Mä olin jo siinä uskossa, et menneet on menneitä ja saisin vihdoin elää onnelllisena!!
Ensimmäinen avomieheni teki itsemurhan 4.5 v sitten. Hänellä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä masennusta useaan otteeseen 15v suhteemme aikana. Viimeiset 4 vuotta suhteestamme oli ns. kaveruutta. En enää kokenut olleeni puoliso, vaan "hoitaja". Suhteemme oli valitettavasti ajatunut väärälle polulle. Miehelleni oli vaikeaa myöntää olevansa avun tarpeessa, ja hän halusi säilyttää "julkisivun" ja kielsi minuakin puhumasta ongelmistamme tuttavillemme. tyhmä menin siihen mukaan.. Pian oloni oli kamalan ahdistunut ja etsin "salaisia" ystäviä ja juttukavereita netistä.
Sitten minuun rakastui eräs puolituttu mies ja yritti saada minua eroamaan miehestäni. En halunnut, mutta huomioiduksi tulo ja tunne, että minuun joku voisi yhä ihastua vei menessään. En halunnut salasuhdetta, mutta elin ystävänä "pää pilvissä". Kerroin jopa miehelleni, että en halua pettää häntä, mutta olen surullinen kun rakkaus ja intohimo ovat meiltä unohtuneet. Yritimme silti..
Lapsemme olivat tuolloin 5 ja 7v.
Mieheni vajosi työpaineiden sekä suhteemme kriisin vuoksi syvään psykoosiin. Hän ei halunnut hoitoa, vaan löysin hänet lääkkeiden yliannostukseen kuolleena.
Jotenkin olin pelännyt tuota hetkeä kauan, vaikkei hän siitä ollut puhunut aiemmin. Olin kysellyt..
Hän oli jättänyt viestin, että toivoisi minun olevan onnellinen ja pitävän rakkaista lapsistamme huolta. Parempaa puolisoa tai äitiä lapsilleen hän ei olisi toivonut..
Siitä alkoi helvetti!! Miehen suku on ahdistellut minua ja lapsiamme muuttamaan "heidän" sukunsa omakotitalosta pois ja myimään mökkiä jne. He ovat soittaneet kotiimme lastensuojeluvirasomaisia usein tarkistamaan tilannetta, kun luonani on käynyt esim ystäviäni. Sukua asuu 2 km päässä.
He ovat ottaneet selville ystävieni tietoja autojen rekisterinumeroista jne. Soitelleet ja haukkuneet minua.
Tuttavani olivat ihmeissään, miksen ota juristia ja vie heitä käräjille! -en jaksa..se kai loppuu aikanaan...
Se hiipuikin, mutta nyt vuosi sitten löysin ihanan miehen ja rakastuimme! Hän muutti luoksemme ja lapsetkin ovat hänet hyväksyneet elämäänsä. Mutta miehen suku ei...
He ovat kääntäneet muutamia perhetuttavia minua vastaan, ja muutama naapurikin kiertää kaukaa. En tiedä mitä ihmettä on puhuttu..mutta se olkoon heidän ongelmansa, koska eivät uskalla kasvotusten tulla keskustelemaan.
Lapsien takia suren, sillä suvun kaikki yhteydenotot heihin loppuivat kun kuulivat uudesta miehestäni!
KOHTUUTONTA!!!! --eikö kukaan heistä tajua ajatella lapsien etua, sillä nyt heillä on mallina ihan ok mies ja hän pitää lapsieni puolta ja opettaa miehisiä juttuja..
En jaksaisi enää.. olla yksin ja surra.. muistoja lasten isästä olen vaalinut parhaani mukaan.
Suku ei enää soittele maistraattiin minusta, hekin vihdoin tajusivat että lasten etu on saada elää rauhassa ilman jatkuvaa äidin painostamista milloin mihinkin ratkaisuun.
Minulle olisi ollut helpointa muuttaa pois, mutta lasten kaverit, koulu ja rakas koti, jossa on kaikki rakkaat muistot isistä saivat mieleni muuttumaan. Lisäksi vanhin pojista sanoi, että jos kotimme myidään, hän ei enää ikinä halua ajaa tätä katua pitkin ja nähdä ketä siellä asuu.. Hänen isänsä hänelle rakentamassa kodissaan.
Muita samanlaisia tilanteita???
Ensimmäinen avomieheni teki itsemurhan 4.5 v sitten. Hänellä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä masennusta useaan otteeseen 15v suhteemme aikana. Viimeiset 4 vuotta suhteestamme oli ns. kaveruutta. En enää kokenut olleeni puoliso, vaan "hoitaja". Suhteemme oli valitettavasti ajatunut väärälle polulle. Miehelleni oli vaikeaa myöntää olevansa avun tarpeessa, ja hän halusi säilyttää "julkisivun" ja kielsi minuakin puhumasta ongelmistamme tuttavillemme. tyhmä menin siihen mukaan.. Pian oloni oli kamalan ahdistunut ja etsin "salaisia" ystäviä ja juttukavereita netistä.
Sitten minuun rakastui eräs puolituttu mies ja yritti saada minua eroamaan miehestäni. En halunnut, mutta huomioiduksi tulo ja tunne, että minuun joku voisi yhä ihastua vei menessään. En halunnut salasuhdetta, mutta elin ystävänä "pää pilvissä". Kerroin jopa miehelleni, että en halua pettää häntä, mutta olen surullinen kun rakkaus ja intohimo ovat meiltä unohtuneet. Yritimme silti..
Lapsemme olivat tuolloin 5 ja 7v.
Mieheni vajosi työpaineiden sekä suhteemme kriisin vuoksi syvään psykoosiin. Hän ei halunnut hoitoa, vaan löysin hänet lääkkeiden yliannostukseen kuolleena.
Jotenkin olin pelännyt tuota hetkeä kauan, vaikkei hän siitä ollut puhunut aiemmin. Olin kysellyt..
Hän oli jättänyt viestin, että toivoisi minun olevan onnellinen ja pitävän rakkaista lapsistamme huolta. Parempaa puolisoa tai äitiä lapsilleen hän ei olisi toivonut..
Siitä alkoi helvetti!! Miehen suku on ahdistellut minua ja lapsiamme muuttamaan "heidän" sukunsa omakotitalosta pois ja myimään mökkiä jne. He ovat soittaneet kotiimme lastensuojeluvirasomaisia usein tarkistamaan tilannetta, kun luonani on käynyt esim ystäviäni. Sukua asuu 2 km päässä.
He ovat ottaneet selville ystävieni tietoja autojen rekisterinumeroista jne. Soitelleet ja haukkuneet minua.
Tuttavani olivat ihmeissään, miksen ota juristia ja vie heitä käräjille! -en jaksa..se kai loppuu aikanaan...
Se hiipuikin, mutta nyt vuosi sitten löysin ihanan miehen ja rakastuimme! Hän muutti luoksemme ja lapsetkin ovat hänet hyväksyneet elämäänsä. Mutta miehen suku ei...
He ovat kääntäneet muutamia perhetuttavia minua vastaan, ja muutama naapurikin kiertää kaukaa. En tiedä mitä ihmettä on puhuttu..mutta se olkoon heidän ongelmansa, koska eivät uskalla kasvotusten tulla keskustelemaan.
Lapsien takia suren, sillä suvun kaikki yhteydenotot heihin loppuivat kun kuulivat uudesta miehestäni!
KOHTUUTONTA!!!! --eikö kukaan heistä tajua ajatella lapsien etua, sillä nyt heillä on mallina ihan ok mies ja hän pitää lapsieni puolta ja opettaa miehisiä juttuja..
En jaksaisi enää.. olla yksin ja surra.. muistoja lasten isästä olen vaalinut parhaani mukaan.
Suku ei enää soittele maistraattiin minusta, hekin vihdoin tajusivat että lasten etu on saada elää rauhassa ilman jatkuvaa äidin painostamista milloin mihinkin ratkaisuun.
Minulle olisi ollut helpointa muuttaa pois, mutta lasten kaverit, koulu ja rakas koti, jossa on kaikki rakkaat muistot isistä saivat mieleni muuttumaan. Lisäksi vanhin pojista sanoi, että jos kotimme myidään, hän ei enää ikinä halua ajaa tätä katua pitkin ja nähdä ketä siellä asuu.. Hänen isänsä hänelle rakentamassa kodissaan.
Muita samanlaisia tilanteita???
Vastaukset 12
Vanhimmat
liemissään!
kerro lapsilles mukavia muistoja isästä, onhan hän ainoa isä ikinä!
Ja muista että se oli hänen valintansa, ei ollu sun syy!
Voithan ottaa yhteyttä perheneuvolaan jos tuntuu ettet jaksa yksin, tai sitten
onko olemassa leskiyhjdistystä tms! Ainakin nuoret lesket ....jokin on olemasa.
Tsemppiä ja anna niitten typerien ihmisten olla...eivät tiedä mitä menettävät kun eivät pidä yhteyttä ihaniin sukunsa lapsiin!
Omapa on häpeensä!
Elä anna sen pilata ajatuksiasi!
ja onnea!
Aivan samoin ajattelen ja miesystäväni sanoi että hänenhän etuaan suku ajaa, kun saamme olla ihan rauhassa... Joskus sitten huomaavat mitä menettivät!
Nyt olemme menossa kihloihin ja odotan yhteistä lasta, en olisi enää ikinä voinut kuvitella saavani kokea jotain näin IHANAAAAA !!!
Haluamme elää tätä hetkeä, haaveilla tulevasta ja keskittyä lapsiin ja toisiimme.
Olen läpikäynyt terapiat, leskileirit jne.. nyt en enää ole leski -totesi uusi mieheni, nyt on tuleva morsian! :o)
IHANAA kesää kaikille ja uskokaa parempaan huomiseen! Noita ahdasmielisiä sukulaisia tulee aina olemaan.. Onhan helpompaa syyttää aina kolmansia osapuolia virheistä ja ongelmista, joita ei oma mieli millään pysty käsittelemään!
t. Taija ...rakastuneena...ja hormoneista "vähän" sekaisin...
nauttioa uudesta tulokkaasta ja "isästä"...vaikka ei ihan oikea ole, mutta kuiteskin...
..ja luokoot lapset itte oman kuvansa isän sukulaisista. Toivottavasti sun puolella on älykkäämpiä sukulaisia, suku on lapsille tärkeä juttu jokatapauksessa. JA toivottavasti "isän" sukulaisista löytyy lapsillesi muikavia "sukulsisuhteita" vaikka eivät sukua ole silleen ihan oikeesti heille.
(Anoppini aikanaan ei erotellut lapsenlapsia oliko ite tehtyjä vai "paketissa tulleita")
hauskaa kesää!
iski, oon kuin päissään oisin kirjoittanut! Sori!
;D
KIITOSSS !! ..pikkuvirheitähän me kaikki joskus tehdään, ja sisältö selvisi kuiteskin!!
"Uuden isin" puolelta on kaksi kivaa uutta serkkua, täti perheineen ja aivan mukavat, hienosti lapsiani kohtaavia isovanhempia!!
Olen vienyt poikia viimeksi talvella leikkimään serkkujensa luo, mutta minua ei haluttu kohdata ja meille ei kuuleman mukaan heidän lapsiaan voi tuoda.. tälläinen pahuuden pesä.. Juuh, juuh....
Itse sitä pitää yrittää olla aistit valppaina, ja en halua haukkua lasten kuullen heidän isin sukuaan. kumma kyllä, lapset virnuilevat heille keskenään. Oma isäni on jotain mennyt ilm puhumaan, ja pyysin häntä olemaan puuttumatta asiaan.
Leskileirillä kuulin monta samanlaista kohtaloa eli miehen suku syyttää miniää itsemurhasta ja että pilaa lapsetkin ym ym.. Oma suhtautumiseni on kyllä muuttunut totaalisesti kaikkien kriisien kuulemiseen. Asioissa on AINA kaksi puolta ja kukaan ulkopuolinen EI voi asettua toisen pöksyihin. Itse en menisi ketään neuvomaan, eroa tai älä eroa.. Riittää kun on olkapäänä ja antaa jokaisen tehdä omat päätöksensä.
TSEMPPIÄ ja ILOISTA KESÄÄÄ !!!
aivan karmeaa sukua edesmenneellä miehelläsi! Ei ihme, että hän on aikanaan sairastunut. Jos tuollaista on elämä ollut lapsesta saakkaa, niin aikuisena rupeaa pato purkautumaan!
Koita kestää!
Tuo on ihan tavallista, että varsinkin itsemurhan tehneen miehen suku alkaa syyttää leskeä kaikesta. Niin kävi minullekin. Kurjinta on se, että nämä sukulaiset ei oikeasti tiedä mitään. He vain luulee tietävänsä.
Ex-anoppini ja appeni (molemmat nyt jo edesmenneitä) eivät tienneet, että mies oli mieleltään sairas ja kovalla lääkityksellä. Mies kielsi kertomasta vanhemmilleen ja yleensä kenellekään, niinpä en kertonut. Kun sitten tämän itsemurhan jälkeen yritin kertoa, minut tyrmättiin valehtelijaksi ja väitettiin vain, että keksin kaiken, kyllä he olisivat kuulemma asian tienneet jos se olisi totta ollut. Toinen asia, jota en näille appivanhemmilleni, enkä kenellekään muillekaan, ole ikinä kertonut (muuta kuin tässä nyt) on se, että mies oli transvestiitti eli hänellä oli tarve pukeutua naiseksi. Se tarve hänen täytyi tukahduttaa, koska siihen aikaan (70-luvulla) sellainen ei ollut mahdollista tuoda julki. Ei hän sitä minullekaan olisi kertonut, mutta yllätin muutaman kerran, ja kerran hän kännipäissään sen kertoi, mutta perui heti seuraavana päivänä puheensa ja väitti vain kokeilleensa minua, että mitä sellaiseen sanoisin. Tiedän kuitenkin, että kyllä se totta oli, viitteitä siihen suuntaan oli niin paljon. Tästä tuli myös paineita hänen sairautensa lisäksi, ja alkoholilla oli myös osuutta.
Siis miehen suku ei tiennyt mistään mitään. Minua vain syytettiin, että olin niin ilkeä akka että ajoin miehen itsemurhaan. Juupa juu. Jätin miehen lopulta yksin ja lähdin lasten kanssa pois, joten eihän se siis heidän mielestään ollut ihme, että mies tappoi itsensä. Sitä he eivät tienneet, että ennen lähtöäni mies oli ajanut minua takaa leipäveitsen kanssa, heitellyt puukkoa seiniin lasten sänkyjen yläpuolelle ynnä muuta mukavaa.
Niinpä niin, minä sain syyt päälleni ja sen vuoksi en halunnut enää pitää yhteyttä koko sukuun sen jälkeen, kun hautajaiset olivat ohitse. En halunnut että lapset menevät sinne ollenkaan, koska en missään nimessä luottanut varsinkaan anoppiin, että hän olisi osannut olla hiljaa ja viisaasti. Hän olisi haukkunut ja syytellyt minua lapsille. Millä minä olisin saanut lapset ymmärtämään asian oikean laidan, he kun olivat vielä niin pieniä kaiken tapahtuessa, 1- ja 2-vuotiaita. En halunnut, että lastenkin päät vielä sekoavat siinä rytäkässä. Vasta kun he olivat vanhempia, kerroin heille, että heidän isänsä oli mieleltään sairas ja sairaus teki hänestä vielä alkoholistin, koska hän yritti lääkitä itseään vielä viinallakin. Seksuaalisesta poikkeavuudesta en ole heille kertonut, vaikka tiedänkin, että se oli asia, joka lisäsi miehen ahdistusta suuresti.
Miehen suvulle minä siis jäin ikuisesti syylliseksi. No, ainahan syntipukki pitää olla joka näytelmässä, joten mikäpäs siinä. Aika on haavat parantanut tässäkin tapauksessa, enkä ole syyllisyyttä kantanut kuitenkaan missään vaiheessa.
Olisit pyytänyt miehesi lääkäriltä hänen sairaskertomuksen ja toimittanut sen miehesi vanhemmille niin olisi mustaa valkoisella niin eivät voisi sinua syyttää.
Se olisi voinut valaista miehesi sukulaisia tai sitten ne olisivat niin tolloja etteivät ymmärtäisi asiaa.
Niin, minä kyllä yritin jotain tuollaista, eli sanoin että voin näyttää heille kyllä kaikki ne lääkepurkit ja resepit, ja tarvittaessa tietysti vielä lääkäriltä paperit, mutta eihän nämä sukulaiset halunneet edes kuunnella minua, haukut tuli vaan ja uhkaukset että heille ei minulla ole mitään asiaa enää. Luulen kyllä, että miehen veli oli jonkin verran perillä asiasta, mutta eipä hänkään puuttunut tähän mitenkään. Minua päinvastoin alettiin syttää hulluksi ja minulla väitettiin olevan jopa suhde jonkun samalla kylällä asuvan miehen kanssa. Se oli ihan täyttä soopaa, mutta myöhemmin kun asioita yhdistelin, niin muistin että tämä edesmennyt mieheni joskus mustasukkaisuuspuuskissaan kuvitteli minun käyvän tämän yksin asuvan miehen luona, siis nämä oli ihan täysiä harhoja joita hänellä oli vaikeina aikoinaan. Ilmeisesti hän oli joko veljelleen tai kotiväelleenkin tällaista puhunut, ja nämä joko uskoneet oikeasti tai sitten vain halusivat minua tälläkin vielä lyödä. Totuutta siinä ei ollut pätkääkään, tuo kuvittelun kohde kun oli vielä ihan omituinen tapaus, tuskin koskaan naisten kanssa ollutkaan ja aika vanha jo.
Mutta kun ihminen on sairas mieleltään, voi kehitellä mitä tahansa mielikuvia, ja aina löytyy joku joka uskoo. Surullista, että tällä tavalla meni lapsilta kokonaan kosketus isän puoleisiin sukulaisiin. Enkä ikinä saanut selvitetyksi asioita heidän kanssaan, kun he eivät halunneet minua tavata eivätkä ilmeisesti selvittää, mitä heidän pojalleen itse asiassa tapahtui. On vain helpompaa ja mukavampaa syyttää kaikesta pahaa ja säälimätöntä miniää ja sillä tavalla lakaista maton alle koko asia.
on säilytettynä sairaslomatodistuksia ym.. Minun edesmenneen miehen suku toki tiesi mieheni masennuksesta, mutta ns kielsivät tapahtuneen.
Itse löysin itsellenikin uutta tietoa kun siivosin jäämistöä.. miehelläni oli ollut salainen puhelin, jossa oli narkkikortti ja selvisi että hän oli kirjoitellut minulle pahoina hetkinään viestejä "vieraana miehenä". Puhuin niistä viesteistä hänelle ja hän vain pyysi olemaan vastaamatta JOS minua ei hlö kiinnostanut. Hän kokeili luotettavuuttani!!!!! Ja minua piinasi sekin asia kauan... että kuka ja miksi..
Löysin myös kasan hakemattomia lääkereseptejä eri lääkäreiltä.. hoitamaton masennushan on jo kuin valmis kuolemantuomio.. ainakin miehelleni se oli.
Meitä "leskiä" on paljon, joita suku syyttää miehemme kuolemasta ja silti yritetään jaksaa!!!!!
t. sama.....
olet löytänyt uuden rakkauden :) ex-ukkosi suvun touhu on lapsellista, yritetään löytää syntipukki muualta, vaikka selkeästi syy on tiedossa. Heillen on ehkä liian vaikeaa hyväksyä exäsi sairautta. Mielenterveysongelmat on edelleen monelle tabu ja häpeän aihe. Tämä ehkä selittää suvun käytöksen, muttei sitä millään tavoin oikeuta. Minusta on kerrassaan kamalaa syyllistää toista ihmistä itsemurhasta! Itse hän teki ratkaisunsa eikä kukaan voi sitä estää, ei mitenkään.
Minusta sinun kannattaa jättää ne suvun mielipiteet omaan arvoonsa. Jotkut vaan eivät näköjään pääse yli tapahtuneesta...mutta sinulla on täysi oikeus nauttia elämästä, varsinkin kaiken kokemasi jälkeen :)
Kiitos kannustavista sanoista!
Silti on aina mukanaan syyllisyys, jota me kaikki itsemurhan kokeneet omaiset kannamme mukanamme.. kuka mitenkin kauan. Siitä pääsee yli vasta pikkuhiljaa, kun on tehnyt itselleen selväksi, ettei asiaan voinut vaikuttaa ja jossittelu on loputtava, tai uutta alkua ei pääse aloittamaan 100% "puhtaalta" pöydältä!
Lapsien takia isistä puhutaan usein ja muistellaan realistisia asioita.. eli ei tässä ole tarkoitus mustamaalata ketän, ei edes sitä iskän sukua ( vaikka joskus kamalasti mieli tekisikin!!)
Kaikella on aikansa, ja paikkansa --tästä voi elää vain eteenpäin ja nauttia juuri tästä hetkestä. Eilinen on mennyt, huomista ei vielä ole..
katkeruutta ilman on opittava elämään, sillä se tuhoaa sisimmästä kaiken kauniin!
Ihania syysiltoja ja kynttilän valoa...rakkautta kaikille!! ;o)