helpottaa ja miten tästä kaikesta pääsee yli? Mies lähti ja jätti 15v suhteen jälkeen yhenäkin. Luulin kaiken olevan kunnossa, mutta hän ei enää rakastanut tai ei sanojensa mukaan pystynyt rakastamaan minua ja siksi saman katon alla asuminen kaveri mielessä hänen mukaansa ollut järkevää. Mutta minä rakastin ja rakastan vieläkin, miten pääsen yli?? Mies asunut nyt jo viikon toisaalta, hakenut tavaroitaan ja silloin nähty. Itken aivan hysteerisesti kun hän lähtee, en tietenkään hänen aikanaan vaan yksikseni. Ihan kuin olisin jossakin suossa jossa painun vaan syvemmälle. Kesäkin tulossa, hän jo suunnittelee tansseihin menoa, minä en pysty edes ajattelemaan että lähtisin jonnekin iltarientoihin itkemään. Riittää kun radiosta tulee joku tietty kappale alan vollottaa hysteerisesti.. Eropäätöksestä on nyt reilu kolme viikkoa.
millon erotuska
tuskaa
4443
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Se tulee ehkä jatkumaan pitkäänkin :(
Itselläni erosta 6kk ja itken yhä, enkä pysty hakeutumaan ihmisten ilmoille.
Miehillä on tapana unohtaa menneen ja jatkaa eteenpäin kun taas naiset jäävät
pohtimaan ja vatvomaan mikä meni pieleen ja mitä tein väärin..
Itken hysteerisesti kun hän soittaa. Tosin ei soita enää, yhteydenpidot on lopetettu ja kumpikin jatkaa elämäänsä. Hän uudessa suhteessa ja minä ypöyksin.
Ei se rakkaus mihinkään katoa vaikka toinen jättääkin :(
Oliko tuo minun kirjoitus...?? Aivan samaa tekstiä, kuin ajatukset mielessäni ja minun tilanteeni.
Ei helpota sitten yhtään. Välillä on elämänhalua ja välillä ollaan aallonpohjalla. Olen iltaisin välillä niin yksin niin yksin, että sattuu..toinen seurustelee ja yritän olla ajattelematta heitä, sillä ahdistus kasvaa järkyttävän suureksi. Yhteydenpidot jääneet melkein kokonaan. Ainoastaan välttämättömimmät jutut (joita tilanteen pakosta on lähetettävä) hoidetaan. Se sattuu, että ollaan yhteyksissä, mutta sekin sattuu, ettei olla. Mikään ei ole hyvä.
Prosessi on pitkä ja tulee vielä jatkumaan. Paljon olen pystynyt käsittelemään, mutta paljon vielä surua käsiteltävänä.
Koitetaan vaan jaksaa ihan vaikka minuutti ja tunti kerrallaan. Kun illalla huomaa, ettei tähän päivään ja suruun ole kuollutkaan, huomaa, että eteenpäin mennään. Toki on kurjaa, että pitkän aikaa elämää eletään vain putkessa ja synkissä ajatuksissa. Työ ja ystävät auttaa eteenpäin.
VOIMIA!
Kohta vuosi ja 2 yritystä suhteesta takana ja silti etsin vaan ax-avovaimoa joka paikasta. Jätin itse hänet ja meidän piti olla rauhassa ja miettiä kuitenkin vielä miltä tuntuu. Hän tapasi 10päiväsä uuden miehen jonka kanssa nyt asuu. Minä nään unia, välähdykisä menneistä ja muistoja niin hyvässä kuin pahassakin, mutta se on varmaa, että JOKAINEN niistä sattuu vieläkin.
Olen aina halunnut löytää ihmisen kenen kanssa olla koko loppuelämä ja rakentaa perhe. En tarvitse kuin katon pään päälle ja ruokaa. rikkaudet on muille. Jos vaan pysyvän rakkauden saisin se riittäisi!
Uskon sanomaan ja tulevaisuuteen näin: " Vain kokemalla ikävän, menetyksen ja yksinäisyyden tuoman surun ja melankolian voit kokea yhteisen onnen!" -MiesIkä21
Muistakaa että miehissä on eroja; uskokaa miehiin. Älkää katkeroituko vaan surkaa suru pois ja odottakaa. Ehkä löydätte entistä paremman miehen jonka kanssa olla ja elää.............Minä ainakin toivon löytäväni naisen ja se on aainoa toivoa antava pilkahdus, että voisin saavuttaa sen mitä haluan.
Itselläni on vasta vajaa viikko miehen lähdöstä, tuska on valtava ja raapii sisintäni. Tiedän kyllä mistä puhut. Itse yritän tuskaani purkaa keskustelemalla ystävien kanssa ja hetkellisestihän se auttaakin, mutta kun ilta koittaa ja lapsukaiset / asunto hiljenee niin uni karkaa kun ajatukset pyörii erossa. Eikä ystävillänikään aina aikaa löydy jutustelulle ja tapaamiselle kun perheellisiä itsekkin ovat.
Me tosin erottiin jo lapsienkin takia ystävinä, vaikka en kyllä tiedä miten se tulee onnistumaan. Tulevaisuudesta emme lupauksia ole sen kummemmin tenyt, mutta katsotaan saadaanko liittomme uudelleen toimimaan, jota kyllä epäilen suuresti. Itseasiassahan se toimi muutoin, mutta lasten harrastuksien takia yhteistä aikaa ja tekemistä ei enää nimeksikään ollut ja se miehieni mukaan oli suurin syy eroomme. Yhteistä taivalta meillä oli 17-v ja tuntuu kun maailma olisi elämän myötä pysähtynyt.
Kysymyksiä tulvii mieli täynnä tästä hetkestä ja tulevasta ja niihin kun ei ole kellään antaa vastauksia niin eipä sekään sit oloa helpota.
Töissä olen pyrkinyt käymään, että silloin aika-ajoin saan ajatuksia muualle, mutta bussimatka kotiin alkaa ahdistaa kun tietää, että sielä ei enää ole sitä elämänkumppania. Kotiaskareisiin on vaikea keskittyä, pienissä osissa saan asunnon pidettyä kunnossa ja onneksi lapset on jo niin isoja, että auttavat siinä' jonkunverran, ja hyvä niin. Jos haluat suruasi jakaa kanssani niin laita vaikka posti tulemaan
[email protected]