Tämä mun asiani koskee aborttia, eikä varmaan edes kuulu tälle palsatalle, mutta kun en aborttipalstalle viitsi kirjoittaakaan mitään kun sieltä saa vaan haukkuja abortinvastustajilta, joten ajattelin täällä purkaa vähän sydäntäni, jos tää kirjottaminen jotain vaikka helpottais. En oikeen pysty mihinkään muualle puhumaan tunteistani niin suorasti kuin ehkä halusin, niin ajattelin että tää vois olla ihan hyvä paikka avautua. Ei ole pakko edes vastata tähän jos ei halua, haluan vaan vähän purkaa tuntemuksiani.
Olen siis 17-vuotias tyttö ja tein abortin n. vuosi sitten. Vaikka siitä nyt onkin jo aika kauan aikaa, tuntuu silti sitlä, ettei se lähde mielestä mihinkään. Ei se aluksi tuntunut vaikeelta, meni semmonen pari-kolme kuukautta abortin jälkeen, ennen kun tavallaan tajus koko asian. Luulenpa että masennuin jollain tavalla, kun en enää jaksanut/ei kiinnostanut tehdä mitään. En jaksanut käydä koulua, joten se jäi kokonaan kesken sen takia kun mulle tuli ihan liikaa poissaoloja (ammattikoulu). Ei enää kiinnostanut meikata tai pukeutua kivoihin vaatteisiin tai muutenkaan pitää huolta itsetäni. Olin suurrimman osan ajasta tosi huonontuulinen ja ihan maassa. En hymyillyt yhtenäkään päivänä, paitsi sillon jos oli pakko. En halunnut näyttää tunteitani kenellekään, enkä puhua asiasta mitään. Luulen, että se johtui siitä, kun en itsekään halunnut hyväksyä koko asiaa ja kielsin mielessäni kaikki pahat ajatukset, koska luulin sen helpottavan. Ajattelin heti abortin jälkeen, että kun vaan annan asian olla, enkä ajattele sitä niin silloin se ei jää myöskään vaivaamaan. Ilmeisesti olin aivan väärässä, ja tulos siitä oli se, että (ehkä) masennuin vielä enemmän, kuin mitä olisin voinut, jos olisin heti alun alkaen ruvennut käsittelemään aborttiasiaani.
Mulla meni unirytmi ihan päin persettä, valvoin joka yö sinne 4-5 asti aamulla, ja heräilin siinä 2-3 aikoihin iltäpäivällä. En jaksanut tehdä mitään, en edes nousta aamulla ylös. En syönyt kunnolla ruokaa, vaan elin pelkällä suklaalla ja muilla herkuilla, sillon tällön saattoin syödä jotain kunnon ruokaa. Lihoin n. 3 kuukauden aikana 6 kiloa.
Mulla on kyllä ympärilläni ihmisiä, jotka varmasti kuuntelis mua jos vaan menisin puhumaan, mutta kun tuntuu siltä, ettein kukaan niistä ymmrrä tätä. Ei kukaan läheisistäni/kavereistani ole ikinä tehnyt aborttia tai joutunut kokemaan sen jälkiseurauksia. Puhuisin mielelläni semmosen ihmisen kanssa joka itsekkin kokenut saman, mutta kun en tunne ketään sellasta. Ehkä täältä vois löytyä joku?
Mulla on poikaystäväkin, hän on mua aika paljon vanhempi, ja on tukenut mua ja yrittänyt auttaa, sen verran mitä itse tästä asiasta tajuaa. Hän on kyllä sanonut ettei ymmärrä sitä miksi mietin aborttiani niin paljon, ja toistaalta ymmärrän sen miksi hän ei ymmärrä. Yhessä vaiheessa meidän suhde kärsi niin paljon siitä mun masentuneisuudesta, että melkeen erottiin. Olemme käyneet asiaa yhdessä läpi jonkin verran, mutta tuntuu siltä etten pysty edes hänelle kertomaan kaikkea siitä, miltä musta tuntuu. Jos yritän puhua jollekkin tästä ja vaikka kuinka haluaisin ja yrittäisin sanoa asiani niin, että toinen ymmärtää miten raskasta tämä on, niin silti on semmonen fiilis ettein ikinä saa kaikkea sanottua. Se ärsyttää. Olen käynyt ammattiautajalla puhumassa joskus, mutta se oli ennen aborttiani, joten abortista sielä ei silloin keskusteltu, vaan käytiin siellä läpi perheen sisäisiä ongelmia.
Nytkin kun kirjotan tätä, tuntuu siltä etten millään saa mahutettua niitä kaikkia ajatuksiani tähän. Nyt on kuitenkin alkanut jo vähän helpottamaan, enkä ole enää masenutunut, ainakaan niin paljoa mitä olin. Olen taas saanut jonkin laisen otteen elämään ja oppinut pitämään jalat maassa. Olen hakenut uudestaa ammattikouluun ja muutenkin mulla menee hyvin niin itseni kuin lähesteni kanssa. Mutta. Silti tämä kaikki on jossain syvällä päässäni, ja tulee mieleen ihan millon vaan, ihan mihin tahansa vuorokaudenaikaan, milloin vaan. Tunnen ihan hirveää syyllisyyttä abortista (en kuitenkaan enää niin paljoa kuin ennen), ja tavallaan häpeän koko asiaa. Tunnen myös surua abortoimaani "lasta" kohtaan, ja aiemmin oli semmonen olo kuin olisin menettänyt jonkin tosi ison osan elämästäni. Muistan vielä sen kun pääsin Kättäriltä kotiin, miten tunsin ihan selittämätöntä vihaa itseäni kohtaan ja semmoista tunnetta, että musta puuttuu jotain. Ja se mikä musta puuttuu jäi sen rakennuksen seinien sisäpuolelle. Nyt valuu kyyneleet kun tämmösiäö kirjottelen. Ihan pienikin asia saatta laukasta ihan hirbeän olon. Esimerkisi tässä pari päivää sitten lueskelin viime vuoden kalenteriani, joka oli mulla käytössä sillon abortin aikoihin, pelkkä sen katsominen josatin syystä teki tosi pahaa. En osaa sanoa miksi, kai se herätti jotain mustoja mieleen. En pysty katsomaan telkkarista mitään ohjelmia missä on jotain vauva- tai raskaus-juttuja, koska se tekee liian pahaa.
heh
5
422
Vastaukset
- tyhmäkö?
Sitten on vielä semmosta, etten kestä katsoa raskaana olevia naisia, aina kun menen jonnekin ulos, mielen mielessäni, etä toivottavasti ei tule vastaan kettään maha pystyssä olevaa. Jos kuulen että joka tuttu tai tutun tuttu, kuka vaan, on raskaana, sekin tekee jo pahaa. Mulla oli silloin mennossa rv 9 1, kun keskeytys tehtiin, tehtiin siis lääkkeillä. Vaikka raskaus oli niin alussa, mun maha näytti jo siltä että olen raskaana. Kai se oli jotain turvotusta, mutta muutama kaveri tuli sillon ihan kysymään, että olenko raskaana.
En kestä nähdä pieniä vauvoja, tai puhua mitään raskaudesta/synnytyksestä/vauvoista. Tuntuu siltä, etten enää ikinä halua tulla raskaaksi tai saada lapsia, koska pelkään, että se toisi liikaa huonoja muistoja mieleen. Vaikka mulla nyt onkin asiat taas paremmalla mallillla, ja elämä taas jotenkin päin raiteillaan, silti tuntuu siltä ettei tämä asian lähde mun pään sisältä mihinkään. Pitääkö mun vaan miettiä tätä asiaa koko ajan ja käsitellä se kunnolla läpi? Auttaako se? Vai pitääkö vaan taistella niitä ajatuksia vastaan ja antaa vaan olla? Auttaako se sitten? Vai tuleeko tää olemaan joku elämä ikuinen riesa. Abortin "vuosipäivä" on tässä ihan kohta, pelottaa se mitä ajattelen sinä päivänä ja minkälainen olen silloin. Olisko täälä ketää samaan kokenutta?- katee
Aluksi haluan sanoa, ettei ole omakohtaista kokemusta abortista.
Tuntui surulliselta lukea kirjoittamasi juttu läpi. Olen lukenut tutkimuksia, joissa on todettu, että monella abortin tehneillä ilmenee masennusta sen jälkeen. ( varmasti pitää paikkansa, en pystyisi/olisi pystynyt tekemään aborttia..eli siis minulla on lapsi )..
Minusta sun ois paras puhua psykologille, varata vaikka terveyskeskuksesta aika. En usko, että ne ajatukset häviää helposti itestään, eikä tunteiden peittäminen ja käsittelemättömyys ole oikea vaihtoehto.. Puhuminen ja asian selvittäminen helpottaa, vaikkei heti uskoisikaan, ei ehkä heti, eikä kuukausien päästä vaan pikkuhiljaa..
Kurjaa kuinka sun poikaystävä ei ymmärrä abortista johtuvaa masennusta, eikä ole halunnut kunnolla siitä puhua. Mutta, en uskokaan monen miehen välttämättä osaavan kuvitella kuinka raskasta se voi olla naiselle.
Yritä kaikesta huolimatta löytää iloa elämiseen ja nauttia pienistäkin asioista, vaikka päädyit tuolloin aborttiin, se on mennyttä, eikä sitä saa muutettua vaikka haluisi.. täytyy vain jatkaa eteenpäin..
Voimia sinulle ! - tyhmäkö?
katee kirjoitti:
Aluksi haluan sanoa, ettei ole omakohtaista kokemusta abortista.
Tuntui surulliselta lukea kirjoittamasi juttu läpi. Olen lukenut tutkimuksia, joissa on todettu, että monella abortin tehneillä ilmenee masennusta sen jälkeen. ( varmasti pitää paikkansa, en pystyisi/olisi pystynyt tekemään aborttia..eli siis minulla on lapsi )..
Minusta sun ois paras puhua psykologille, varata vaikka terveyskeskuksesta aika. En usko, että ne ajatukset häviää helposti itestään, eikä tunteiden peittäminen ja käsittelemättömyys ole oikea vaihtoehto.. Puhuminen ja asian selvittäminen helpottaa, vaikkei heti uskoisikaan, ei ehkä heti, eikä kuukausien päästä vaan pikkuhiljaa..
Kurjaa kuinka sun poikaystävä ei ymmärrä abortista johtuvaa masennusta, eikä ole halunnut kunnolla siitä puhua. Mutta, en uskokaan monen miehen välttämättä osaavan kuvitella kuinka raskasta se voi olla naiselle.
Yritä kaikesta huolimatta löytää iloa elämiseen ja nauttia pienistäkin asioista, vaikka päädyit tuolloin aborttiin, se on mennyttä, eikä sitä saa muutettua vaikka haluisi.. täytyy vain jatkaa eteenpäin..
Voimia sinulle !Mun mielestä on hyvä se ettet pysty tekemään aborttia. Onhan tietysti lapsen kanssa myös rankkaa aina välillä, mutta abortti tuo mukanaan paljon raskaampia ja synkempiä asiota. Välillä mä mietin, että mitä jos olisin tehnyt kaiken ihan toisin. Mietin että minkä näkönen mun lapsi olisi, olisko se tyttö vai poika, minkä väriset silmät sillä olis. Se olis nyt n. 4kk ikänen. Tekee hirveen pahaa edes miettiä tommosia. Oon kuitenkin vielä nuori, ja silloin olin vielä nuorempi, eli en osaisi kyllä kuvitellakaan itteäni nyt semmoseen tilanteeseen jossa mulla olis lapsi.
Juttelin tossa vähän aikaa sitten erään kaverini kanssa abortistani, ja hän kysyi multa että olisinko mä halunnut pitää sen lapsen. En tiennyt mitä mä sille vastaisin, koska en itekään tiedä vastausta tommoseen kysymykseen. Sanoin sitten sille, että en osaa sanoa sitä että olisinko halunnut pitää vai en, vaan olisin halunnut ettei sellasta tilannetta olisi ikinä tullutkaan, jossa joutuu siitä päättämään. Mutta sitten taas toisaalta, en heittäisi tätä kokemusta poiskaan, se on opettanut niin paljon ja näyttänyt tän elämän rumimman puolen.
Kaikista pahinta tekee sen aborttipäivän muisteleminen. Aina kun mietin ja muistelen sen päivän tapahtumia, tuntuu siltä kun rinnassa olis semmonen hirvee paineen tunne, ja sitten alkaa itkettää. Joudun aina pidättämään itkut, koska en halua enää itkeä. On tullut itkettyä tän asian takia jo liian monet kerrat, enkä halua näyttää poikaystävälle sitä että itken abortin takia, koska pelkään sen tuottavan hänelle jotain päänvaivaa, koska hän on jo kehottanut mua unohtamaan koko asian. Olenhan mäkin sille yrittänyt kertoa, ettei tätä noin vaan unohdeta, mutta ei se vaan sitä ymmärrä.
Olen jo itekin miettinyt tota, että jos menisin jollekin ammattiauttajlle puhumaan, mutta se tuntuu jotenkin hassulta. Onhan noita kaikkia puhelinlinjojakin mihin voi soittaa ja purkaa sydäntään, mutta en nyt siitäkään ihan tiedä. Niinkun mä tossa alotusviestissä kerroin, että onhan mulla kuuntelijoita ympärillä, mutta kun en ole varma siitä ymmärtääkö ne mitään siitä mitä niille puhun. Haluaisin semmonen ihmisen joka vois samaistua näihin tunteisiin ja tietäis mistä puhun, niin kun sanottua niin vertaistuki on paras tuki. Mutta kyllä mun täytyy alkaa harkita jotain noita psykologi hommia, jos en kerta mihinkään muualle saa puhuttua.
Kiitos paljon sulle vastauksesta, ja hyvää kesää! :) - Marii
tyhmäkö? kirjoitti:
Mun mielestä on hyvä se ettet pysty tekemään aborttia. Onhan tietysti lapsen kanssa myös rankkaa aina välillä, mutta abortti tuo mukanaan paljon raskaampia ja synkempiä asiota. Välillä mä mietin, että mitä jos olisin tehnyt kaiken ihan toisin. Mietin että minkä näkönen mun lapsi olisi, olisko se tyttö vai poika, minkä väriset silmät sillä olis. Se olis nyt n. 4kk ikänen. Tekee hirveen pahaa edes miettiä tommosia. Oon kuitenkin vielä nuori, ja silloin olin vielä nuorempi, eli en osaisi kyllä kuvitellakaan itteäni nyt semmoseen tilanteeseen jossa mulla olis lapsi.
Juttelin tossa vähän aikaa sitten erään kaverini kanssa abortistani, ja hän kysyi multa että olisinko mä halunnut pitää sen lapsen. En tiennyt mitä mä sille vastaisin, koska en itekään tiedä vastausta tommoseen kysymykseen. Sanoin sitten sille, että en osaa sanoa sitä että olisinko halunnut pitää vai en, vaan olisin halunnut ettei sellasta tilannetta olisi ikinä tullutkaan, jossa joutuu siitä päättämään. Mutta sitten taas toisaalta, en heittäisi tätä kokemusta poiskaan, se on opettanut niin paljon ja näyttänyt tän elämän rumimman puolen.
Kaikista pahinta tekee sen aborttipäivän muisteleminen. Aina kun mietin ja muistelen sen päivän tapahtumia, tuntuu siltä kun rinnassa olis semmonen hirvee paineen tunne, ja sitten alkaa itkettää. Joudun aina pidättämään itkut, koska en halua enää itkeä. On tullut itkettyä tän asian takia jo liian monet kerrat, enkä halua näyttää poikaystävälle sitä että itken abortin takia, koska pelkään sen tuottavan hänelle jotain päänvaivaa, koska hän on jo kehottanut mua unohtamaan koko asian. Olenhan mäkin sille yrittänyt kertoa, ettei tätä noin vaan unohdeta, mutta ei se vaan sitä ymmärrä.
Olen jo itekin miettinyt tota, että jos menisin jollekin ammattiauttajlle puhumaan, mutta se tuntuu jotenkin hassulta. Onhan noita kaikkia puhelinlinjojakin mihin voi soittaa ja purkaa sydäntään, mutta en nyt siitäkään ihan tiedä. Niinkun mä tossa alotusviestissä kerroin, että onhan mulla kuuntelijoita ympärillä, mutta kun en ole varma siitä ymmärtääkö ne mitään siitä mitä niille puhun. Haluaisin semmonen ihmisen joka vois samaistua näihin tunteisiin ja tietäis mistä puhun, niin kun sanottua niin vertaistuki on paras tuki. Mutta kyllä mun täytyy alkaa harkita jotain noita psykologi hommia, jos en kerta mihinkään muualle saa puhuttua.
Kiitos paljon sulle vastauksesta, ja hyvää kesää! :)Kannattaa kyllä kääntyä jonkun psykologin puoleen. Multa kysyttiin abortin jälkeen haluaisinko puhua jonkun ammatti auttajan kanssa ja annettiin eri puhlin numeroita mihin soittaa. Ne ihmiset siellä tietää kyllä mitä oot joutunut kestämään ja ne osaa ottaa sun tarpeet huomioon. Koulun kuraattori tai terkkarikin voi auttaa jos et halua psykologille mennä.
Itse en käynyt millään psykologilla. Juttelin asiat läpi kahden kaverin kanssa. Yksi kavereista oli joutunut tekemään abortin, ja se oli silloin vielä nuormpi kuin minä. Me ei kuitenkaan ikinä olla puhuttu niistä tunteista mitä se abortti aiheutti vaan enimmäkseen siitä millloin toisella loppui vuoto ja kuinka kovat kivut oli ja muuta sellaista. Toisen kaverin kanssa sitten olen keskustellut niistä tunteista. just siitä miten alussa tuli haikee olo kun näki vauvan jossain, ja miten ahdistunut olo oli jos joku raskaana oleva käveli vastaan kadulla. Eihän se mun kaveri millään voinut sata varmasti tietää miltä musta tuntuu, mutta eihän kukaan ikinä voi oikeesti tietää miltä toisesta tuntuu. Pääasia oli et joku kuunteli. Ei voivotellut ja sanonut että kyllä tää tästä, vaan vain kuunteli ja säännöllisin väliajoin kyseli miten voin.
Vanhempieni kanssa en halunnut jutella asiasta, vaikka äiti olikin se joka kuskas mut tutkimuksiin ja piti mut kasassa kun mulle selvis että oon raskaana. Koko raskaus oli mulle niin nolo juttu. En kehtaa puhua siitä tai abortista vanhempieni kanssa.
Mutta pointtina siis se että puhuminen oikeesti auttaa. tunteiden purkaminen ja asioiden läpikäyminen uudestaan ja uudestaan. Tunteiden ja ajatusten tukahduttaminen vain pahentaa asiaa. Mulla on ainakin niin että jos yritän olla ajattelematta jotain asiaa niin se on kokoajan mielessä. Ja kaikki energia menee vain siihen että yritän olla ajattelematta asiaa.
sori jos on sekavaa tekstiä.. tää on vaan niin henkilökohtainen aihe että on paljon sanottavaa ja ajatukset sinkoilee sinne tänne...
Mutta mulla autto siis kavereiden kanssa puhuminen ja oma päiväkirja. pidin abortti päiväkirjaa. Nykyään kun luen sitä niin huomaa aivan selvästi että alussa olin aivan shokissa (oli tosi tönkköä fakta teksitä) ja sitten tuli masennus vaihe (romanttisoin sitä mitä elämä olis ollu sen vauvan kanssa ja kuvittelin kaikkea. oli myös aika surullista tekstiä) ja sitten tuli taas enemmän normaalia minää.
kysymys mikä toistui mun päiväkirjassa oli "Milloin tää menee ohi, milloin pystyn elämään normaalisti?" mulla meni siihen ehkä joku puol vuotta.. puol vuotta siihen etten enään herkistyny ku näin vauvan tai ahdistunu ku raskaana oleva nainen tuli vastaan.
En usko että aborttia pystyy koskaan unohtamaan, on se sen verran iso juttu, mutta sen kanssa pystyy kyllä elämään. Ja omalla kohdalla abortti todellakin oli oikee vaihtoehto, en kadu sitä yhtään. En missään vaiheessa ole katunut.
Mutta rohkeesti vaan puhumaan jollekin jameet vaan suoraan asiaan. Ei tarvitse selitellä tai muuta, kerrot vaan suoraan miltä susta tuntuu. Ja poikaystävälles kerrot kans. Sanot ettei abortti ole mikään pikku juttu ja että se väkisinkin muuttaa ihmistä ja että sun on pakko saada puhua jonkun kanssa asiasta. ärsyttävää kun toiset vähättelee toisten pahaa oloa...
tsemppiä! - kateee
Marii kirjoitti:
Kannattaa kyllä kääntyä jonkun psykologin puoleen. Multa kysyttiin abortin jälkeen haluaisinko puhua jonkun ammatti auttajan kanssa ja annettiin eri puhlin numeroita mihin soittaa. Ne ihmiset siellä tietää kyllä mitä oot joutunut kestämään ja ne osaa ottaa sun tarpeet huomioon. Koulun kuraattori tai terkkarikin voi auttaa jos et halua psykologille mennä.
Itse en käynyt millään psykologilla. Juttelin asiat läpi kahden kaverin kanssa. Yksi kavereista oli joutunut tekemään abortin, ja se oli silloin vielä nuormpi kuin minä. Me ei kuitenkaan ikinä olla puhuttu niistä tunteista mitä se abortti aiheutti vaan enimmäkseen siitä millloin toisella loppui vuoto ja kuinka kovat kivut oli ja muuta sellaista. Toisen kaverin kanssa sitten olen keskustellut niistä tunteista. just siitä miten alussa tuli haikee olo kun näki vauvan jossain, ja miten ahdistunut olo oli jos joku raskaana oleva käveli vastaan kadulla. Eihän se mun kaveri millään voinut sata varmasti tietää miltä musta tuntuu, mutta eihän kukaan ikinä voi oikeesti tietää miltä toisesta tuntuu. Pääasia oli et joku kuunteli. Ei voivotellut ja sanonut että kyllä tää tästä, vaan vain kuunteli ja säännöllisin väliajoin kyseli miten voin.
Vanhempieni kanssa en halunnut jutella asiasta, vaikka äiti olikin se joka kuskas mut tutkimuksiin ja piti mut kasassa kun mulle selvis että oon raskaana. Koko raskaus oli mulle niin nolo juttu. En kehtaa puhua siitä tai abortista vanhempieni kanssa.
Mutta pointtina siis se että puhuminen oikeesti auttaa. tunteiden purkaminen ja asioiden läpikäyminen uudestaan ja uudestaan. Tunteiden ja ajatusten tukahduttaminen vain pahentaa asiaa. Mulla on ainakin niin että jos yritän olla ajattelematta jotain asiaa niin se on kokoajan mielessä. Ja kaikki energia menee vain siihen että yritän olla ajattelematta asiaa.
sori jos on sekavaa tekstiä.. tää on vaan niin henkilökohtainen aihe että on paljon sanottavaa ja ajatukset sinkoilee sinne tänne...
Mutta mulla autto siis kavereiden kanssa puhuminen ja oma päiväkirja. pidin abortti päiväkirjaa. Nykyään kun luen sitä niin huomaa aivan selvästi että alussa olin aivan shokissa (oli tosi tönkköä fakta teksitä) ja sitten tuli masennus vaihe (romanttisoin sitä mitä elämä olis ollu sen vauvan kanssa ja kuvittelin kaikkea. oli myös aika surullista tekstiä) ja sitten tuli taas enemmän normaalia minää.
kysymys mikä toistui mun päiväkirjassa oli "Milloin tää menee ohi, milloin pystyn elämään normaalisti?" mulla meni siihen ehkä joku puol vuotta.. puol vuotta siihen etten enään herkistyny ku näin vauvan tai ahdistunu ku raskaana oleva nainen tuli vastaan.
En usko että aborttia pystyy koskaan unohtamaan, on se sen verran iso juttu, mutta sen kanssa pystyy kyllä elämään. Ja omalla kohdalla abortti todellakin oli oikee vaihtoehto, en kadu sitä yhtään. En missään vaiheessa ole katunut.
Mutta rohkeesti vaan puhumaan jollekin jameet vaan suoraan asiaan. Ei tarvitse selitellä tai muuta, kerrot vaan suoraan miltä susta tuntuu. Ja poikaystävälles kerrot kans. Sanot ettei abortti ole mikään pikku juttu ja että se väkisinkin muuttaa ihmistä ja että sun on pakko saada puhua jonkun kanssa asiasta. ärsyttävää kun toiset vähättelee toisten pahaa oloa...
tsemppiä!Aborttia ei varmaan unohtamaan pysty, ja vaikka kurjaa mutta se opettaakin elämästä (kuten jo mainitsit)..
Minä oon itse käyny psykologilla, oon ollu masentunut (ennen raskautta, tosin silloin en pitänyt sitä erikoisena, enkä halunnut apua). Synnytyksen jälkeen romahdin täysin, kun kaikki oli liian uutta ja raskasta. (yövalvomiset yms) ja oli ennenaikanen synnytys, eli se vauvanvälinen side puuttui pitkän aikaa. Lapsi vietiin heti keskolaan. oli siis 1,5kk ennenaikainen.
Koliikkikin oli vauvalla.. MUtta kaikkien kokemusten jälkeen, en silti kadu. Vaikeaa tämäkin tietysti oli, mutta jatketaan niin hyvin kuin pystytään.. Nyt menee ihan hyvin siis.
Mutta pointtini oli, et ihan rohkeesti varaamaan aikaa ja juttelemaan tuosta.. ajan kanssa helpottaa, vaikkei koskaan unohtaisikaan sitä kokemusta. Uskon , että olet jo surrut tarpeeksi! eikä sun kuulu enää murehtia..sitä ei voi muuttaa, vaikka toivoisitkin..
Jaksamisia vielä sulle, ja myös hyvää kesää! Kyllä kaikki kääntyy parhain päin! :)
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Näin kun katsoit salaa ja
Hymyilit sieltä kaukaa 😍☺️ mutta hämmennyin ja tilanne oli niin nopeaa ohi etten oikeen kerennyt mukaan 😢 säteilit ku604996Katu täyttyy...
Hei, oli pakko laittaa vielä tää. Huomaan että olet suuttunut. Minähän sanoin että poistun, olit paikalla. Olin pettynyt362269Povipommi, ex-Playboy-malli Susanna Penttilä avoimena - Paljastaa suhteestaan miehiin: "Olen..."
No nyt! Susanna Penttilä on OnlyFans-vaikuttaja ja yrittäjä sekä yksi uuden Petolliset-kauden kisaajista. Onpa 53-vuoti612144- 2192122
Ympäristötuhoministeri Multala: "Olin humalassa"
Ruisrockin rokkimimmi myöntää: https://www.is.fi/politiikka/art-2000011407835.html Nämä ministerikuvatukset saavat ilm2141347Korjaa toki jos...
Koet että ymmärsin sinut kuitenkin aivan väärin. Jännittäminen on täyttä puppua kun et muitakaan miehiä näköjään jännitä181148- 89956
Taas joku junan alle
Piltolan tasoristeyksessä: https://www.tilannehuone.fi/ Uutinen Iltalehdessä, Iltasanomissa, MTV:llä, Ylellä jne. Jossai47933- 66887
Harmittaa...Lampsiinjoen sillat
Tulva vei toisen ja toinenkin hajosi. Mielellään korjaisin molemmat, mutta ei ole resursseja siihen hommaan. Ikää jo 72v12859