Tätä on hyvin vaikea kirjoittaa. Olen jo 23-vuotias. Minun vanhempani erosivat kun olin pieni, en edes muista aikaa jolloin he olivat vielä yhdessä. Minun siskoni jäi isälle ja minä muutin äidin luokse. Myöhemmin kuulin ettei äitini oikeasti edes halunnut minua ottaa mutta isäni kävi yöt töissä eikä voinut ottaa minua kun olin niin pieni.
Pienenä äitini joi paljon, kerrankin jätti minut alle kouluikäisenä yksin yöllä ja lähti ryyppäämään, heräsin yöllä siihen ettei ketään ollut kotona, yritin soittaa apua, tätini tuli muttei hän voinut auttaa minua koska en saanut ulko-ovea auki, äitini oli laittanut sen takalukkoon. Muistan vieläkin miltä äitini näytti kun hän viimein tuli kotiin ja miltä hän haisi. Muistan sen hädän ja paniikin mikä minulla on, en koskaan unohda sitä.
Äitini tapasi isäpuoleni joka myös joi paljon. Hän myös löi äitiäni. He tekivät kaksi lasta joilla on vuosi ikäeroa ja minulla ja vanhemmalla on yhdeksän vuotta ikäeroa. Meillä kävi paljon hoitajia jotta äitini ja isäpuoleni saivat käydä baareissa joissa kävivät paljon.
Muutimme 800 kilometrin päähän isästäni joka ennen asui kävelymatkan päässä. Äitini vakuutti minulle että lopettaa juomisen ja ettei siellä edes ole baareja missä käydä juomassa, minä pieni tyttö uskoin kaiken. No siellä uudessa kodissa meno jatkui samanlaisena paitsi ettei meillä ollut enää hoitajia, minä hoidin lapsia, kahta alle kolmevuotiasta lasta, itse hyvä että ala-asteelta olin päässyt. Siinä meni sitten teini-ikä, lapsia hoidellessa, jos yritin laittaa äidilleni vastaan niin hän uhkaili ja kiristi minua.
Opiskeluaika lähestyi, hain isäni läheltä koulupaikkaa, siinä oli minun pakopaikkani. Muistan kun olin muuttamassa pois niin äitini sanoi että on se sääli kun lapsenvahti lähtee pois, se satuttaa minua vieläkin. Viimeisenä iltana jonka halusin viettää kavereideni kanssa, silloinkin äitini kiristi minua että minun pitää lapsia hoitaa.
Nyt minulla itsellä on 4-vuotias tyttö, pidämme äitini kanssa jonkin verran yhteyttä, hän on lopettanut juomisen ja elelee jotain ruusuntuoksusta unelmaa isäpuoleni ja kahden sisarukseni kanssa, he saavat kaikki mitä vaan toivovat mistä olen ihan onnellinenkin, onhan heidän elämä parantunut. Tuo yhteydenpitokin on että minä yleensä soitan hänelle. Nyt hän on kuulemma täällä käymässä, ollut jo viikon (asun edelleen siellä opiskelupaikkakunnalla), siskoni kertoi että on nähnyt hänet kaupungilla muttei äitini ole minulle mitään ilmottanut enkä edes tiedä onko hän tulossa tänne käymään tai jos tulee niin istuu puolituntia ja lähtee pois.
Minulle on ihan sama vaikkei minulla olisi äitiä ollenkaan, olen käynyt itseni kanssa asiat läpi mitä on tapahtunut enkä koskaan voisi omalle lapselle aiheuttaa samanlaista tuskaa mutta kyllä minä haluaisin että äitini olisi lapseni kanssa tekemisissä.
Kertokaa kokemuksia tälle asialle, onko jokaiselle äidille lapsi se maailman tärkein asia, tuntuu siltä että olen ollut omalle äidilleni vain kauhea taakka.
Pienenä äitini joi paljon, kerrankin jätti minut alle kouluikäisenä yksin yöllä ja lähti ryyppäämään, heräsin yöllä siihen ettei ketään ollut kotona, yritin soittaa apua, tätini tuli muttei hän voinut auttaa minua koska en saanut ulko-ovea auki, äitini oli laittanut sen takalukkoon. Muistan vieläkin miltä äitini näytti kun hän viimein tuli kotiin ja miltä hän haisi. Muistan sen hädän ja paniikin mikä minulla on, en koskaan unohda sitä.
Äitini tapasi isäpuoleni joka myös joi paljon. Hän myös löi äitiäni. He tekivät kaksi lasta joilla on vuosi ikäeroa ja minulla ja vanhemmalla on yhdeksän vuotta ikäeroa. Meillä kävi paljon hoitajia jotta äitini ja isäpuoleni saivat käydä baareissa joissa kävivät paljon.
Muutimme 800 kilometrin päähän isästäni joka ennen asui kävelymatkan päässä. Äitini vakuutti minulle että lopettaa juomisen ja ettei siellä edes ole baareja missä käydä juomassa, minä pieni tyttö uskoin kaiken. No siellä uudessa kodissa meno jatkui samanlaisena paitsi ettei meillä ollut enää hoitajia, minä hoidin lapsia, kahta alle kolmevuotiasta lasta, itse hyvä että ala-asteelta olin päässyt. Siinä meni sitten teini-ikä, lapsia hoidellessa, jos yritin laittaa äidilleni vastaan niin hän uhkaili ja kiristi minua.
Opiskeluaika lähestyi, hain isäni läheltä koulupaikkaa, siinä oli minun pakopaikkani. Muistan kun olin muuttamassa pois niin äitini sanoi että on se sääli kun lapsenvahti lähtee pois, se satuttaa minua vieläkin. Viimeisenä iltana jonka halusin viettää kavereideni kanssa, silloinkin äitini kiristi minua että minun pitää lapsia hoitaa.
Nyt minulla itsellä on 4-vuotias tyttö, pidämme äitini kanssa jonkin verran yhteyttä, hän on lopettanut juomisen ja elelee jotain ruusuntuoksusta unelmaa isäpuoleni ja kahden sisarukseni kanssa, he saavat kaikki mitä vaan toivovat mistä olen ihan onnellinenkin, onhan heidän elämä parantunut. Tuo yhteydenpitokin on että minä yleensä soitan hänelle. Nyt hän on kuulemma täällä käymässä, ollut jo viikon (asun edelleen siellä opiskelupaikkakunnalla), siskoni kertoi että on nähnyt hänet kaupungilla muttei äitini ole minulle mitään ilmottanut enkä edes tiedä onko hän tulossa tänne käymään tai jos tulee niin istuu puolituntia ja lähtee pois.
Minulle on ihan sama vaikkei minulla olisi äitiä ollenkaan, olen käynyt itseni kanssa asiat läpi mitä on tapahtunut enkä koskaan voisi omalle lapselle aiheuttaa samanlaista tuskaa mutta kyllä minä haluaisin että äitini olisi lapseni kanssa tekemisissä.
Kertokaa kokemuksia tälle asialle, onko jokaiselle äidille lapsi se maailman tärkein asia, tuntuu siltä että olen ollut omalle äidilleni vain kauhea taakka.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Meidän perheessä (olen nyt 50-vuotias) lapset eivät olleet toivottuja, vaikka olimme avioliitossa syntyneitä. Äiti hoki koko ajan että olemme kauheita ja niitä vain syntyi! Aina oli pahalla tuulella ja valitti meidän vikoja. Leskeksi jäätyään avioitui pikavauhtia ja ajoivat meidät kaikki maailmalle 14-vuotiaana. Hän harrasti myös mielellään väkivaltaa ja muutenkin kieroili ja jopa varasti meidän omaisuuttaamme. Lisäksi teetti meillä raskaita töitä jo alle kouluikäisenä.
Nyt hän on vanha ja taas leski. Yrittää selvästi lähentyä, mutta en pidä hänestä ollenkaan, suorastaan inhoan. Soitan noin kerran kuussa, käyn muutaman vuoden välein, se saa riittää.
Mielestäni hänen ei olisi tarvinnut saada ainoatakaan lasta. Hän ei pidä edes lapsenlapsistaan eikä muistakaan.
Hän ei ole koskaan juonut, on vain muuten päästään omituinen ja ilkeä.
Tapaan aika paljon ihmisiä työssäni ja muutenkin. Luottamuksen syntyessä ja keskustelun mennessä lapsuuteen, useimmiten pajastuu todella traumaattisia kokemuksia.
Kuten edellinen kirjoittaja mainitsikin, useimmat meistä vain tulivat maailmaan,
toivomatta, vanhempien vaivoiksi, ja siitä kuuli useammin kuin kerran. Ihmeellinen
on kuitenkin lapsi, hän luottaa äidin rakastavan häntä, vaikka teot usein puhuvatkin että rakkaus on enemmän satunnaista kuin jatkuvaa.
Harvalla on onnellinen ja turvallinen lapsuus,rakastavat vanhemmat, vaikka niin haluaisimme olevan ja sen myös muille kerromme.
Kaikki me alkoholistien lapset tiedämme, miten vaikea on kunnioittaa vanhempia
joille lapsen toiveet,edes kaunis puhetapa on mahdotonta toteuttaa.
En pitäisi niin kovin tärkeänä että lapsellesi ja äidillesi muodostuu mitään erityistä suhdetta. Siinä voi hyvin käydä niin, että äitisi alkaa manipuloida lastasi sinua vastaan. Hän saattaa jopa keksiä sinusta pahaa ja kertoa lapsellesi miten kauhea olet ollut. Vaikka onkin siis nyt lakannut juomasta.
Minä en semmoiseen naiseen luottaisi.
Hei kirjoituksesi oli kuin minun elämästäni. Minun äitini jätti minut myös, mutta olin silloin 12-vuotias. minä olin keskimmäinen sisaruksista ja vanhempani erosivat kun olin pieni, äitini löysi uuden miehen ja rakastui häneen. Meille ei annettu mahdollisuutta muuttaa isällemme siskoni kanssa, vaikka niin ehkä oisi ollutkin parempi. Äitin uusi miesystävä asui toisella puolen Suomea ja sinne meidänkin piti äidin uuden rakkauden myötä muuttaa. Isäpuoleni ei koskaa pitänyt minusta, ei koskaan pitänyt minua saman arvoisena kun muita sisaruksia, ja äitini hylkäsi minut 12-vuotiaana. Häpesi minua ja piilotteli kaveriltaan, ei vain hyväksynyt minun läsnäoloani. Pilasin hänen elämänsä olevinaan. ja kaiken se teki sokeana rakkaudestaan. Joo monia vuosia syytin itseäni kun äitini jätti minut ja heitti ulos kodista. monia öitä itkin ja pyysin lupaa palata kotiin mutten, saanut. Äitini ei juonut mutta isäpuoleni oli minua kohtaan todella akressiivinen ja julma. se raasti nuoruuttani todella paljon. Mulla ei oikeestaan ollu enää paikkaa missä olla, oleskelin kavereiden luona ja taas kavereilla. kotiin ei ollut menemistä.
Monia vuosia vihasin äitiäni ja lopulta kun sain itselleni asiat selviksi ettei syy ollut minussa et se mut jätti, yritin korjata välejäni mutta turhaan. Kävi se muutamia kertoja katsomassa lapsen lapseaan kun ensimmäinen lapseni syntyi. isäni otti minuun yllättäin yhteyttä ja silloin aloin vasta tutustua isääni monien vuosieni jälkeen jolloin en ollut tuntenut häntä.Mutta kun toinen lapseni syntyi ei äiti enää käynyt. Teki lapsen uudelle ukolleen ja lopulta erosi menetti oikeuden heidän yhteiseen lapseen. kierre jatkui ja jatkui ja minä sain siitäkin syyt niskoilleni että minä olin pilannut hänen suhteensa ja elämänsä. minä en koskaan osaisi elää omaa elämääni ja tekisin samat virheet kuin hän.
loppujen lopuksi äitini ei ottanut mitään yhteyttä, ei halunnut olla missään yhteydessä, ihan kuin minua ei koskaan olisi ollutkaan. Pienten lasteni kanssa pärjäsin hyvin, mutta itse erosin ja muutin lasteni kanssa kotikaupunkiini mistä olin nuorena lähtenyt äitini kanssa. Isäni pyysi minuakin aloittamaan kaiken alusta ja lupasi olla tukena ja auttamassa elämässä eteenpäin. hyvin pärjäsin lasteni kanssa ja pärjään vieläkin, ilman äidin rakkautta tai tukea, enkä koskaan voisi minäkään tehdä lapsilleni nin että heidät joskus jättäisin. ne on kuitenkin mulle se elämänlanka ollut minkä takia olen monet vuodet jaksanut elämässä iloita pienistä asioista ja jotka ovat pitäneet minut kasassa. Monia vuosia myöhemmin...annoin anteeksi äitilleni, tapasimme kahvipöydän ympärillä muutaman kerran ja hän myönsi ettei syy minusta johtunut että minut hylkäsi, silloin vasta annoin anteeksi itselleni ja luvan elää. sanoi etten minä pilannut hänen elämäänsä vaan hän itse. että olin oikeassa sen ex-miehensä suhteen mutta rakkautensa sokeus oli vahvempi kun rakkaus minuun ja se vihasi minua. Yritin tulla toimeen mutta ei siitä mitään, tullut. En tuntenut sitä äitiäni enää...mitään muistoja lapsuudesta en halunnut muistaa ja olin kääntänyt jo uuden lehden elämässäni, ja hyväksynyt ettei minulla ole äitiä. Näin minun on paljon parempi elää. Äitienpäivät on kaikkein vaikeimpia, silloin tulee itku, mutta onneksi saan olla omille lapsilleni parempi äiti ja rakastaa heitä koko sydämmestäni. Joulu on toinen juhla milloin pitäisi hiljentyä viettämään perhejuhlaa ja vielä tänäkin päivänä joulu tekee pahaa ja saa tunteet pintaan. viime jouluna ajattelin viedä joulukukan äitilleni, ja kun olin viemässä kukkaa ei se asunutkaan enää samassa osoitteessa, kun soitin vastasi puhelimeen mutta ei halunnut sanoa mihin oli muuttanut. Silloin ajattelin että miksi minä itseäni kiusaan ja yritän olla ystävällinen, kun ei hänkään ole minulle ystävällinen, eikä hän hyväksy minua vieläkään lapsekseen. Olen nyt 31 vuotias ja lapseni ovat jo aika isoja ja hyvin ollaan pärjätty ilman mummoa/äitiäni. Onneksi heillä on äitipuoleni/varamummo joka pitää heistä kuin omista lapsenlapsistaan. Toivon sulle jaksamista ja toivon todella että pystyt sopimaan ja keskustelemaan äitisi kanssa joskus vielä ja saat anteeksi annon itsesi kanssa, syy ei ole sinussa, vaan hänessä itsessää. Mulla meni vain liian kauan ymmärtää se ja syytin itseäni monia vuosia ihan turhaan. Hyvää kesää sinulle ja perheellesi ja muista ettet ole täällä koskaan yksin:) kiva ois kirjoitella sun kanssasi suoraankin, jos oot kiinnostunut keskustelemaan ota yhteyttä mun sähköpostiin [email protected]