Hei.
Masennuin kolmikymppisenä, jolloin elämän piti olla edessä. Olin valmistunut yliopistosta, saanut ensimmäisen vakituisen työpaikkani ja mennyt naimisiin. Mutta kun puoliso petti ja jätti, menetin kaiken muunkin. Olin liian masentunut tehdäkseni yhtään mitään. Seuraavat vuodet kuluivat sumussa. En uskonut toipuvani koskaan. Jossain vaiheessa pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle.
Pari viimeisintä vuotta ovat kuitenkin olleet jo melko normaaleja. Hyviä päiviä on paljon enemmän kuin huonoja. Luulisi siis, että mieliala olisi nyt toiveikas ja valoisa. Mutta niin ei ole alkuunkaan. Olen ollut niin kauan poissa työelämästä, etten etenkään nykyisessä markkinatilanteessa usko enää työllistyväni. Minua ei yksinkertaisesti tarvita missään. Parisuhdekaan ei tunnu mahdolliselta. Kuka haluaisi kaltaiseni ihmisen, joka on elänyt vuosia kuin kummitus? Elämä näyttää olevan takana ja se masentaa. Kymmenen masennusvuoden lisäksi niitä edeltänytkin aika tuntuu turhalta, koska tulevaisuudessa ei ole mitään (positiivista) odotettavaa. Ja vaikka nyt olisi voimia tehdä monia asioita, joista masennusvuosina jäin paitsi, en jaksa kiinnostua. Olen masentumassa uudelleen ja se todella kammottaa.
Monet vuodet halusin vain kuolla. Enää itsemurha-ajatuksia ei ole. Mutta huomaan ajattelevani joskus, että nyt minun pitäisi kuolla. Olen niin turha ihminen. En ole saavuttanut mitään eikä kukaan kaipaa minua missään. Tarvitsisin kokemuksen siitä, että olen pidetty, haluttu ja rakastettu, mutta en pysty hankkimaan sellaista.
Onko osani olla masentunut loputtomiin?
Masennuin kolmikymppisenä, jolloin elämän piti olla edessä. Olin valmistunut yliopistosta, saanut ensimmäisen vakituisen työpaikkani ja mennyt naimisiin. Mutta kun puoliso petti ja jätti, menetin kaiken muunkin. Olin liian masentunut tehdäkseni yhtään mitään. Seuraavat vuodet kuluivat sumussa. En uskonut toipuvani koskaan. Jossain vaiheessa pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle.
Pari viimeisintä vuotta ovat kuitenkin olleet jo melko normaaleja. Hyviä päiviä on paljon enemmän kuin huonoja. Luulisi siis, että mieliala olisi nyt toiveikas ja valoisa. Mutta niin ei ole alkuunkaan. Olen ollut niin kauan poissa työelämästä, etten etenkään nykyisessä markkinatilanteessa usko enää työllistyväni. Minua ei yksinkertaisesti tarvita missään. Parisuhdekaan ei tunnu mahdolliselta. Kuka haluaisi kaltaiseni ihmisen, joka on elänyt vuosia kuin kummitus? Elämä näyttää olevan takana ja se masentaa. Kymmenen masennusvuoden lisäksi niitä edeltänytkin aika tuntuu turhalta, koska tulevaisuudessa ei ole mitään (positiivista) odotettavaa. Ja vaikka nyt olisi voimia tehdä monia asioita, joista masennusvuosina jäin paitsi, en jaksa kiinnostua. Olen masentumassa uudelleen ja se todella kammottaa.
Monet vuodet halusin vain kuolla. Enää itsemurha-ajatuksia ei ole. Mutta huomaan ajattelevani joskus, että nyt minun pitäisi kuolla. Olen niin turha ihminen. En ole saavuttanut mitään eikä kukaan kaipaa minua missään. Tarvitsisin kokemuksen siitä, että olen pidetty, haluttu ja rakastettu, mutta en pysty hankkimaan sellaista.
Onko osani olla masentunut loputtomiin?
Vastaukset 14
Vanhimmat
depressio -> suklaapusut
ahdistus -> suklaapusut
työkyvyttömyys -> suklaapusut
väsymys -> suklaapusut
cereal killer -> suklaapusut
Idea on loistava! Toinen ihminen tarjoamassa suklaapusuja, mokan makuisia, täydentäisi yhtälön.
Nimittäin noin pitkästä masennuskaudesta toipuminen ei onnistu ihan noin vain. Terapiassa voi käydä niin pitkään kuin siltä tuntuu, jos siis vain on varaa. YHdessä lääkityksen kanssa se luultavasti auttaa, mutta ei siis mikään ihmeparantuminen ole odotettavissa.
Minulla on ollut aivan samanlaisia ajatuksia, vaikka olenkin paljon nuorempi. Nyt kun on parempi kausi meneillään, sanoisin että ne ovat osa masentunutta mielialaa. Et pysty ajattelemaan 'selkeästi'. Toisaalta masennuksen seuraukset ja ajatukset usein juuri pitkittävät ja saattavat saada 'jumiintumaan' siihen masennukseen. Hankalaa, tiedän.
Toivon että etsit apua ellet jo ole niin tehnyt, ja joskus tunnet olosi tarpeeksi itsevarmaksi jotta voit itse hakea seuraa ja yrittää löytää sen joka sinusta pitää, joka sinua haluaa jne. :)
Tosin minullakin alhosta nousemiseen auttoi hyvän kauden jälkeinen yhtäkkinen ahdistus, joka sai epätoivoisesti tekemään jotain ennen kuin sama kierre alkaa taas. Tsemppiä.
Minulta meni noin 24 vuotta masennuksen, ahdistuksen, paniikkihäiriön, dementian ja multippeliskleroosioireiden kanssa väärällä diagnoosilla, lääkityksellä ja kyykytyksellä. Vuosikausiin en pystynyt edes olemaan lasteni kanssa tekemisissä. Eläkkeelle jouduin 32-vuotiaana, ja siitä asti on kituutettu kädestä suuhun eläen ja katseltu kulutusjuhlaa sivusta.
Viime vuoden helmikuussa sain yliannoksen kahvia, ja huomasin, että se lisäsi ahdistusta ja kipuja. Lopetin kofeiininkäytön kokonaan ja siitä vasta helvetti seurasi. Masennus ja ahdistus pahenivat aivan käsittämättömän voimakkaiksi neljäksi kuukaudeksi, sitten ne alkoivat hyvin nopeasti heiketä ja katosivat alle puoli vuotta lopettamisen jälkeen.
Nyt olen täysin oireeton, mutta 55 vuotias äijä, jonka fyysisen kunnon kofeiinimyrkytys sai aika pohjalukemiin, pitkäaikaisseurauksina on, tilastojen mukaan, odotettavissa munuaisvaurio ja maksasyöpä. Ei siis mitään toivoa mistään paremmasta enää tässä elämässä, uutta tule, eikä tästä tuhlatusta saa rahoja takaisin. Koko elämä meni viemäristä pelkästään siksi, että olin tietämättäni kofeiiniriippuvainen, ja se aiheutti minulle kroonisen myrkytyksen.
Pitää vain suhtautua niin, että mennyttä ei ole. Elän tässä hetkessä ja koetan nauttia loppuajasta niin paljon kuin kykenen. Nyt kun olen saanut aivoni ja persoonallisuuteni takaisin, olen ryhtynyt taas harrastamaan valokuvausta, kirjoittamista, soittamista, laulamista jne... jatkan siitä, mihin kofeiinimyrkytys pysäytti elämäni joskus -84 kolmen valokuvanäyttelyn jälkeen, kun olin juuri kokoamassa ensimmäistä runokokoelmaani. Ehkä se nyt syntyy.
ole maksasyövän riski??? Tuskin amfetamiininkäyttökään (olet itse kertonut) on mitään terveellistä, kellekään.....
Kannabiksen vapautustahan sinä kannatatkin
oma itsetuntosi on kiinni muista ihmisistä, vieläpä jostain pettäjästä? Älä sellaista sure, ei se sinua ikinä ansainnutkaan. Maailmassa on paljon mukavia ja hyviä ihmisiä. Mene reippaasti mukaan työelämään jos tuntuu, että kuitenkin haluat ja jaksat töitä tehdä.
Työelämään palaaminen on erittäin vaikeaa, koska alallani ei ole tällä hetkellä avoimia työpaikkoja. Yliopistosta valmistui äskettäin poikkeuksellisen valtava määrä ihmisiä suoraan kortistoon.
Ihmiset kysyvät aina ensimmäiseksi, mitä teen. Tässä iässä on ikävä sanoa olevansa eläkeläinen.
Tavallaan en välitä siitä, mitä minusta ajatellaan. Mutta jos ja kun ajatukset ilmenevät tekoina, kuten hylkäämisenä tai kaukaa kiertämisenä, niin kyllähän se tuntuu kurjalta ja masentaa. Masentuneena ei tuosta vain hankita uusia ihmissuhteita tai työpaikkoja. Joskus tuntuu, että masennus on sairauksista pahin. Ei kerta kaikkiaan pysty olemaan positiivinen, uskomaan mukavien ja hyvien ihmisten olemassaoloon tai menemään reippaasti yhtään minnekään. Muutenhan ei masentunut olisikaan.
En ole kahvinjuojia. En myöskään käytä alkoholia tai muita päihteitä.
Olen kyllä käynyt terapiassa ja lääkitys on kunnossa. Terapiaan ei valitettavasti enää ole varaa, koska toimeentulo on muutenkin äärirajoilla.
kofeiinin muotoa, itse sairastuin ja jouduin eläkkeelle juomalla tavallista teetä noin viitisen vuotta.
eläkkeelle, hoh, hoijakkaaaaaa
kehittää teen sisältämä kofeiini vaikean masennuksen, ahdistuneisuuden, paniikkihäiriön ja ms-taudin oireet ja sillä yhdistelmällä työkyvyttömyys on krooninen. Ei siinä jää juuri muita vaihtoehtoja kuin eläke.
Tässä iässä on turha enää uneksiakaan työelämään palaamisesta, joten voin vain todeta, että kofeiini vei minun elämäni kolmenkympin korvilla, vaikka olenkin vielä hengissä.
...ai että se sittenkin oli teetä!
Jokainen saa tulla omalla uskollaan autuaaksi, vaikkapa antikofeiinilla...mutta käännytystyö on vastenmielistä.
No siis, itselleni ei masennushistoria olisi este eikä mikään suhdemielessä ja itseasiassa pidän entistä tai jopa nykyistä masentunutta itselleni sopivampana kumppanina kuin tervettä.
Itselläni on ollut keskivaikea masennus joka on muuttunut lieväksi, tuo "kummittelu" on jossain määrin tuttua itselleni ja tavallaan siksi haluaisin oman haamuparin jonka kanssa olla onnellinen sellaisena kuin olen - ihan jo siksi etten joutuisi vertaamaan itseäni johonkin täysin terveeseen ja menestyksekkääseen ihmiseen.
Väittäisin että sellaisesta tasapainosta ja merkityksekkäästä suhteesta olisi molemminpuolista hyötyä.
Ja tiedän että tämä on hyvä ratkaisu, olen kerran seurustellut erään masentuneen kanssa ja se oli minulle ainakin hyvää aikaa. suhde kylläkin kaatui mutta minun osaltani ei ainakaan siihen ettenkö olisi halunnut jatkaa sitä.
Täten siis se ei ole poissuljettu mahdollisuus, kuulemma jokaiselle on se oikea.
En ihan tiedä, missä voisin tutustua toisiin masentuneisiin. Mihinkään yhdistyksiin ja kerhoihin en halua liittyä. Tervekin kumppani kelpaisi, jos vain minä kelpaisin hänelle. Eihän minulla muuta ongelmaa oikeastaan ole kuin tämä masennus, mutta sen myötä puuttuu niin paljon.
Tuo kofeiini selittää ehkä joitakin masennuksia, mutta minä juon teetäkin harvoin. Joskus on mennyt kuukausiakin, ettei ole tee maistunut. Ehkä kärsinkin kofeiinin puutoksesta? (