En kai sentään ainoa ole, jolla on mitä mukavin anoppi?
Olen seurustellut mieheni kanssa nyt puolitoista vuotta. Minut on alusta ostettu todella hyvin vastaan ja osaksi perhettä. Esimerkiksi jo kahden tapaamisen jälkeen mieheni perhe pyysi minua mukaansa viikonloppumatkalle ulkomaille. Otin sen isona kohteliaisuutena.
Tämän kesän kesätyöpaikastani (olen yliopisto-opiskelija) saan myös kiittää yksin anoppiani. Hän oli suositellut minua yhteen työpaikkaan, jonka sainkin - ilman haastatteluja ja hakemuksia. Ensimmäinen suhteilla saatu työpaikkani, ja anopin kautta - en valita! Varsinkaan, kun hän on kuulemma kehunut minua kovasti kyseiselle työnantajalle :) Välillä hän soittelee ja tekstaileekin minulle. Yleensä näistä työasioista, mutta kuitenkin. Minusta on hauskaa, että hän hoitaa asiat suoraan minun kanssani eikä soita pojalleen ja käske välittää viestiä minulle.
Sillä on varmaan osansa asiaan, että aloitettuaan seurustelun minun kanssani mieheni on rauhoittunut huomattavasti. Ennen hän vietti suhteellisen railakasta ja kosteaa sinkkuelämää, nyt on sentään vähän hillinnyt menemistään, ja usein käymme jopa sunnuntaina syömässä hänen vanhemmillaan sen sijasta, että hän makaisi krapulassa yksin kotona.
Lisäksi appivanhempani ovat hirveän ylpeitä opintomenestyksestäni ja kertovat siitä mielellään esim. sukulaisilleen.
Varmaan kaikkein ihanimpia tapauksia on ollut, kun anoppini on nimittänyt minua ohimennen "Jussin vaimoksi". Ehkä leikillään, en tiedä, mutta silti - ihanan spontaanisti se silti tuli ja piristi minua hirveästi :) Ja sukulaisilleen hän on esitellyt minut miniänään. Otan nämäkin hurjina kohteliaisuutena, emmehän siis oikeasti ole mieheni kanssa naimisissa emmekä vielä kihloissakaan.
Tähän perheeseen haluan kuulua vielä pitkään!
Olen seurustellut mieheni kanssa nyt puolitoista vuotta. Minut on alusta ostettu todella hyvin vastaan ja osaksi perhettä. Esimerkiksi jo kahden tapaamisen jälkeen mieheni perhe pyysi minua mukaansa viikonloppumatkalle ulkomaille. Otin sen isona kohteliaisuutena.
Tämän kesän kesätyöpaikastani (olen yliopisto-opiskelija) saan myös kiittää yksin anoppiani. Hän oli suositellut minua yhteen työpaikkaan, jonka sainkin - ilman haastatteluja ja hakemuksia. Ensimmäinen suhteilla saatu työpaikkani, ja anopin kautta - en valita! Varsinkaan, kun hän on kuulemma kehunut minua kovasti kyseiselle työnantajalle :) Välillä hän soittelee ja tekstaileekin minulle. Yleensä näistä työasioista, mutta kuitenkin. Minusta on hauskaa, että hän hoitaa asiat suoraan minun kanssani eikä soita pojalleen ja käske välittää viestiä minulle.
Sillä on varmaan osansa asiaan, että aloitettuaan seurustelun minun kanssani mieheni on rauhoittunut huomattavasti. Ennen hän vietti suhteellisen railakasta ja kosteaa sinkkuelämää, nyt on sentään vähän hillinnyt menemistään, ja usein käymme jopa sunnuntaina syömässä hänen vanhemmillaan sen sijasta, että hän makaisi krapulassa yksin kotona.
Lisäksi appivanhempani ovat hirveän ylpeitä opintomenestyksestäni ja kertovat siitä mielellään esim. sukulaisilleen.
Varmaan kaikkein ihanimpia tapauksia on ollut, kun anoppini on nimittänyt minua ohimennen "Jussin vaimoksi". Ehkä leikillään, en tiedä, mutta silti - ihanan spontaanisti se silti tuli ja piristi minua hirveästi :) Ja sukulaisilleen hän on esitellyt minut miniänään. Otan nämäkin hurjina kohteliaisuutena, emmehän siis oikeasti ole mieheni kanssa naimisissa emmekä vielä kihloissakaan.
Tähän perheeseen haluan kuulua vielä pitkään!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Täälläkinpäin on aivan ihana anoppi! Tunnen oloni tervetulleemmaksi anoppilaan kuin omien vanhempieni luo. Anoppi tukee lapsiaan tekemään omat valintansa elämässä ja ymmärtää masennuksenikin. Omat vanhempani eivät masennuksen olemassaoloa tunnustakaan, mutta anopilleni voi aina puhua mieltään vaivaavista asioista :) Superanoppi!
Ihmisiä ne anopitkin ovat. Ja ihan inhimillisiä vielä.