Mies jätti aivan yllättäen 2kk sitten, koska haluaa olla yksin. Sitä on vaikea ymmärtää. Päässäni vaan pyörii ajatus toisesta naisesta.
Rakastin tätä miestä ylikaiken enkä oisi voinut ajatellakaan olevani ilman häntä. Pidän edelleen häntä sinä oikeana. Se oli täydellistä. En voi kuvitellakaan rakastuvani enää koskaan keneenkään muuhun.
En saa syötyä, painoni on pudonnut huomattavasti koska ruoka ei pysy sisällä. Ei huvita lähteä ihmisten ilmoille. En pysty tekemään mitään ajattelematta tätä kaikkea. Tunnen oloni syylliseksi, petetyksi ja yksinäiseksi.
Miten päästä yli? Olen aloittanut uuden harrastuksen ja käyn jopa terapiassakin. Eikä tunnu auttavan.
Rakastin tätä miestä ylikaiken enkä oisi voinut ajatellakaan olevani ilman häntä. Pidän edelleen häntä sinä oikeana. Se oli täydellistä. En voi kuvitellakaan rakastuvani enää koskaan keneenkään muuhun.
En saa syötyä, painoni on pudonnut huomattavasti koska ruoka ei pysy sisällä. Ei huvita lähteä ihmisten ilmoille. En pysty tekemään mitään ajattelematta tätä kaikkea. Tunnen oloni syylliseksi, petetyksi ja yksinäiseksi.
Miten päästä yli? Olen aloittanut uuden harrastuksen ja käyn jopa terapiassakin. Eikä tunnu auttavan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itse erosin vasta viime viikolla, 17-vuotta olimme yhdessä ja se tuntuu niin helvetin pahalta. Meillä eron syy ei ollut, että toinen olisi uuden löytänyt, yhteisen ajan ja tekemisen puute vei sen siihen pisteeseen, että mieheni halusi muuttaa omilleen, lapset jäivät minulle. Sovussa eromme tapahtui ja nyt se tuntuu todella pahalta, ahdistavalta, ei ole enää sitä toista kenen viereen käpertyä jne.
Yli pääseminen tuntuu tosi vaikealta, välillä on helpompia hetkiä ja välillä tuntuu, että seinät kaatuu päälle.
Kavereihin olenkin melkoisesti tukeutunut, ja nytten pelottaa viikonloppu, millä saan täytettyä sen tyhjyyden, miten saan aikani kulumaan jne.
Onneksi lapset ovat kuitenkin sen verran isompia, että niistä saa juttu seuraa aina iltaisin ja elämää ympärille, en tosin erotuskastani heidän kanssa juttele, mutta kaikkea muuta saa höpöteltyä tai vaikka vaan telkkaria yhdessä katsottua, sekin auttaa edes vähän.
Yöt onkin sitten kamalampia, nukahtamislääkkeesseen olen nyt arki-iltoina joutunut turvautumaan, jotta saan edes sen 5-6 tuntia nukuttua, mutta 4-5 välillä herään ja kellon sointiin saakka nukkuminen on todella pätkittäistä. Nyt ajattelin viikonloppuna mennä nukkumaan omin voimin, saas nähä kuinka onnistuu.
Tiedän todellakin mistä puhut ja miltä sinusta tuntuu. Välillä on semmoinen fiilis et tulevaisuutta ei ole enää ollenkaan, elämä on pysähtynyt jne.
Voimia ja jaksamista sulle, joskus se auronko vielä paistaa meille vaikka nyt siltä EI TODELLAKAAN näytä. Jos haluat jakaa tunteita kanssani (kirjoittaminen ainakin mua auttaa jonkusen verran tosin vain hetkellisesti) laita postia tulemaan
[email protected]
asuttu nyt omillaan, päivittäin itketty tuskaa pois. Miestä olen nähnyt kolme kertaa kun tavaroitaan on vielä hakenut pois. Nyt alkaa olla aika tyhjä olo, ei enää jaksa itkeä, tuijottaa vaan ikkunasta ulos tai telkkaria ja kaikki on aivan välinpitämätöntä. Syömiset on jääneet huonolle, tänään oli pakko reipastua ja lämmittää uunia kun alkoi lämpötila laskea mökissä. Mutta pää on tyhjä, mistään ei saa kiinni mikään ei kiinnosta. Ihmettelen syvästi jos joku pystyy uuden harrastuksen aloittamaan tälläisessa tilanteessa, ei pysty keskittymään.
Me päätettiin erosta vajaa viikko sitten, tänään löysin uuden asunnon itselleni. Sinne muutan sitten juhannuksen jälkeen. Miestä en ole paljon eron jälkeen nähnyt, pyysin, että hän olisi mahdollisimman paljon pois meidän yhteisestä kodista.
Toisaalta helpottaa, että löysin uuden kodin, koska muuten en pääse ikinä tästä surusta yli, toisaalta ajatus muuttamisesta tuo kamalan tuskan ja ahdistuksen. Miten mä voin oppia elämään ilman rakasta puolisoa? Illat joudun olemaan yksin, sängyssä ei ole enää ketään vieressä... Miten ihmeessä ihmiset pärjää? Vaikka tää ero olikin yhteispäätös, niin tuntuu silti niin pahalta... Vielä siis asun yhteisessä kodissa, kun ei muuttaminen tietenkään hetkessä käy... Sitten varmaan tuntuu vielä pahemmalta, kun on muuttanut ja on ihan yksin.
Nyt on jotenkin niin tyhjä olo, niin väsynyt. En mä jaksa enää edes itkeä, niin on kaikki voimat lopussa. Mä olen puhunut tästä asiasta niin paljon kavereille, että tuntuu, että ne jo kyllästyy samaan virteen. Mutta nyt ei ole muuta mielessä, kuin valtava suru, tuska, ahdistus, epätoivo. Kaikki vaan sanoo, että hyvä, kun löysit uuden kodin, mutta miten niin se voi olla hyvä? Mä joudun jättämään kaiken rakkaan ja tärkeän ja olemaan ihan yksin. Ja vaikka päätös tehtiin yhdessä eikä suhteesta enää mitään tulisi, niin irti päästäminen vaan on niin vaikeaa. Ja musta tuntuu, että tää on mulle paljon vaikeampaa, kuin miehelle. Mies vaan miettii, että joutuu maksamaan kuukauden vuokran yksin, mä mietin, että mitenhän se nyt pärjää, kun mä vien mukanani lähes kaikki tavarat. Tulee jotenkin tyhmä olo, kun olen edelleen huolissani miehen jaksamisesta, vaikka häntä ei paljon tunnu kiinnostavan mun henkinen puoli.
Ajatukset on sekavia ja todella vaikea keskittyä mihinkään asiaan. Töissä olen jotenkin pystynyt olemaan, siellä saa ajatukset pois omista asioista hetkeksi. Kotona en pysty olemaan paikoillani, on niin kamalan levoton olo koko ajan.
Ehkä tää helpottaa, kun pääsen muuttamaan pois, ehkä ajatukset selkiytyy. Niin kaikki ainakin sanoo, ehkä se pitää paikkansa. Nyt ei oikein tunnu siltä, mutta ehkä tää tästä vielä. Niin sanotaan, että paistaa se päivä sinne risukasaankin. Voimia kaikille, olen hengessä mukana.
Pystyin aloittamaan uuden harrastuksen koska pakotin itseni siihen. Ei mun ole helppo lähteä sen pariin, mutta se on liikunnallinen ja siinä purkaa hyvin agressioita. Suosittelen lämpimästi liikuntaa! Mutta kaikkea muuta tehdessä mun onkin taas huono olla... Itken ja itken.
Aiemmat kirjoittajat lienee kaikki naisia??
Ainakin tässä on miehen tarinaa. Koin hieman teitä aiemmin kovin kipeän eron.... Niin kipeän, että ihmettelen vieläkin, miten siitä koskaan selvisin. Samaan aikaan sattui muutama muu hyvin rankka elämänkokemus. Minä jäin siis yksin minulle niin tavattoman tärkeästä parisuuhteesta. Liitto kesti vajaa 20 vuotta ja lapsiakin siunaantui useampia.
Niin paljon, kuin ero sattuikin (ja monilta osin olisi syytä kait ollut katkeroituakin), toivon lasteni äidille tänä päivänäkin vain kaikkea hyvää, vaikka itse en ole häntä valmis kohtaamaan... minun on helpompi elää, kun "häntä ei ole olemassa minulle".
Itse oli eron jälkeisen vuoden niin yksin, kuin ihminen voi ikinä olla... Minulla ei kertakaikkiaan ollut ketään, kelle puhua huolistani ja murheistani. Sellainen "murskaa" vahvimmankin ihmisen... omalta kohdaltani voin ihan rehellisesti sanoa, että (vaikka en olekaan uskonnollinen ihminen) ilman rukousta ja nöyrää pyyntöä saada apua "yläkerran ukolta", en olisi ikinä selvinnyt...
Erostani on nyt kulunut hieman toista vuotta, eikä minulla ole ollut uusia suhteita..., voimat on ollut hyvinkin lopussa ja usko huomiseen hakusessa, mutta minä en anna periksi :) ja nyt vihdoinkin olen alkanut ajatella (ja unelmoida), että minulla olisi vielä joskus "oma rakas", jonka kanssa jakaa elämän ehtoopuoli.....
Sen verran olen kolhuistani oppinut, että olen mieluummin yksin, kuin, että joku suhteeseen tyytymätön vielä jättäisi minut...
Toivotan teille kaikille kirjoittaneille voimia ja alkää unohtako laittaa käsiä ristiin... Kun kaikkein vaikeimmalla hetkellä pyydätte apua "yläkerrasta", siihen vastataan, kun vain uskotte siihen..... Niin se vain on :)
Hyvää kesää teille ja...
Ps. minulle kelpaisi oikein hyvin vaikka "kirjekaveri" sähköposti -ajatusten vaihtoon....
needamiracle
laittaisitko sp osoitteesi olisin halukas ajatusten vaihtoon kanssasi nimim. kaikella on tarkoituksensa.
[email protected]
........kas siinähän tuo. Postia vaan kaikilta kilteiltä ja vilpittömiltä naisilta, kiitos....