Olen 45v mies ja tunteiden myrskyssä. Olen naimisissa ja minulla on kolme lasta. Tämä suhde joka johti myöhemmin avioliittoon on toinen suhteeni. Aikaisempi suhteeni ei johtanut mihinkään. Tästä ensimmäisestä suhteestani on jo kulunut neljännesvuosisata:) (kuulostaa paljon pidemmältä kuin se onkaan). Noin 5 vuotta sitten tuo ex. tuli uniini ihan yllättäen. En tiedä miksi, koska en erityisemmin ole häntä ajatellut. Nämä viisi vuotta olen taistellut tunteiden myrskyssä. En kuvittele tai edes halua suhdetta hänen kanssaan mutta joku kuitenkin riitelee järkeni kanssa. Haluaisin tavata ja keskustella mutta joku minussa estää sen. Kuvittelin nuorempana ettei enää "tässä" iässä olisi ns. teinitunteita. Tämä on merkillistä.
Suhteemme katkeaminen 25 v sitten oli merkillinen tapaus. Kihlattuni opiskeli toisella paikkakunnalla ja näimme varsin harvoin. Muistan vielä puhelun viikkoa ennen viimeistä tapaamistamme. Me molemmat vannoimme ikuisen rakkauden nimeen. Kun tuo "kohtalokas" viikonloppu tuli, odotin kihlattuani linja-autoasemalla ja kun hän tuli autooni ilmoitti hän yksikantaan että se on nyt ohi. Siinä kaikki. Hajosin vuosiksi ja en voinut ymmärtää miksi minut jätettiin. En tänäänkään tiedä mitä tapahtui.
Minulla ei omasta mielestäni ole mitään traumoja nyt tuosta suhteestaa. Ehkä olen hieman kovettunut, mutta ihmetyttää vaan nämä tunnemyrskyt. Ehkä vanha suola janottaa, koska en ole voinut käsitellä asiaa loppuun. Toisaalta omat lapset ovat kasvamassa pois kotoa ja aikaa jää enemmän itselleni. Nykyinen vaimo työskentelee toisessa kaupungissa.
Elän edelleen toivossa että saan selvitettyä tuon vanhan asian. Sillä nyt ei elämän kulkuun ole enää mitään merkitystä, mutta jos vaikka saisin tunnemyrskyilleni rauhan.
Suhteemme katkeaminen 25 v sitten oli merkillinen tapaus. Kihlattuni opiskeli toisella paikkakunnalla ja näimme varsin harvoin. Muistan vielä puhelun viikkoa ennen viimeistä tapaamistamme. Me molemmat vannoimme ikuisen rakkauden nimeen. Kun tuo "kohtalokas" viikonloppu tuli, odotin kihlattuani linja-autoasemalla ja kun hän tuli autooni ilmoitti hän yksikantaan että se on nyt ohi. Siinä kaikki. Hajosin vuosiksi ja en voinut ymmärtää miksi minut jätettiin. En tänäänkään tiedä mitä tapahtui.
Minulla ei omasta mielestäni ole mitään traumoja nyt tuosta suhteestaa. Ehkä olen hieman kovettunut, mutta ihmetyttää vaan nämä tunnemyrskyt. Ehkä vanha suola janottaa, koska en ole voinut käsitellä asiaa loppuun. Toisaalta omat lapset ovat kasvamassa pois kotoa ja aikaa jää enemmän itselleni. Nykyinen vaimo työskentelee toisessa kaupungissa.
Elän edelleen toivossa että saan selvitettyä tuon vanhan asian. Sillä nyt ei elämän kulkuun ole enää mitään merkitystä, mutta jos vaikka saisin tunnemyrskyilleni rauhan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei,
Ihan ilman aikojani lueskelin näitä ja tarinasi kosketti, koska vähän numeroita ja yksityiskohtia muuttamalla voisin olla tuo tarinasi "kihlattu".
Kaksikymmentä vuotta tuntuu niin lyhyeltä ajalta ja silti se on ihmisikä, kokonainen sukupolvi on kasvanut siinä välissä.
En minäkään tiedä, miksi tällaisia tunnemyrskyjä koetaan. Mutta omassa tarinassani olen oppinut, että jos tunteita oli ja ne olivat aitoja, eivät ne kuole. Vaikka kuinka olisi mielestään haudannut menneet ja siirtynyt eteenpäin... niin jos joskus todella rakasti, sitä samaa voi rakastaa ja kaivata vieläkin.
Joten sinuna olisin tosi varovainen yhteydenotossa. Jos tyttösi tunteet olivat silloin todellisia rakkauden tunteita, hänelle voi käydä selvittelyssänne kehnosti. Ehkä sinä saat rauhan ja hän jää itkemään loppuelämäkseen sinun perääsi. Näin kävi minulle.
Mutta jokaisellahan on oikeus yrittää saada totuus selville, joten onnea matkaan, mitä sitten päätätkin. Ehkä sinun kannattaisi vielä jutella vaikka ammattiauttajan kanssa tästä, voisit saada jonkun uuden näkökulman asiaan.
Maggie
En tiedä olenko nyt niin pahassa jamassa että oikein ammattiapua tarvitsisin. Olen omille lapsille yrittänyt kertoa varoittavana esimerkkinä miten liian aikaisin vakavan suhteen aloittaminen voi vaikuttaa vielä aikuisiässä.
Tuo ex suhteeni on myös naimisissa onnellisesti. Ihan aikuisten oikeesti en halua uutta suhdetta häneen vaan ihan aikuismaisesti selvittää mitä oikein tapahtu. Oliko kaikki vaan feikkausta hänen puoleltaan.
Olen aidosti onnellinen hänen puolestaan että hänellä on perhe ja aviopuoliso.
Olen vaan hämmentynyt näistä tunnemyrskyistä. Olen tosi monena yönä uneksinut hänestä ja koskaan edes unessa en ole saanut selvyyttä mihinkään. En usko uniin vaan pidän niitä oman mieleni kummajaisina.
Kiitos Maggie kommentista. Toivottavasti sinä et ole tuo kirjoittamasi esimerkki loppuelämän itkijästä. Katsos elämää on huomenna eikä se lopu tänään! Mitä nurkantakana odotaakin on se mysteeri siihen saakka kun sinne katsotaan :)
M@isteris mies
Hei, jatkanpa vielä vähän aiheesta kun se koskettaa minua niin isosti.
Minun maisterismieheni tuli myös minun jättämäkseni silloin nuorena ja aika lailla yllättäen. Syynä oli oma kypsymättömyyteni, hän oli paljon valmiimpi aloittamaan yhteisen elämän, minä vasta ihmettelin kuka ja mikä minä oikeastaan olen.
15 vuoden hiljaisuuden jälkeen hän otti yhteyttä, silloin jo molemmilla takana avioliittoa, hänellä lapsia, minulla avioero ja uusi suhde. Hän vain "halusi kysyä mitä kuuluu...". Minun maailmani meni hänen myötään aivan uusille urille, ymmärsin ja koin itsestäni sellaisia puolia, joita olin 19-vuotiaasta asti itsestäni kieltänyt ja piilottanut.
Olemme olleet yhteydessä 5 vuotta. Suhteemme on syventynyt henkisellä tasolla siihen pisteeseen, että tunnustamme toisillemme tunteita ja intiimejä haluja. Mutta fyysistä suhdetta ei ole, eikä tule. Ja nyt olen raskaana miehelleni, loputtoman pitkän yrityksen jälkeen olen lopultakin tulossa äidiksi ensimmäistä kertaa.
Olemme sopineet, että kirjoittelun täytyy vähentyä, ehkä jopa päättyä. Ei kai se jatkuakaan voi, emme kumpikaan halua rikkoa perheitä ja tuottaa tuskaa läheisillemme. Ja siihen tämä jatkuessaan olisi johtanut.
Minusta tuntuu, että hän on saanut tästä paljon iloa ja voimaa. Olen minäkin, mutta olen saanut myös sydämeeni ikuisen ikävän. Tuntuu, että jossakin rinnakkaisessa maailmassa elää toinen minä, hänen kanssaan, ja minä vain aavistan sen, kuinka ihanaa se olisi ollut. Unia näen minäkin, hän on unissani se voimakas, joka pelastaa ja auttaa.
Usein toivon, ettei hän olisi silloin viisi vuotta sitten kirjoittanut minulle. Miksi herättää unelmia ja toiveita, jotka olivat niin turvallisesti jo kuolleet ja kuopatut? Elämä on näin hieman rikkaampaa, mutta myös surullisempaa. En tahtoisi surra saavuttamatonta enää.
Sinä maisterismies et ehkä usko tarvitsevasi ammattiauttajaa ongelmiesi selvittämiseen. Mutta jos mietit tarkasti, niin onko todella niin, että entinen kihlattusi voisi totuuden kertomalla tuoda sinulle mielenrauhan? Epäilen, että jäisit vain suuremman kysymysmerkin kanssa painimaan. Todelliset vastaukset löytyvät yleensä omien korvien välistä ja siihen voi ulkopuolinen tarjota apua.
Mitä tahansa teet, niin ajattele myös sitä naista, jonka elämää haluat järkyttää. Mieti tarkkaan, millainen persoona hän oli. Onko hän riittävän vahva ottamaan sinun kysymyksesi vastaan ja auttamaan sinua?
Kaikkea hyvää
Maggie