja helpoin!
Sitten aletaan tehdä työtä yhteisten päämäärien eteen. Ja ne yhteiset päämäärät tulee luoda yhdessä, niin, että ne vastaa molempien toiveita, ei sitä mitä "kuuluu" toteuttaa. Kyllä siinä epäilemättä hukkaa itsensä ja yhteyden toiseen, kun ei koskaan rohkeasti toteuta elämäänsä!
Surullista, että avaat silmäsi vasta nyt. Mutta vaikka näin, niin tutustumalla oikeasti parisuhteen dynamiikkaan jne., saattaisit päästä yli tuosta hullaantumisesta ja ottaa vastuun siitä parisuhteesta, jota olet tähän asti laiminlyönyt.
Vaihtaa voi aina ja elää ihastumisten ja erokipujen keskellä koko elämänsä. Mutta todellinen parisuhde on sitä tahtomista ja toisen aidosti kohtaamista.
Onnea sille tiellä, minka ikinä valitsetkin!
Parisuhteessa tulee aikoja joilloin toisen naama ei miellytä ja pitkässä parisuhteessa on aina riski että rakastuu toiseen. Moni on nuorena tavannut kumppanin ja eihän se elämä aina mene suunnitelmien mukaan, ihminen kehittyy ja toisen kehittyminen voi olla eri suuntaan. En neuvoisi ketään eromaan (been there, done that) mutten myöskään jatkamaan pelkästään kulissielämän takia. Toki lapsista on otettava vastuu ja mietittävä tarkkaan mikä heidän asema tulee olemaan.
Erosin itse pitkästä liitosta ollessani 35 vuotias. Tuntui etten halunnut enää kulissielämää, enkä kaukosäädin- suhdetta. Mies alkoin tuntumaan vieraammalta päivä päivältä ja lopuksi en kestänyt edes nähdä häntä. Eroa en ole koskaan kadunnut mutta sitä että aloitin uuden suhteen aika pian eron jälkeen. Olin niin rakastunut ja nyt huomaan etten tutustunut itseeni vaan taas toisen ihmisen kautta elin jotain haavetta ihanasta parisuhteesta. Olemme tänään naimisissa, ja en tiedä olemmeko kovin onnellisia. Yritän tutustua itseeni rauhassa ja katson onko tälle avioliitolle olemassa tulevaisuutta. Jos olisi elänyt yksikseni eron jälkeen uskon etten tarvitsisi tätä itsetutkiskeluvaihetta juuri nyt. Eli tavallaan what goes around, comes around tulee näin konkreettisesti eteeni.
Pointtini on se ettei kannata lopettaa suhdetta aloittamalla uutta. Ihastuminen on kivaa ja se kestää non 2-3 vuotta, sen jälkeen voi toisen naama taas alkaa pitkästyttämään. Itse haluaisin olla VAPAA ja elää tällä hetkellä itsekseni mutta kun on lapsi, joudun olemaan AIKUINEN ja epäitsekäs. En myöskään jaksaisi toista eroa, omaisuuden jakoa ja taas uudelleen aloittamistakaan. Mutta katsotaan tilanne uudelleen kun lapsi on isompi. Tällaista tämä elämä on.
Toisaalta kukaan ei ole virheetön ja virehitä voi sattua teki minkä päätöksen tahansa. Mutta omaa avioliittoa ei kannata lopettaa kenekään toisen takia. Pelkästään itsensä takia. Silloin tietää tehneensä oikean päätöksen.
Kannata tarkkaan pohtia kaikki peruustellsesti läpi. Mielestäni erota tulee niin ettei totella mikään ei katutta. Itse olen aikoinaan eronnut ja ei katutta tähän päivän saakka koska olin asiasta varma. Olen itse nainen. Haluaisi kirjoittaa siitä että niin moni ihminen tässä ajattelee varallisuutta. Mielestäni kerran vain olemme tullut tähän maailmaan elämään ja Nordea talot ja varallisuus ei pitäisi olla este uudelle onnelle.
Kokemuksestani näin että nykyinen mies oli silloin 10v. siten naimisissa 3 alaikäisen lapsen isä. Heillä ol myös yhteineen talo. Talo myytiin. Olen sen miehen kanssa naimisissa jo 8v. 5vsiten rakensimme talon. Meillä menee hyvin. Ei sitä taloa kukaan hautaan mukaan vie. Emme rakentanut taloa että saada rikkauttaa vain järjellä ajattellessä emme haluaa " pienistä eläkkeistä korkea vuokra maksa. Lasten kanssa ei ole ollut ongelmia ehkä se johtuu siitä ettei koskaan millä tavoin ole vähätellyt heidän äidiä eikä väkisi yrittänyt olla se parempi. En huokuttele ketään eroamaan mutta kannattaa tajua se että jokainen on itselle se tärkein ihminen, ei kukaan toinen ei edes omat lapset voi elä sitä SINUN ELÄMÄÄNSÄ. Kuulosta itsekkäältä mutta se on totta. En tarkoitta ettei tulisi huomioita puolisoita tai lapsia. Ensisijaissa sinä itse itselle olet se tärkein ihminen!
Hei Herra Taurus!
Siis täällähän me olemme kaikki oppimassa... siis tätä elämää. Tee kulloinkin niin kuin hyvältä tuntuu ja jos huomaat myöhemmin, että ei se niin hyvää ollutkaan, niin ota opiksi! Myönnä oma vajavuutesi ja se että et oikeastaan ole yhtään mitään omine tahtoinesi ilman muita ihmisiä. Siis tarvitseehan ihminenkin aina toisen ihmisen lisääntyäkseen, mutta on eri asia tapahtuuko kahden rakastavaisen välillä mitään.
Toisaalta rakkaus on suurin! Ilman sitä meitä ei olisi! Ajattele niitä jotka eivät näin ajattele.... he katoavat maan päältä...
Jumalan siunausta sinulle elämääsi ja tulevaisuuteesi
toivoo
-toinen härkä