Kertokaahan naiset millaisia miehenne oikeasti ovat?
Minä teen ja yritän tehdä kotona kaikkea mahdollista, mutta toista kun ei saa kiinnostumaan enää mistään. Paras vaihtoehto olisi ilmeisesti ruveta ryyppäämään ja löhötä sohvalla pari kuukautta ja toiseksi paras ottaa yksinkertaisesti ero. Mitä sitä loppuelämäänsä pilaamaan väljähtyneessä suhteessa, mutta toisaalta olisi vaikea kuvitella olevansa lapsista erossa.
Enkä kaipaa sitten kommentteja kotitöihin osallistumisesta, koska minä laitan ruoat lähes aina ja hoidan siivouksen ym. Lapsia jään aina vahtimaan ilman mutinoita, jos vaimolla on jotain menoa. En mielestäni ole kuvotavakaan, koska urheilen säännöllisesti. En ryypää juuri koskaan ja käyn aika vähän yleensäkkään missään. En myöskään ole mustasukkainen, enkä väkivaltainen. Ilmeisesti en ole tarpeeksi "äijämäinen" jolla on omat tekemiset ja menemiset ja tuoksahtaa aika-ajoin kaljalta. Puhuminen ei auta, siitä kun ei tule kuin tolkuton huutoäänestys puolin ja toisin. Sen jälkimainingit johtaa taas tolkuttoman pitkään mökötykseen, milloin on ihan turha yrittää mitään. En väitä, että olisin helppo ihminen, mutta en mitenkään umpimätä.
Aidan takainen ruoho alkaa kummasti näyttämään vihreältä, kun jää kokonaan paitsi lähesyydestä ja lämmöstä sekä SEKSISTÄ (mies kun olen). Kaksoiselemän viettäminen on alkanut kummasti kiehtoa, sanokoot kuka mitä tahansa. Tiedän, että en pystyisi loputtomasti elämään valheessa ja jossain vaiheessa se tulisi ilmi. Pahinta olisi, jos parisuhde alkaisikin toimia, jos on pelaillut muualla. Kai tälle touhulle pitäisi joku takaraja antaa, en tiedä. Alkaa olemaan vaan pinna jo niin kireällä tästä pitkään jatkuneesta tilanteesta, että senkään vuoksi ei enää viitsi itse yrittää mitään.
Jo helpotti kun sai avautua edes tänne!
Kiitos!
Minä teen ja yritän tehdä kotona kaikkea mahdollista, mutta toista kun ei saa kiinnostumaan enää mistään. Paras vaihtoehto olisi ilmeisesti ruveta ryyppäämään ja löhötä sohvalla pari kuukautta ja toiseksi paras ottaa yksinkertaisesti ero. Mitä sitä loppuelämäänsä pilaamaan väljähtyneessä suhteessa, mutta toisaalta olisi vaikea kuvitella olevansa lapsista erossa.
Enkä kaipaa sitten kommentteja kotitöihin osallistumisesta, koska minä laitan ruoat lähes aina ja hoidan siivouksen ym. Lapsia jään aina vahtimaan ilman mutinoita, jos vaimolla on jotain menoa. En mielestäni ole kuvotavakaan, koska urheilen säännöllisesti. En ryypää juuri koskaan ja käyn aika vähän yleensäkkään missään. En myöskään ole mustasukkainen, enkä väkivaltainen. Ilmeisesti en ole tarpeeksi "äijämäinen" jolla on omat tekemiset ja menemiset ja tuoksahtaa aika-ajoin kaljalta. Puhuminen ei auta, siitä kun ei tule kuin tolkuton huutoäänestys puolin ja toisin. Sen jälkimainingit johtaa taas tolkuttoman pitkään mökötykseen, milloin on ihan turha yrittää mitään. En väitä, että olisin helppo ihminen, mutta en mitenkään umpimätä.
Aidan takainen ruoho alkaa kummasti näyttämään vihreältä, kun jää kokonaan paitsi lähesyydestä ja lämmöstä sekä SEKSISTÄ (mies kun olen). Kaksoiselemän viettäminen on alkanut kummasti kiehtoa, sanokoot kuka mitä tahansa. Tiedän, että en pystyisi loputtomasti elämään valheessa ja jossain vaiheessa se tulisi ilmi. Pahinta olisi, jos parisuhde alkaisikin toimia, jos on pelaillut muualla. Kai tälle touhulle pitäisi joku takaraja antaa, en tiedä. Alkaa olemaan vaan pinna jo niin kireällä tästä pitkään jatkuneesta tilanteesta, että senkään vuoksi ei enää viitsi itse yrittää mitään.
Jo helpotti kun sai avautua edes tänne!
Kiitos!
Vastaukset 8
Vanhimmat
tässä vähän naisen näkökulmaa. Meillä ilmeisesti hieman samantapainen tilanne,ja minä se osapuoli, ketä ei oikein enää tahdo parisuhde kiinnostaa. En olisi ikipäivinä uskonut, että me mieheni kanssa olisimme tässä tilanteessa, ja vielä suureksi osaksi minun takiani. Vauvamme on 4kk ja hänen ollessaan kuukauden vanha, todettiin minulla synnytyksen jälkeinen masennus, josta varsinainen helvetti alkoi.
Vauvamme on kiltti kuin enkeli ja mieheni osallistuu kotitöihin kiitettävästi ja pärjää upeasti vauvan kanssa. SAan omaa aikaa kun sitä haluan, mutta joku tässä meidän elämässämme tökkii ja pahasti. Aivan kuin mulla olisi joku lukko tunteissa miestäni ja (kauhealta kuullostaa) joskus myös vauvaani kohtaan; en pysty nauttimaan äitiydestä, niin kuin pitäisi, enkä tuomaan parisuhdettammekaan osaksi tätä uutta elämäntilannetta. Jotenkin vaan tulee räpiköityä päivät läpi ja illalla päivän paras hetki on, kun saan vauvan nukkumaan ja saan aikaa ihan pelkästään itselleni. Kaipaan aivan hirveästi läheisyyttä ja kosketusta, mutta jotenkin en siihen pysty mieheni kanssa. Seksin harrastaminen vauvan syntymän jälkeen on rajoittunut muutamaan kertaan. Seksi on sujunut hyvin, mutta se jokin on puuttunut.
Hirveältä kuullostaa näin vieläpä naisen ja äidin suusta, mutta kyllä se ruoho aidan toisella puolella on alkanut houkuttaa myös täällä. Ja todellakin tiedän, että siitähän tämä meidän tilanteemme vain pahentuisi, mutta en voi itselleni mitään. Tiedän vain, että jonkinlainen muutos suuntaan tai toiseen on enemmän kuin tervetullut.
Heippa, älä luovuta! Meillä oli juuri 4kk kohdalla (siis lapsen syntymästä) jonkinlainen kriisi miehen kanssa, ja monilla tutuillani on myös ollut samoihin aikoihin kun näin jälkeenpäin on puheltu. Se on varmaan ihan luonnollinen 'välietappi' pysähtyä miettimään elämää ja parisuhdetta. Pitkä odotus takana, synnytys ja monet rankat kokemukset ja tunteet, ja elämä alkaa tasoittua. Itselläni kävi mielessä että tätäkö tämä sitten on, tuollainenko tuo ukkokin nyt sitten on ja että tätäkö minä haluan yms yms...
Koitettiin puhua, ei sujunut, sitten tuli elämään muuta vipinää ja jotenkin kaikki 'lukotkin' jäivät taakse taikka aukesivat kuin itsestään. Edelleen onnellisesti yhdessä ja vuosia tuosta kriisistä on jo neljä :O) Onnea matkaan ja voimia!
Mun mies vois hoitaa/leikkiä lasten kanssa paljon enemmän...
Läheisyyttä ja rakkautta toivoisin myös...
Ei sitä nainenkaan puutteessa jaksa kuukausikaupalla.
Ollaan kuin sisko ja veli, mitään tunteita näytetä, surullista.
On puhuttu ja sitä toivoo, että tilanne muuttuisi mutta ei väkisinkään voi.
Kieltämättä tekisi mieli lähteä ja etsiä sitä ihmistä, jolle olisin tosissaan TÄRKEÄ.
Minkä ikäisiä lapsia teillä on?
Poikamme syntyi 8.12.08 hyvin nopeasti ja ilman ongelmia. Mieheni ehti synnytykseen mukaan tuekseni ja hoiti sen homman todella hyvin, kiitos hänelle siitä :)
Sairaalassa olessamme hän kävi joka päivä meitä katsomassa ja kun tuli kotiin lähdön aika tuli hän myös hakemaan. Joutui vielä hakemaan pienemmän haalarin pojallensa ennenkuin voimme lähteä kotiin päin.
Meni viikkoja, itselläni riitti voimat mihin tahansa, jaksoin tehdä kaikki kotityöt, hoitaa lapsemme öin ja päivin ja siinä lisäksi jaksoin huolehtia myös miehestä. en rasittanut häntä liikaa lapsen hoitamisella. kaikki tuntui että sujuu kuin unelma... kunnes mies kertoi että hänellä ei ole oikeastaa tunteita lastamme kohtaan.. ja lopuski sanoi sen ääneen, synnytyksen jälkeinen masennus hänellä. Puhuimme asiasta kunnes päätimme hakea apua, kävimme perheterapiassa kerran ja se tuntui auttavan häntä, hyvä niin. samalla sain itsekkin apua koska imetykseni ei sujunut ollenkaan kun maitoa ei tullut. oli yllätys hänelle että imetys ja äitiys asia olikin niin isoja juttuja minulle ettei ollut tajunnutkaan..
toinen asia mikä häiritsi itseäni oli se että mies meni ja ilmoitti vain ja itse piti ilmoittaa päivää ennemmin jos oli jotain menoa. ja kun miehellä oli menoa joka ilta niin sain laittaa lapsemme nukkumaan aina yksin, ja sen jälkeen vasta kotityöt tekemään mitä oli tekemättä esim. tuttipullojen pesu ja keittäminen.
asiat tuntui sujuvan ja aikaa kului, minä tein edelleen kotityöt, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntumaan että jokainen asia minkä toinen teki tuntui ärsyttävältä ja kun aikaa kului enemmän paha olo kasautui ja sitten eräänä iltana pienen riidan yhteydessä sain kerrottua että en enää ole varma tunteistani häntä kohtaa.. ja asioita puhuttuamme päätimme että muutan lapsemme kanssa hetkeksi pois yhteisestä kodista. sai molemmat selvittää mitä haluaa...
kun palasin kotiin lapsemme kanssa niin miehelle selvisi että ei todellakaan halua olla erossa lapsestaan ja hänen kehityksen seuraamisesta, joten hänen täytyi todella muuttaa omaa käytöstään (mainitsi ennen jokaisesta pienestä asiasta, esim. vessapaperirulla oli loppunut, enkä ollut muistanut vaihtaa uutta, kaapin ovi oli jäänyt auki, valoista...) koska itseni mielestä ne ei ole elämisen kannalta niin merkittäviä asioita, jos häiritsee jokin asia niin tekee sitten itse. tottakai minunkin täytyi muuttaa omaa käytöstäni, mutta joissain asioissa en tule koskaa antamaan periksi; esimerkiksi talon lämmityksessä. jokaisella ihmisellä on oikeus asua lämpöisessä talossa ympäri vuoden tavalla tai toisella ja siitä asiasta minä huolehdin meidän perheessä :)
nyt mies laittaa aamulla ennen töihin lähtöä pyykit koneesta kuivumaan tai tyhjää tiskikoneen ja siitä olen tyytyväinen :) ja hellyyttäkin jaetaan joka päivä.
iltaisin mies tiskaa pullot ja minä keitän, se sopii mulle.
puhukaa, puhukaa, puhukaa ja vielä kerran puhukaa ja jos vielä senkin jälkeen tuntuu että ei homma toimi niin erotkaa,koska lapsi alkaa ymmärtää todella aikaisessa vaiheessa vanhempien välisiä tuntemuksia. kun perhe voi hyvin, lapsi voi hyvin :)
mieheni ei juo juurikaan eikä ole väkivaltainen, tuo leivän pöytään. tajusin itsekkin millainen kultakimpale itselläni on, toisen luonnetta ei voi muuttaa mutta käytöksellä saa paljon aikaan kun viitsii nähdä vaivaa asian eteen.
anteeksi taisi olla välillä vähän asian vierestäkin, mutta älä ota pahakses..
nyt lapsemme on ½-vuotias ja suhteemme toimii hyvin.
sinuna ehdottaisin että pitäisitte muutaman päivän paussia, jos mahdollista niin ette pidä mitään yhteyttä koko erossa olo aikana ja sitten kun on sopiva aika palata niin puhutte että miten jatkatte eteenpäin. helppoa ei varmasti ole olla lapsesta erossa, mutta jos se muutama päivä erossa, saa naisesi tajuamaan mitä on menettämässä ellei muuta käytöstään niin se kyllä kannattaa. kaikkea kannattaa yrittää ennenkuin luovuttaa...
Kokolailla puhumiset on puhuttu, homma lähtee väärille raiteille joka kerta. Lopputulos on se, että kaiken sen ryöpytyksen jälkeen tuntee syyllisyyttä, että on tehnyt jonkun asian taas huonosti tai jättänyt hoitamatta. Sanaillessa tulee sitten sanottua puolin ja toisin sellaista, mikä pitäisi jättää sanomatta ja soppa on valmis. Päätään tässä seinään hakkaa.
Taidatte olla räiskyväisiä luonteita molemmat ja suhteenne perustuu varmasti pitkälti intohimolle? No emmie enempää spekuloi mutta ehkä se intohimo ja räiskyvyys on suhteenne alusta jolla te seisotte, jolle kaikki rakentuu. Kääntäkää se hyödyksenne.
Ehkä siitä syystä teille ei puhuminen onnistu, toinen aloittaa puhumisen asiasta X ja jostain kumman syystä riita päättyy asiaan Ö joka on käsitelty ennenkin ja takaa sen että ilmiriita valmis ja asia X jaa jälleen kerran käsittelemättä. Ja kun tarpeeksi lisätään kiukkua ja turhautumista niin sammakoita lentää pitkin seiniä?
Jotain apua te nyt kuitenkin tarvitsette selvittämään tykkäättekö toisistanne tarpeeksi, että jaksatte elää toistenne armoilla (tietystihän te nyt tykkäätte mutta ette te sitä kai sitten tajua, inhimillistä) ja jos sulta tuntuu, että elämä oli hyvää ja mieluisaa vaimokkees kanssa joskus kauan sitten niin jos vaan tahtoa ja halua löytyy niin varmasti löydätte sen uudelleen. Lapsiaika perheessä on antoisaa paskaa useimmiten, mitä itse huomasin aikanaan. Olisiko sulla kenties tarpeeksi halua viedä tätä teidän ongelmaanne ulkopuoliselle asti? Onko vaimolla, riippuu paljon myös siitä.
Koska jos tollanen patti tilanne jatkuu tarpeeksi kauan, että ootte onnettomia ettekä asioita saa selvitettyä niin sattuuhan se ihmisen sieluun pidemmän päälle ja tappaa kaiken ennemmin tai myöhemmin.
No en mie tiedä, jokasen perheyritys erilainen ja niin samalainen. Olishan mulla kaikenlaisia typeriä neuvoja vielä antaa mitä en ite kyllä oo toteuttanut koskaan, jälkeen päin miettiny tosin että olis varmaan kannattanut ees yrittää.
Kysy vaimoltas rakastaako se sua vielä.. Ja kun alatte keskustelemaan, niin sopikaa sellanen sääntö, että huutaa ei saa.
Ja vielä kiteytys:
Ja jos vaimoasi ei kiinnosta hoitaa suhdetta kuntoon, eikä sitä kiinnosta että ootte onnettomia niin sitten en tiedä kannattaako koittaa yrittää sitä perhe.oy:ta
Mutta ensin sun on kai otettava selvää, kiinnostaako sitä oikeasti.
ainakin tuntuu, että puhuttu on ja ehkäpä liikaakin, koska samoista asioista jankutetaan kerta toisensa jälkeen, eikä mikään kuitenkaan (minun olotilani) muutu parempaan. Ehkä se vain on niin, ettei kaikkien avioliitot ole luotu kestämään; kuullostaahan se hurjalta, että oman lapsen syntymä johtaa eroon, mutta minkäs tosiasioille voi. Mekin mieheni kanssa olimme lähes 10v yhdessä, ennen kuin lapsi syntyi. Tosi nuorina alettiin seurustelemaan.
Eilisiltana ensimmäinen kerran tuli sellanen fiilis, että lähden ovesta ulos, enkä ilmoita olinpaikkaani kenellekään. Elän vain itsekseni ja itselleni. Mutta enhän tietenkään niin tee, vaan jatkan kärvistelyä... Kuinkahan kauan.
No vitsi vitsinä mutta tuollaista miestä olen etsinyt enkä vielä löytänyt.