Hei vaan kaikille "vanhoille tutuille" ja muillekin.
Puolisentoista vuotta on siitä kun isoveljeni kuoli, ja tuntuu siltä että olisin kirjoittanut kuolemasta tänne vasta eilen. Uskomatonta miten aika rientää! Ja uskomatonta minkälaisessa sumussa sitä on elänyt. Luin tuosta Rakkaus on kuolemaa väkevämpi -ketjusta Violan kirjoituksen, kuinka viime kesä oli vaikea ja ainainen sade tuntui siltä kuin taivaskin itkisi. Enpä olisi osannut sitä paremmin itse sanoa. Tiedän varmuudella että viime kesänä oli aurinkoisia päiviä, mutta omassa muisissani viime kesä on hämärä, tummanvihreä ja märkä. Ihankuin kesää ei olisi tullutkaan, vuosi meni vain tasaisena pimeästä hämärään ja takaisin.
Kovat oli odotukset kesää ajatellen viime vuoden keväänä. Veljeni kuoli tammikuussa ja keskitin kaikki ajatukseni vain kesään. Ajattelin että puolen vuoden päästä on valoisaa, se helpottaa, ja puolessa vuodessa surukin on hellittänyt. No, eihän se ihan niin mennyt. Kesä 2008 ei todellakaan ollut mikään elämäni kesä.
No, nyt se kesä ja viime vuosi on onneksi takanapäin, aika on vierinyt ja arpeuttanut haavaa. Tänään se haava tosin repesi vähän, en tiedä miksi mutta aamulla tuli hirveä suru ja ikävä, teki taas mieli huutaa että elämä on niin epäreilua! Ei mun veljen pitänyt kuolla, meillähän oli normaali perhe ja normaalit odotukset, ei suunnitelmiin sopinut että joku yhtäkkiä kuolee. Vieläkin on vaan niin vaikea käsittää, ettei veljeni tosiaankaan tule enää takaisin. Niin monesti herään siihen että mietin, että enpä olet hetkeen soittanut broidille, mitäköhän sille kuuluu. Saapa nähdä kuinka monta vuotta menee ennenkuin ihan oikeasti ymmärrän ja tajuan ettei häntä enää ole. Sinä päivänä voin ehkä poistaa ne viestit kännykästäni, jotka hän lähetti vuorokausi ennen kuolemaansa.
Tsemppiä ja voimia teille kaikille. Kai tästä selvitään.
Puolisentoista vuotta on siitä kun isoveljeni kuoli, ja tuntuu siltä että olisin kirjoittanut kuolemasta tänne vasta eilen. Uskomatonta miten aika rientää! Ja uskomatonta minkälaisessa sumussa sitä on elänyt. Luin tuosta Rakkaus on kuolemaa väkevämpi -ketjusta Violan kirjoituksen, kuinka viime kesä oli vaikea ja ainainen sade tuntui siltä kuin taivaskin itkisi. Enpä olisi osannut sitä paremmin itse sanoa. Tiedän varmuudella että viime kesänä oli aurinkoisia päiviä, mutta omassa muisissani viime kesä on hämärä, tummanvihreä ja märkä. Ihankuin kesää ei olisi tullutkaan, vuosi meni vain tasaisena pimeästä hämärään ja takaisin.
Kovat oli odotukset kesää ajatellen viime vuoden keväänä. Veljeni kuoli tammikuussa ja keskitin kaikki ajatukseni vain kesään. Ajattelin että puolen vuoden päästä on valoisaa, se helpottaa, ja puolessa vuodessa surukin on hellittänyt. No, eihän se ihan niin mennyt. Kesä 2008 ei todellakaan ollut mikään elämäni kesä.
No, nyt se kesä ja viime vuosi on onneksi takanapäin, aika on vierinyt ja arpeuttanut haavaa. Tänään se haava tosin repesi vähän, en tiedä miksi mutta aamulla tuli hirveä suru ja ikävä, teki taas mieli huutaa että elämä on niin epäreilua! Ei mun veljen pitänyt kuolla, meillähän oli normaali perhe ja normaalit odotukset, ei suunnitelmiin sopinut että joku yhtäkkiä kuolee. Vieläkin on vaan niin vaikea käsittää, ettei veljeni tosiaankaan tule enää takaisin. Niin monesti herään siihen että mietin, että enpä olet hetkeen soittanut broidille, mitäköhän sille kuuluu. Saapa nähdä kuinka monta vuotta menee ennenkuin ihan oikeasti ymmärrän ja tajuan ettei häntä enää ole. Sinä päivänä voin ehkä poistaa ne viestit kännykästäni, jotka hän lähetti vuorokausi ennen kuolemaansa.
Tsemppiä ja voimia teille kaikille. Kai tästä selvitään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Pala palalta suru murenee, pikku hiljaa suru väistyy, mutta se vaatii ennenkaikkea voimia ja aikaa. Aika auttaa, mutta meidän on autettava sitä. Niinkuin toinenkin tässä ketjussa sanoi, sure kun siltä tuntuu. Itke, huuda. Mitä vain mikä helpottaa. Jokaisen tunne myrskyn jälkeen surua on vähemmän jäljellä. Joskus suru tekee tepposia ja tuntuu siltä, että olisi jälleen aloituspisteessa. Ei se mene niin. Olemme edenneet eteenpäin, mutta surulla vaan ei ole mitään järjestyssä missä se kulkee. Toinen päivä on kaunis. Aurinko lämmittää ja suo valon. Toinen päivä on myrskyinen; tuuli ulvoo ja riuhtoo istutuksia maasta. Sade lyö lujasti kasvoihin. Surun matka on varmasti raskain asia minkä ihminen joutuu käymään eläissään läpi. Ennen kaikkea meidän on oltava kärsivällinen ja hyväksyä haavoittuvaisuutemme. Kieltämällä sen, kiellämme surumme ja sitä kautta oman selviämisemme. Emme selviä ellemme kohtaa surua.
Pidä lujasti kiinni muistoistasi. Ne ovat nyt ainuita mitä sinulla on jäljellä. Ne ovat veljesi. Niin kauan kun muistat rakkaan veljesi hän elää. Hän elää sydämmessäsi. Surun edetessä ihmisen suhtautuminen asioihin muuttuu. Oppii ymmärtämään asioita paremmin. Aluksi ajattelee, että muistot sattuu. Ei halua ajatella niitä. Pian oppii ymmärtämään, että ne ovat ainoa asia mikä on rakkaasta jäljellä. Oppii ymmärtämään, kuinka tärkeä ja rakas tämä ihminen oli. Häntä ei halua unohtaa, tapahtuipa mitä tahansa. Vaikka menettäminen sattuu se on kaiken sen arvoista. Sen arvoista, että sai tuntea ihanan ihmisen. Sen arvoista, että sai kulkea osan taipaletta hänen kanssaan. Rakkauden takia ihminen on valmis uhrautumaan paljosta. Matka on pitkä ja karikkoinen ja haluamme tukea toinen toisiamme vaikealla hetkellä. Kiitos kun jaoit ajatuksia kanssamme. Tulee itsellekkin helpompi olo kun huomaa, ettei ole yksin. Et ole sinäkään, ei kukaan meistä. Voimia vielä kerran ja rukoilen sinulle kaunista kesää.
Minä uskon jälleennäkemiseen. Uskon, että rakkaamme odottavat meitä ajan tuolla puolen. Sinun veljesi odottaa sinua. Hän rakastaa sinua ja rukoilee että olisit onnellinen. Rakkaus on kuolemaakin väkevämpi.
oman iso-veljeni kuolemasta on nyt kulunut 10vuotta olin tuolloin 14v
rakastin häntä enemmän kuin muita sisaruksiani.tänään juuri juttelin nuoremman veljeni kanssa veljestämme ja kyyneleet tulivat pitkin poskia.
ei pidä unohtaa eikä sitä voikkaan..
kuva mielessä veljeni naamasta on sumentunut mutta kun se tuntuu sille etten kykene muistamaan miltä hän näyttää kaivan kuvan lompakostani ja katson sitä.näen vain sen punaiset paksut hiukset ja aurinkoisen hymyn kuvasta tulee sydämmeeni omituinen olo ihan kuin se olisi ollut vasta eilen kun siinä olit?havahdun taas ja kylmät väreet juoksevat pitkin vartaloani..ihan kuin olisit oikeasti tullut siihen ja lähtenyt.
en koskaan unohda sitä päivää kun lähdit pois luotamme lopullisesti.
oli juuri vuosivaihtunut ja olin lomalla koulusta .tulin kotiin ja puhelin soi sielä isä soittaa ja sanoo minulle ota veljesi ja tule sairaalaan!
yritin kysyä että onko kaikki kunnossa?
mutta isä sanoo vain tilaa taxi ja tulkaa sairaalaan (aavistin että nyt on tapahtunut se pahin).
sairaalan ovella isä odottaa ja maksaa taxin.vie meidät huoneen oven eteen ja sanoo että veljenne on kuollut..sen jälkeen korvissani sumeni en kuullut mitään itkin vain hysteerisesti ja juoksin veljeni viereen ja sanoin että ei vielä.katsoin pitkään veljeni huulia jotka olivat hieman siniset odotin että veri alkaisi kiertämään mutta mitään ei tapahdu! en muista seuraavista päivistä mitään..en ole varma söinkö edes...itkin vain uneen itseni.
kaikki oli niin sekavaa ja kotona ollessa tuli tyhjä olo...päätin rohkeasti mennä kouluun mutta huomasin heti ekan tunnin jälkeen etten jaksa istua sielä.opettajani oli ymmärtäväinen ja sanoikin minulle että mene kotiin..jäin yksin luokkahuoneeseen laittamaan kirjojani reppuun kun luokaltani eräs poika tuli luokseni ja ilmoitti hyvin röyhkeällä äänen sävyllä että KÄYTÄN VELJENI KUOLEMAA TEKOSYYNÄ OLLA POISSA KOULUSTA!!voin sanoa että sillä hetkellä murenin uudestaan sydämmeni hakkasi ja kyyneleet tulvivat pitkin silmiäni juoksin vain pois suoraan bussi pysäkille.reppuni jäi kouluun.
en ole koskaan unohtanut kuinka syvältä nuo sanat ottivat!9luokalla sanoin pojalle joka minua niin verisesti loukkasi että ei koskaan pidä tuollaista sano kun et voi ymmärtää miltä veljen kuolema tuntuu ja jos se kohdallesi tulee niin muista ne sanat mitä minulle annoit kun veljeni kuoli.koskaan en anteeksi pyyntöä saanut .
mutta tiedänpä että kyseisen pojan/miehen veli on nyt kuollut..ja valehtemattakin teki mieli kysyä että käytätkö sinä sitä tekosyynä olla poissa töistä tai koulusta..mutta tuolle tasolle en vajonnut!
tätäkin kirjoittaessa en pysty olla itkemättä.
kaipuu vieläkin!