Onkohan minussa jotain vikana kun tuntuu että avioero on itse asiassa ihan mukava juttu. Meillä on mielestäni hyvä avioero käynnissä. Pystymme sopimaan asiat yhdessä, tuemme toisiamme myös tässä erossa ja uskoisin että eromme jälkeenkin pysymme hyvinä ystävinä.
Molempien keskeisin huolenaihe ovat yhteiset lapset mutta näidenkin kanssa päästään eteenpäin yhteishuoltajuuden kautta. Toisaalta kannan kyllä huolta myös tulevasta ex-puolisostani ja uskon että hän myös huolehtii myös minusta ja hyvinvoinnistani. Minusta se on kerrassaan upeaa.
Suru tässä on tietysti päällimmäisin tunne. Yritetty on kaikkea mahdollista ja ehkä siksi tähän ei liity tunnetasolla suurta dramatiikkaa. Pikemminkin eräänlaista helpotusta. Uuden alun tuntua. No jos joillain on samanlaisia kokemuksia niin kuulisin niistä mielelläni.
Molempien keskeisin huolenaihe ovat yhteiset lapset mutta näidenkin kanssa päästään eteenpäin yhteishuoltajuuden kautta. Toisaalta kannan kyllä huolta myös tulevasta ex-puolisostani ja uskon että hän myös huolehtii myös minusta ja hyvinvoinnistani. Minusta se on kerrassaan upeaa.
Suru tässä on tietysti päällimmäisin tunne. Yritetty on kaikkea mahdollista ja ehkä siksi tähän ei liity tunnetasolla suurta dramatiikkaa. Pikemminkin eräänlaista helpotusta. Uuden alun tuntua. No jos joillain on samanlaisia kokemuksia niin kuulisin niistä mielelläni.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Me erosimme viikko sitten ja saimme sen sovittua sovussa, ilman mitään kummallisempia nahisteluja. Erossa lapset jäivät minulle yhteisestä päätöksestä ja muistakin käytännön asioista olemme saaneet puhuttua ja sovittua.
Nyt kun toinen on lähtenyt ja viikon yksinäni ollut, sitä toista aikuista niin tuskan ja ikävän tunne on aivan valtava. Mieli on kuin vuoristorata, yhdessä hetkessä hyvä ja toisessa taas suro ottaa vallan. Tarkoituksemme on pysyä ystävinä, mutta nyt kun yksin olen niin mietin miten se käytännössä oikein sitten on....emme juurikaan edes lasten asioita ole puhelimessa tai kasvotusten hoitanut, @-postilla ja tekstareilla. Tuntuu, että toisen äänen kuuleminen lisää kyyneliä ja ahdinkoa. Huomenna nytten käytännönasioiden takia joudumme kohtaamaan kasvotusten ja se tietyllä tavalla pelottaa omaa reagointia. Tällähetkellä hetkellisesti lohduttaudun siihen, että eromme syy ei ollut se, että jompi kumpi olisi löytänyt toisen, hän muutti yksin asumaan ja lapset aika aktiivisesti käyvät hänen luonaan, jotka ilman minun pyyntöäni ovat kertoneet, että hän asustelee ja on yksin. Pelko kuitenkin tulevaisuudesta ahdistaa, mitäs sitten jos hän löytääkin uuden kumppanin, toimiiko sovitut asiat enää samallalailla vai tuleeko ne uuden kumppanin myötä muuttumaan huonompaan suuntaan. Ilmassa on monta kysymystä johon ei ole nytten vastausta ja se ahdistaa oloa lisää.
Erosin omasta halustani ja vointini parani eron jälkeen. Enää ei tarvitse mielistellä, miellyttää eikä tarvitse kokea jatkuvaa syyllisyyttä siitä etten taas ollut tarpeeksi hyvä. Koko elämä pyöri miehen ympärillä, hän vain on sellainen. Kiukuttelee jos asiat eivät mene niin kuin hän haluaa.
On helpottavaa kun saan nukkua, herätä, lukea, syödä ja liikkua mieleni mukaan. Ihanaa, kun voi tavata ystäviä.
Nykyisin ex on kohtuullisen ok tyyppi, koska on löytänyt itselleen naisystävän. Emme tosin kovin paljon kaveeraa, mutta joskus tulee nähtyä.
Eroaminen oli minulle hyvä ratkaisu, olisi pitänyt lähteä aikaisemmin.