Minä olen tuntenut tämän "ystäväni" jo vuosia. Rakastan hänen lapsiaan niin paljon, etten henno katkaista välejämme (lapset niin pieniä että heihin ei voi pitää yhteyttä pitämättä yhteyttä äitiin).
Olen tälle henkilölle likakaivo, hän saattaa soittaa monta kertaa viikossa ja valittaa millon mistäkin. Yleensä löytää suuren ongelman elämästään sillonkin kun menee paremmin.
Minun kuulumisistani hän ei koskaan ole kiinnostunut, joten vuosiin en ole enää mitään asioitani puhunut, vain kuunnellut hänen valitustaan.. Jos neuvon häntä hänen ongelmissaan, niin sillon hän kyllä kuuntelee tarkkaan ja kiinnostuneena.
Jos hänestä ei kuulu pariin viikkoon, tietää että sillon siellä on asiat paremmin, koska hänellä ei ole minulle asiaa silloin kun ei ole jotakin valittamista.
En useinkaan vastaa puhelimeen, mutta hän soittaa useita kertoja. Enää en käy heillä, pyydän vain lapsia luokseni hoitoon, jotta mun ei tarvitsisi nähdä tätä henkilöä. Mutta ne soitot... Yritän usein lopettaa nopeasti, mutta kun ne soitot ei silti harvene.
En tiedä mitä tehdä, että ei tarvitsisi kestää tätä tyyppiä. Olen lapsille tärkeä aikuinen enkä voi kadota heidän elämästään. Muita kavereita tällä henkilöllä ei ymmärrettävistä syistä paljoakaan ole...
Kiitos kun jaksoit lukea!
Olen tälle henkilölle likakaivo, hän saattaa soittaa monta kertaa viikossa ja valittaa millon mistäkin. Yleensä löytää suuren ongelman elämästään sillonkin kun menee paremmin.
Minun kuulumisistani hän ei koskaan ole kiinnostunut, joten vuosiin en ole enää mitään asioitani puhunut, vain kuunnellut hänen valitustaan.. Jos neuvon häntä hänen ongelmissaan, niin sillon hän kyllä kuuntelee tarkkaan ja kiinnostuneena.
Jos hänestä ei kuulu pariin viikkoon, tietää että sillon siellä on asiat paremmin, koska hänellä ei ole minulle asiaa silloin kun ei ole jotakin valittamista.
En useinkaan vastaa puhelimeen, mutta hän soittaa useita kertoja. Enää en käy heillä, pyydän vain lapsia luokseni hoitoon, jotta mun ei tarvitsisi nähdä tätä henkilöä. Mutta ne soitot... Yritän usein lopettaa nopeasti, mutta kun ne soitot ei silti harvene.
En tiedä mitä tehdä, että ei tarvitsisi kestää tätä tyyppiä. Olen lapsille tärkeä aikuinen enkä voi kadota heidän elämästään. Muita kavereita tällä henkilöllä ei ymmärrettävistä syistä paljoakaan ole...
Kiitos kun jaksoit lukea!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minulle kävi pari vuotta sitten ihan samoin, valitettavasti en nähnyt enää muuta vaihtoehtoa kuin laittaa välit poikki ja vaihtaa puhelinnumerot.
Olin myös pohjaton likakaivo jonne ystäväni kaatoi ongelmansa. Hassua oli se, että kuuntelin, yritin myötäelää, antaa ehkä neuvojakin, kannustaa hakemaan ammattiapua avioliitto ym ongelmiin, mutta ei. Ystäväni ilmeisesti ajatteli minun olevan ilmainen terapeutti.
Ystävyyden pitäisi olla sellaista, että molemmat vastavuoroisesti saavat ja antavat. Minä olin ystävyytemme ainoa antava osapuoli. Kun elämä kolhi minua rankasti (äitini kuoli sairastettuaan akuuttia leukemiaa pari kuukautta), en saanut ystävästäni tukea laisinkaan. Sama levy h ä n e n ongelmistaan soi joka tapaamisella ja puheluiden aikana. Väsyin siihen. Tuntui, että vähäinenkin energia mitä minussa oli, valui pois.
Kun aloin pitämään etäisyyttä ja en ollutkaan koko ajan hänen tavoitettavissaan, alkoi minun mollaaminen selän takana (meillä oli eräs yhteinen tuttava). Ystävyys katkesi lopulta siihen, kun kerran kävin yhteisen tuttavamme (nainen) kanssa syömässä ja elokuvissa. Ystäväni raivosi siitä miksei häntä oltu kutsuttu mukaan. Raivoaminen sai ihan kummia piirteitä, tuntui kuin hän olisi ollut minusta mustasukkainen. Oli ihan se ja sama mitä yritin hänelle sanoa, joka sanomisessani oli olevinaan sivumerkitys.
Mitä ihmiselle voi sanoa kun rehellinen vastaus ei kelpaa? Pitäisikö mielistelyn vuoksi valhdella? Mielestäni ei pidä.
Sinä iltana suljin kännykkäni ja otin puhelimen töpselin seinästä. Aamulla kun kopioin kännykän muistista numeroita, kännykkä piipitti tekstiviestien ilmoitusääntä tauotta.
Vaihdoin koti ja kännykkä numerot. Kertaakaan en ole katunut. Hinta tosin oli se, että menetin yhteyden kummutityttööni, mutta se oli pakko maksaa. Jo ihan oman hyvinvoinnin takia.
Mä sellasta ajattelin et ehkä se sun frendi ei edes ajattele et sä tahtoisit puhua. Ehkä se ajattelee, ettet sä luota tms ystävääs niin et haluaisit uskoutua omien asioitten kanssa.
Ystävälle voi kertoa kysymättäkin niitä omia asioita ja jos se ei meinaa jaksaa kuunnella niin sitten voi ihan ystävällisesti sanoo, et nyt harmittaa kun on itelle tärkee asia ja toinen ei kuuntele.
Must on ärsyttävää ku pitää valittaa ja haukkua ennen ku on ees yrittäny tehä mitään asian korjaamiseks.
ja jos et tosiaan jaksa kuunnella "ystäväs" ongelmia, niin sano se hänelle, hän tuskin sen jälkeen enää niitä vuodattaa, ja siinähän meni sitten seki ystävyys...
Ei mitenkään siis pahalla mutta otahan nyt pallo omiin näppyihin ja tee pikkasen hommia ni voi olla et ystävyys palaa oikeisiin uomiinsa. Tai sitte antaa olla vaan. ei kaikki ystävät o tarkotettukkaan läpi elämän kulkemaan vierellä. Nii.
Ainakin omalla kohdallani yritin korjata tilannetta, tuloksetta. Jos onnistuinkin puhumaan omista asioistani, niin ystäväni onnistui aasinsiltaa käyttäen kääntämään jutun itseensä, ja taas sain kuunnella hänen huoliaan.
Et usko kuinka vaikeaa on yrittää siinä sitten kääntää jutun suuntaan. Enkä nyt tarkoita, että minusta pelkästään olisi pitänyt jutella. Ystäväni kanssa ei voinut puhua mistään muusta kuin hänestä itsestään. Vaikka olisin puhunut kukista, niin puhe kääntyi häneen ja hänen ongelmiinsa.
En minä, eikä varmastikaan alkup. kirjoittaja ole sellainen jolta omat kuulumiset pitää nyhtämällä nyhtää. Omalla kohdallani voin sanoa, että kiinnostus omien asioiden kertomiseen tyrehtyi kun kerta toisensa jälkeen niistä ei oltu kiinnostuneita.
Ystävyyteni ko. henkilön kanssa kesti vuosia, ja pitkään sitä jaksoin. Minulla "katkesi kamelin selkä" siinä vaiheessa kun omalle kohdalle sattui niin mullistava ja surullinen asia, että en jaksanut enää olla se kuuntelija, minua hän ei kuunnellut koskaan.
Luulen, että alkuperäisellä kirjoittajalla on ystävänsä kanssa sama ongelma: ystävä ei ole valmis vastavuoroisuuteen kuin omilla ehdoillaan. Mikään suhde - ystävyys tai parisuhde - ei toimi niin että vain toinen määrää tahdin.
Ja siitä uskoutumisesta ja luottamisesta... Pitkässä ystävyydessä luottamus kyllä syntyy. Luulisi ystävän heräävän ihmettelemään jos toinen ei enää kerro omia asioitaan. Toisaalta sitä ei ihmettele, jos keskittyy vain omiin asioihinsa, eikä todellisuudessa ole ystävänsä asioista edes kiinnostunut.
Ei ystävänsä kanssa keskustellessa ole normaalia joutua "kerjäämään" että "hei, kuuntele välillä minuakin".
Niinkuin kirjoitin, en voi menettää välejäni kokonaan tähän ihmiseen, koska tän henkilön lapset on todella tärkeitä mulle. Mä olen myös tosi tärkeä näille lapsille.
Mun mielestä myös on turhaa sanoa, että "voisit joskus kuunnella minuakin" tms. koska en halua, että hän kuuntelee asioitani siksi kun on pakko. Toivoisin, että jos puhun asioitani ja kuulumisiani jollekin, tämä kuuntelisi minua siksi, koska HALUAA kunnella.
Ei tosiaan ole kaikkia ystäviä tarkoitettukaan kulkemaan yhdessä läpi elämän, ystävyyssuhteita kariutuu kuten parisuhteitakin. Lapset muuttaa tilanteen täysin.
Kiitos Ex-ystävätär, kun kerroit oman tarinasi! Nimenomaan ilmaiseksi terapeutiksi olen itseni tuntenut, koska hän ei ota tosiaankaan neuvoistani vaaria, vaan keskittyy ainoastaan ja vain valittamiseen. Olen pahoillani äitisi menettämisestä :( Toivottavasti sinulla oli tuona vaikeana aikana joku muu tukena!