olen 25-vuotias nainen ja seurustellut melkein 3 vuotta todella hyvän miehen kanssa. avomieheni on lojaali, huumorintajuinen, rakastettava, kiltti ja antaa minulle huomiota ja rakkautta yli rajojen. suhteessamme arki toimii hyvin ja riitelemme harvoin...ongelmani vain on, että seurustelu on alkanut ahdistamaan. kaipaan sinkkuaikaa ja villiä vapautta, haluaisin testata rajojani, lähteä ulkomaille ja kokea intohimoa, jollaista ei arkistuneessa seurustelussa enää ole.
olen alkanut pohtia rakastanko enää miestäni... tavallaan rakastan häntä hyvinkin paljon, hän on paras ystäväni, enkä arjen keskellä viihdy kenenkään kanssa yhtä hyvin kuin hänen kanssaan. ...pelkään kuitenkin, että mieheni on ollut minulle jo alunperinkin "järkiratkaisu", enkä missään vaiheessa ollut todella intohimoisen kiihkeän rakastunut häneen. ...huomaan usein ajattelevani muita miehiä.
olen alkanut miettiä eroa, mutta koen ettei minulla ole mitään oikeutta tehdä sitä, sillä mieheni on niin hyvä tyyppi. en myöskään tiedä miten sen voisin käytännössä tehdä, koska en halua satuttaa toista. mieheni luottaa minuun ja rakastaa minua niin, että välillä kipeää tekee.
pitäisikö minun siis lopettaa viimeisetkin nuoruuden "haihattelut", aikuistua ja pysyä kiltisti hyvän miehen rinnalla, vai antaa palaa ja vain lähteä? ...erotessani saattaisin jossain vaiheessa katua päätöstäni, mutta pelkään, että jäädessäni tähän suhteeseen saatan ehkä katkeroitua myöhemmin.
olen todella neuvoton ja minun on vaikea puhua ajatuksistani kenenkään kanssa sillä, kaikki ystävämme ihailevat parisuhdettamme eivätkä voi edes aavistaa minkään olevan hullusti.
olen alkanut pohtia rakastanko enää miestäni... tavallaan rakastan häntä hyvinkin paljon, hän on paras ystäväni, enkä arjen keskellä viihdy kenenkään kanssa yhtä hyvin kuin hänen kanssaan. ...pelkään kuitenkin, että mieheni on ollut minulle jo alunperinkin "järkiratkaisu", enkä missään vaiheessa ollut todella intohimoisen kiihkeän rakastunut häneen. ...huomaan usein ajattelevani muita miehiä.
olen alkanut miettiä eroa, mutta koen ettei minulla ole mitään oikeutta tehdä sitä, sillä mieheni on niin hyvä tyyppi. en myöskään tiedä miten sen voisin käytännössä tehdä, koska en halua satuttaa toista. mieheni luottaa minuun ja rakastaa minua niin, että välillä kipeää tekee.
pitäisikö minun siis lopettaa viimeisetkin nuoruuden "haihattelut", aikuistua ja pysyä kiltisti hyvän miehen rinnalla, vai antaa palaa ja vain lähteä? ...erotessani saattaisin jossain vaiheessa katua päätöstäni, mutta pelkään, että jäädessäni tähän suhteeseen saatan ehkä katkeroitua myöhemmin.
olen todella neuvoton ja minun on vaikea puhua ajatuksistani kenenkään kanssa sillä, kaikki ystävämme ihailevat parisuhdettamme eivätkä voi edes aavistaa minkään olevan hullusti.
Vastaukset 7
Vanhimmat
vaan astunut se kuuluisa ARKI- kuvioihin?
Ei sitä kukaan elä rakkauden ensihuumassa kokosuhdetta.
Mieti enne kuin edes harkitset eroa, että kadutko sitä.
Laita paperille ylös miehesi hyvä ja huonot puolet, tuletko ikinä löytämään miestä
jolla on yhtäpaljon plusmerkkejä?
Itse olen aika samassa tilanteessa. Seurustellut saman miehen kanssa 2 vuotta ja olen tällä hetkellä 24. Olin tätä ennen aika kauan yksin ja nyt mietin, etten koskaan suhteen alkaessa tuntenut nykyisen kanssa sellaista suurta intohimoa, mitä olen joskus aikaisemmin esim. ihan lyhyissä jutuissa tuntenut. Me ikään kuin ajauduimme suhteeseen, koska tulimme niin hyvin toimeen, olemme kiinnostueita samoista asioista jne. Olemme sielun kumppaneita, mutta en tiedä haluanko miestäni enää niin kuin pitäisi. Vaikka haaveilen suuresta intohimosta, kuitenkin tiedän, ettei se hetken huuma ja intohimo ole minkään suhteen perusta, vaan aina ohi menevää.
Ongelma on tietysti se, ettei voi taata tapaaako enää sopivampaa tai samanlaista ihmistä uudestaan. Välillä tunnen huonoa omaa tuntuo ajatuksistani, sillä myös kumppaillani olisi tietysti oikeus olla juuri sen oikea kanssa, joka rakastaa samalla mitalla takaisin. Meheni on varma, että olen hänelle se oikea, mikä minua vain tuntuu ahdistavan.
Tilanteissamme on vielä se ero, että poikaystävässäni on pari todella häiritsevää piirrettä: mustasukkainen, huomionkipeä ja saa välillä raivokohtauksia. Siksi muutin viime viikoloppuna pitkän harkinnan jälkeen omaan asutoon. Nyt en tiedä pitäisikö vielä jatkaa vai vain erota. Rakastan häntä, mutta en tiedä onko hän minulle se oikea, sillä elämämme on niin vuoristorataa. Poikaystäväni on Etelä- Eurooppalainen, ja kulttuurierot ovat todella tuottaneet myös kitkaa ja murhetta tässä suhteessa. Hyvät puolesakin kulttuurieroilla tietysti on. Ulkomaille lähdin itse pari vuotta sitten, ja sitä päätöstä en kuitenkaan ole koskaan katunut!
Estääkö poikaystäväsi sinua lähtemästä ulkomaille? Voisitteko lähteä yhdessä? Kannattaa miettiä myös sitä haluaisitko vain olla vapaa, vai haluatko vain eri asioita elämältäsi kuin hän? Itseäni kauhistuttaa ajatus, etten tuntisi sellaista intohimoa ja huumaa enää ikinä. Tunnen välillä itseni todella itsekkääksi.
Tapahtui mitä hyvänsä, uskon että kaikella on oma tarkoituksensa ja aikansa. Kun uskoo unelmiinsa, ei voi erehtyä.
Hei!
Täällä on meneillään aika lailla sama tilanne...paitsi että poikaystäväni on se, joka vapautta enemmän kaipaa. Ollaan oltu jo 5v. yhdessä ja tuntuu jatkuvasti siltä, että nuoruus menee tässä jotenkin ohi, kun ollaan jo "vanha pari" eikä kummallakaan ollut oikeastaan mitään aiempia kokemuksia. Suhde on muuten tosi hyvä, mutta silti ei tunnu ihan täysin varmalta, että olemme toisillemme juuri ne oikeat (koska ei tiedä muusta...). Nyt ollaan päädytty vihdoin, monen vuoden ajoittaisten pohdintojen jälkeen siihen, että ollaan hetki, yli vuosi, erillämme. Itsenäistytään, eletään OMAA elämää. Päätös on yhteinen, joskin poikaystävän "aiheuttama"/"enemmän haluama", mutta tuntuu silti oikealta. Olen hänelle TODELLA kiitollinen, että hän PUHUU minulle asioista etukäteen!! Tehkää palvelus puolisoillenne ja puhukaa!! Ei ole reilua miettiä kaikkia asioita yksin päässään ja tehdä ratkaisuja ja sitten vaan ilmottaa niistä toiselle, kun on itse valmis...Ja usein puhumalla asiat kummasti selkenee.
Ajatus erosta tuntuu vaan niiiiiin vaikealta, kun on tottunut mukavaan ja tasapainoiseen arkeen... Nyt joutuu selviämään ihan yksin. Mutta toisaalta tuntuu, että nyt se on pakko tehdä, kun siltä tuntuu. Ei sitten kun on lapsia ja muuta. Katsotaan sitten jonkin ajan kuluttua, haluammeko ehkä palata yhteen.
Kannattaisiko teidänkin harkita tälläistä "taukoa"? Tauolla on toki riskinsä, mutta toisaalta, jos sitä ei toteuta, niin aina miettii, että olisiko jossain jotain parempaa... Tai no mikä minä olen sanomaan, mitä teidän pitäisi tehdä :) Puhukaa ja selvittäkää tuntemuksianne yhdessä!!
Miltä oma tilanteeni kuulostaa? Olisi kiva saada ihan ulkopuolisen näkökulmaa meidän ratkaisuun.
niillä jotka siihen uskovat ja tällaisen sopimuksen tekevät. Teillä on siis tarkoitus olla 1 vuosi erossa? Kuulostaa kyllä aika sopimukselle. Oliko tämä sinun vai poikaystäväsi ehdotus? Minulla ei menisi läpi toisen ehdotus vuodesta. Jotenkin luulisi että tuollaista aikaa on vaikea määritellä, ja luulisi että (toivottavasti) jo aiemminkin selviäisi haluaako palata vai jatkaa yksin. Vuosi on pitkä aika, ikäänkuin "sapaattivapaa" parisuhteesta. Onko aikalisää tehty tuollaista varten? Te tiedätte vastauksen jos olette molemmat samaa mieltä siitä, että haluatte viettää railakasta sinkkuelämää ajan x ja palata sitten jos vielä tekee mieli. Itselläni ei toimisi.
Tilanteenne on todella ymmärrettävä koska noh, olette jääneet kokemuksista vaille. Hyvä että puhutte ja näin. Varustaudu silti siihen, että kun peli on avattu syyllä "kun ei tiedä oletteko toisillenne oikeat kun ette muusta tiedä" että sitä on sitten luvassakin, luulisin. Eli poikaystävääsi tuntematta sanoisin että hän haluaa siis kokeilla muita naisia. Ehkä sinäkin muita miehiä. Onko kyse vain seksistä? On surullista jos on sillä voin sanoa että yhdenillan seikkailut ovat harvoin yhtä luxusta kuin oman kullan kanssa toimiva sekstailu. Seksin takia en lähtisi kokeilemaan muita. Ehkä sitten jos tuntisin että jotain ns. puuttuu tai juuri näitä että pohditte "kuka minä oikeastaan olenkaan" tms., silloin on kasvun mahdollisuus. Seksi ei sitä ole.
kysymys kohdallani on ehkä semmoisesta syvemmästä olemassaolon ahdistuksesta. en niinkään ajattele, etten koskaan enää löytäisi yhtä hyvää miestä itselleni, kuin hän joka minulla nyt on... ennemminkin ajattelen, että tarvitsinko miestä ollenkaan? haluanko todella perheen? lapsia jossain vaiheessa? asuntolainan ja audin? ...uskoni pitkään parisuhteen onnellisuuteen on alkunut horjua. ihmiset usein pysyvät suhteessa pelkän tottumuksen ja "hyvän tavan" vuoksi... perustetaan perhe "kun se nyt vain kuuluu perustaa".
olen ehdottanut, että lähtisimme poikaystäväni kanssa yhdessä ulkomaille joksikin aikaa, mutta hän kokee asian tavattoman ongelmallisena. ahdistaa tapa, jolla hän (ja niin monet muutkin) ovat rakentaneet muureja eteensä. itse ulkomailla asuneena uskallan sanoa, että käytännönasiat vaikuttavat ensisilmäyksella paljon vaikeimmilta kuin oikeasti ovatkaan. ...poikaystäväni suhtautuu aika vastustavasti myös siihen, että lähtisin yksin ulkomaille joksikin aikaa. sanoo, ettei kestäisi ikävää. tiedän toisaalta, että kyllä hän päästäisi minut lähtemään, mikäli se olisi ehto suhteen jatkumiselle. mutta en haluaisi tehdä sellaisina uhkavaatimuksia.
en tiedä onnistuisiko meillä tuollainen vuoden "sapattiero". se kuulostaa lähinnä ns. pehmeältä laskulta oikeaan eroon. jollain lailla olisi kurjaa laittaa toinen vaihtopenkille odottamaan. olen itse enemmän joko-tai-ihminen ja samaa uskon poikaystävästänikin.
Mitä te ihmiset haette elämältä?? Huumaa, ihastumista, intohimoa, jotain spesiaalia? Elämä on sitä arkea ja tavallista elämää. Miksi nykyaikana haetaan aina jotain elämyksiä ja mullistavaa muutosta. Kaiken pitäisi olla jotain niin erilaista. Hei nauttikaa ja ottakaa kaikki irti tuosta elämäntilanteestanne. Jos teillä on upea puoliso, rakastatte ja viihdytte toisen kanssa, niin keksikää yhdessä arkeen jotain kivoja pieniä juttuja. Lomailkaa ja matkustakaa yhdessä aina kun mahdollista. Teillä on rinnalla jotain todella arvokasta, mitä ei kannata menettää..Kun lähdette suhteestanne, huomaatte haluavanne taas parisuhteeseen ja samoja asioita, joista luovuitte.
Minä joka sinkkuna matkustelen työkseni. Teen kolmea duunia ja häärään paikasta toiseen, haluaisin niin kovasti juuri siitä, mihin te haluaisitte muutosta. Tasapainoista elämää, se tavallisen arkisen parisuhteen. Toisen ihmisen, jonka kanssa jakaa asioita. Sitä ei koskaan osaa arvostaa omaa elämäntilannetta ja aina haluaa muutosta.
tottakai, ainakin minä haluan elämältä kaikkea mahtavaa; huumaa ja intohimoa. olen sen verran kunnianhimoinen idealistisuudessani, etten haluaisi joutua yhden ainokaisen elämäni aikana tekemään niinkin suuurta kompromissia kuin tyytyä vääränlaiseen elämänkumppaniin. ...haluan elää parhaan mahdollisen elämän minkä suinkin vain voin. ...ihmisen ei pitäisi tyytyä semihyvään, jos voisi saada parasta.
ehkä me länsimaalaiset olemme pilalle hemmoteltuja tapauksia, mutta näillä eväillä nyt eletään. on siunaus ja kirous saada haaveilla (tai joutua haaveilemaan) elämäntarkoituksen löytymisestä, sisäisestä rauhasta ja täydellisestä onnesta, mistä ei puutu mitään.
hmmm... tahtoisin kovasti tietää, että onko kukaan koskaan katunut kumppaninsa jättämistä... tajunnut jälkikäteen, että rakasti enemmän kuin tajusikaan?