Otan kantaa ketjuun nimellä "Rakkaus on kuollut"
Omalta kohdaltani huomasin parisuhteeni kelvottomuuden sillä tavalla etten enää viihtynyt kotona. Ei ollut enää kodinhoidosta iloa eikä mistään mikä liittyi kotiin. Illalla odotti että pääsisi nukkumaan ettei tarvinnut keksiä koko ajan tekemistä eikä telkkariohjelmatkaan kiinnostaneet. Sama heijastui lapsiin. Lauantaiaamuna jo alkoi valitus tylsyydestä ja sitä jatkui vielä sunnuntainkin. Lapset ovat onnellisia silloin kun vanhemmilla menee hyvin, mutta jos ei mene niin kai hekin kärsivät, vaikka ei olisi riitaakaan. Kaikki yhdessäolo oli tervaa.
Ei enää kiinnostanut kyläilyt eikä vieraitten pyytäminen kylään.
Tämä kaikki oli lisänä siihen että miehen kanssa ei sujunut.
Mitäs siitä jos ei suju mutta mukaan tulee myös kaikenlaisia lieveilmiöitä ja niitten kanssa ei jaksa elää vaikka miehen kanssa vielä jaksaisikin.
Oliko se muillakin tällaista?
Kertokaa kokemuksia!!
Omalta kohdaltani huomasin parisuhteeni kelvottomuuden sillä tavalla etten enää viihtynyt kotona. Ei ollut enää kodinhoidosta iloa eikä mistään mikä liittyi kotiin. Illalla odotti että pääsisi nukkumaan ettei tarvinnut keksiä koko ajan tekemistä eikä telkkariohjelmatkaan kiinnostaneet. Sama heijastui lapsiin. Lauantaiaamuna jo alkoi valitus tylsyydestä ja sitä jatkui vielä sunnuntainkin. Lapset ovat onnellisia silloin kun vanhemmilla menee hyvin, mutta jos ei mene niin kai hekin kärsivät, vaikka ei olisi riitaakaan. Kaikki yhdessäolo oli tervaa.
Ei enää kiinnostanut kyläilyt eikä vieraitten pyytäminen kylään.
Tämä kaikki oli lisänä siihen että miehen kanssa ei sujunut.
Mitäs siitä jos ei suju mutta mukaan tulee myös kaikenlaisia lieveilmiöitä ja niitten kanssa ei jaksa elää vaikka miehen kanssa vielä jaksaisikin.
Oliko se muillakin tällaista?
Kertokaa kokemuksia!!
Vastaukset 7
Vanhimmat
normaalilta kulissisuhteelta, jota kestetään lasten takia. Lapsia ei pitäisi hankkia hetken mielijohteesta, pitkän sitomisajan takia, vaan vakaan molemminpuolisen harkinnan ja halun hoitaa aloitettu homma loppuun, koska se ei todellakaan ole aina ruusuilla tanssimista.
Itsekkäimmät luovuttavat yleensä helpoiten.
Ja se nimi on masennus. Kuinkakohan usein masennus ajaa avioeroon. Eihän se puolisko mikään ihannetyyppi ole. Se vaan unohtuu, että itsekin on aika vajavainen, ja ei sitä hoksaa sitäkään että on lasten tahi töiden uuvuttama tahi elinoloihin täysin kyllästynyt. Eikä sekään välttämättä ole kumppanin syy. Ensimmäinen kohde josta pahaa oloaan syyttää, on tietysti se kumppani, vaikka se räpistelee ihan samalla lailla ja yrittää vaikka ei aina ole taitoja.Sitten mennään solmuun ja erotaan. Toisille se on hyvä, useimmille ei. Vasta oli tutkimus lehessä sairauksista ja ennenaikaisista kuolemista ja suurimpia uhkia siihen luo keski-iässä tehty avioero, että se siitä onnesta. Tasapainoinen avio harmoniassa on pitkän iän ja onnellisuuden avain. Ei pikarakkaudet ja ainaiset ihastumiset sitä tuo.
Mutta mistä se kertoo että näitä "masennusoireita" ei ole silloin kun mies on matkoilla? Olen itsekin epäillyt masennusta ja käynyt sen takia lääkärissä ja syönyt kuukausikaupalla pillereitä. Mies oli jopa kaksi viikkoa poissa ja elämä oli silloin niin ihanaa. Enpä laittaisi masennuksen piikkiin.
Jotenkin tuttua tekstiä, minä taasen miehenä ko-
kenut samaa exän puolelta. Mutta tosiasia on,
ettei homma ratkea ennenkuin MOLEMMAT menevät
peilin eteen ja lähtevät kuvan näyttämästä vir-
hearvioinnista eteenpäin. Onnea yritykselle.
Tietänet e-mail-osoitteeni.
En tiedä sinun e-mailiasi.
Sanoit että exän puolelta, eli niin siinä kävi että ero tuli, niinkö.
Ei meillä ainakaan auta mitkään peiliin katsomiset. On käyty parisuhde kurssit.
Minulla on aikamoinen tarina kerrottavana miten tässä näin pääsi käymään. Voisin vaikka kirjan kirjoittaa. Välillä tuntuu että kenellekään muulle ei ole käynyt kuten meille.
Suurin syy kaikkeen on yksinkertaisesti miehen vanhempien puuttuminen alusta asti meidän elämäämme. Emme saaneet harjoitella yhdessäolemista. Nyt tuli sitten seinä vastaan kun lapset lähtivät.
Tässä tämä.
Elän samanlaisessa tilanteessa. Tosin meillä ei ole lapsia ja olemme olleet naimisissakin vasta vajaan vuoden. Muutamaan kuukauteen mikään mieheni kanssa ei ole jaksanut kiinnostaa... Kotityöt, yhteiset unelmat ja lapsen suunnittelu ahdistavat kaikki. Mieheni yrittää piristää, mutta samalla ajaa minua kauemmaksi. Tarvitsisin omaa tilaa ja rauhaa. Töissä on ihanaa ja joka päivä kotiin lähtiessä ahdistaa...
Elän juuri sellaista elämää, kun olen aina halunnut ja unelmoinut... Missä siis vika? Kaiken keskellä olen ihastunut työkaveriini, josta miehelläni on aavistus (puhun työkaveristani jatkuvasti).
Kai sitä pitäisi vaan marssia lääkärin puheille ja alkaa syömään jotain pillereitä? Vai olenko vain väärän miehen kanssa?
pitäisi kieltää lailla! Tääkin hupakko antaa ruutia tosi katkeran miesliikkeen tarpeisiin.
Tee tässä nyt jotain omantunnon työtä lasten ja naisten ( ja myös miesten) hyväksi, kun kakarat (tytöt) pissii omaan pesään. Voi hitto!