Vuodesta 2004 yhdessä. Tyttökaverini on mitä ihanin ja oikea minulle niin monella tapaa. Tututkin puhuu, kuinka ollaan toisillemme sopivia. *huokaus*
Suomalainen jos ei ihan niin melkein keski-ikää lähestyvä (30 ) mies löytää itsensä ja vihdoin kokee olevansa kykenevä olemaan se itsensä myös ihmisiä kohdatessaan ilman turhia kiemuroita. Miksi meitä ei kasvateta oikein? Kaikki olisi ollut jo aikoja sitten niin paljon hauskempaa ja vähemmän kivuliasta? >:)
No, C'est la vie!
Kun ei tunne enää sitä täysin tyttökaveriin ja epäilee oliko se koskaan edes sitä ollenkaan. Ei se ollut. Pitelemme jotain kulissia ja kumpikin tietää sen. Olenko vain takertunut toiseen ja hän minuun, koska olemme kumpikin tarvinneet edes jonkun? Rakastan häntä ja sitä, kuinka olemme kasvaneet ihmisinä yhdessä mutta on olemassa sitä jotain muutakin rakkautta... Sen voi melkein maistaa... Näemme sen muutamissa muissa tutuissa pariskunnissa, jotka ovat aidosti onnellisia. Se on se. Se on se! En osaa koskettaa tyttökaveriani sillä tavalla. Jotain puuttuu eikä ole syttynyt vaikka olen koettanut vaikka mitä. :(
Aivan ihana nainen tuli puhumaan minulle pysäkillä eilen niitä näitä. Olo tuntui aivan sähköiseltä mutta toisin kuin ennen en ollut itseeni lamaantunut. Turhat on poissa. ("Hä?!" :O ) Mieleni teki vain karata hänen kanssaan johonkin siltä seisomalta. Ainoa mikä esti, oli vielä keskeneräiset asiat tyttökaverini kanssa, koska se olisi ollut epäreilua... vielä. Minun pitää voida sanoa ensin täysin: "it's over"; En muuten ole oppinut näiden vuosien aikana välittömyydestä ja toisesta välittämisestä yhtään mitään.
En ole koskaan kokenut voivani olla naisen kanssa läsnä sillä tavalla kuin tuossa pysäkillä. Olin suorastaan murheinen bussissa ja hetken päästä taas nauroin mielipuolisesti itsekseni, kuinka hullua elämä saattaa olla. Näen jo uuden elämän, joka ottaa asiat ihan erilailla kuin aikaisemmin. En vain aikaisemmin kyennyt näkemään millaista se voi olla. Olin aina ennen kiinni ihan omituisissa solmuissa itseni kanssa.
Ennemmin kuolen kuin olisin kokematta oikeaa rakkautta ja jos pysäkin pelkän välittömän ihastumisen aiheet mitään sanoo, sen varsinaisen jutun täytyy olla aivan käsittämättömän mahtavaa, jos sellaisen onnen löytää kohdalleen.
Olemme onneksi tosin nähtävästi tyttökaverini kanssa samaa mieltä: Olemme ystäviä ja kaikesta huolimatta pysymme sellaisina. Kumpikin kokee selvästi, että se jokin puuttuu. Pienet mutta sovittamattomat erot puhuvat liikaa vaikka osaammekin joustaa ja puhua niin pitkälle kuin on mahdollista. Osataan nyt mutta tää ei olekaan se. Ei Perhana!
Pitäisi vielä vaan sanoa se lopullinen. Tuntuu niin lopulliselta ja pelottaa. Pelko on ollut se mikä viivyttää jos viivyttää. Olen kyllä jo tyttökaverinkin sanoista johtanut, että mietimme ihan samaa. Jotain on liikahtanut ja siirtynyt muualle. Kumpikin miettii ja puhuu kuvioista, joissa eletään tulevaisuudessa erillään mutta järkeillään miten se voidaan hoitaa järkevästi. Se viimeinen sana puuttuu. Minä sanon sen. Minä! Ei kun minä. *nielaisee*
Ihastumisia sattuu ja otetaan vastaan. Jos pysäkin tyttö olit juuri se kenet minun pitääkin löytää ja olet sinkku... Nyt mun pitää sitten kääntää tämä koko kaupunki ylösalaisin. Löydän sinut. Aivan varmana! Pysäkin tyttö... minne se meni?
Ihan hullu fiilis. XD
Suomalainen jos ei ihan niin melkein keski-ikää lähestyvä (30 ) mies löytää itsensä ja vihdoin kokee olevansa kykenevä olemaan se itsensä myös ihmisiä kohdatessaan ilman turhia kiemuroita. Miksi meitä ei kasvateta oikein? Kaikki olisi ollut jo aikoja sitten niin paljon hauskempaa ja vähemmän kivuliasta? >:)
No, C'est la vie!
Kun ei tunne enää sitä täysin tyttökaveriin ja epäilee oliko se koskaan edes sitä ollenkaan. Ei se ollut. Pitelemme jotain kulissia ja kumpikin tietää sen. Olenko vain takertunut toiseen ja hän minuun, koska olemme kumpikin tarvinneet edes jonkun? Rakastan häntä ja sitä, kuinka olemme kasvaneet ihmisinä yhdessä mutta on olemassa sitä jotain muutakin rakkautta... Sen voi melkein maistaa... Näemme sen muutamissa muissa tutuissa pariskunnissa, jotka ovat aidosti onnellisia. Se on se. Se on se! En osaa koskettaa tyttökaveriani sillä tavalla. Jotain puuttuu eikä ole syttynyt vaikka olen koettanut vaikka mitä. :(
Aivan ihana nainen tuli puhumaan minulle pysäkillä eilen niitä näitä. Olo tuntui aivan sähköiseltä mutta toisin kuin ennen en ollut itseeni lamaantunut. Turhat on poissa. ("Hä?!" :O ) Mieleni teki vain karata hänen kanssaan johonkin siltä seisomalta. Ainoa mikä esti, oli vielä keskeneräiset asiat tyttökaverini kanssa, koska se olisi ollut epäreilua... vielä. Minun pitää voida sanoa ensin täysin: "it's over"; En muuten ole oppinut näiden vuosien aikana välittömyydestä ja toisesta välittämisestä yhtään mitään.
En ole koskaan kokenut voivani olla naisen kanssa läsnä sillä tavalla kuin tuossa pysäkillä. Olin suorastaan murheinen bussissa ja hetken päästä taas nauroin mielipuolisesti itsekseni, kuinka hullua elämä saattaa olla. Näen jo uuden elämän, joka ottaa asiat ihan erilailla kuin aikaisemmin. En vain aikaisemmin kyennyt näkemään millaista se voi olla. Olin aina ennen kiinni ihan omituisissa solmuissa itseni kanssa.
Ennemmin kuolen kuin olisin kokematta oikeaa rakkautta ja jos pysäkin pelkän välittömän ihastumisen aiheet mitään sanoo, sen varsinaisen jutun täytyy olla aivan käsittämättömän mahtavaa, jos sellaisen onnen löytää kohdalleen.
Olemme onneksi tosin nähtävästi tyttökaverini kanssa samaa mieltä: Olemme ystäviä ja kaikesta huolimatta pysymme sellaisina. Kumpikin kokee selvästi, että se jokin puuttuu. Pienet mutta sovittamattomat erot puhuvat liikaa vaikka osaammekin joustaa ja puhua niin pitkälle kuin on mahdollista. Osataan nyt mutta tää ei olekaan se. Ei Perhana!
Pitäisi vielä vaan sanoa se lopullinen. Tuntuu niin lopulliselta ja pelottaa. Pelko on ollut se mikä viivyttää jos viivyttää. Olen kyllä jo tyttökaverinkin sanoista johtanut, että mietimme ihan samaa. Jotain on liikahtanut ja siirtynyt muualle. Kumpikin miettii ja puhuu kuvioista, joissa eletään tulevaisuudessa erillään mutta järkeillään miten se voidaan hoitaa järkevästi. Se viimeinen sana puuttuu. Minä sanon sen. Minä! Ei kun minä. *nielaisee*
Ihastumisia sattuu ja otetaan vastaan. Jos pysäkin tyttö olit juuri se kenet minun pitääkin löytää ja olet sinkku... Nyt mun pitää sitten kääntää tämä koko kaupunki ylösalaisin. Löydän sinut. Aivan varmana! Pysäkin tyttö... minne se meni?
Ihan hullu fiilis. XD
Vastaukset 1
Vanhimmat
kirjoittelin tuolla aikaisemmin...