parisuhteen olevan lopussa? Tarkoitan, että onko enää toivoa yhteiselämästä vai jatkammeko omia teitämme? Omalta kohdaltani voin sanoa, että tunteeni ovat ollleet nollassa viimeisen vuoden, sänkytouhut eivät ole kiinnostaneet enää pitkään aikaan. Minusta tuntuu, että olemme parhaat kaverit, yhteistä on enää lapset, koti, lainat ja pankkitilit. Minulla on omat menoni ja hänellä omat. No ei meillä niitä menoja oikein paljon ole, mutta töissä ollaan aika paljon.
Paraneisiko tilanne, jos pitäisimme yhteisen kunnon loman tai sitten pitäisimme loman erilleen toisistamme.
Tähän on nyt hieman vaikeaa kertoa tarkalleen tunteistaan jne, ei tänne kuitenkaan kaikkia yksityiskohtia kehtaa kertoa. No kuitenkin.
Paraneisiko tilanne, jos pitäisimme yhteisen kunnon loman tai sitten pitäisimme loman erilleen toisistamme.
Tähän on nyt hieman vaikeaa kertoa tarkalleen tunteistaan jne, ei tänne kuitenkaan kaikkia yksityiskohtia kehtaa kertoa. No kuitenkin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
että tunteesi alkavat hiipua ja yhdessä mietitte kannattaako jatkaa, vai lähdettekö omillenne. Ei sitä nyt ihan silmille kannata töksäyttää, mutta osaat varmasti keksiä keinon, miten asian otat esille. Tunnet siippasi itse parhaiten. Sitähän se arki avioliitossa on: työtä, lastenhoitoa, lainojen maksua ja joskus satunnaisesti seksiä, ellei se ole loppunut kokonaan. Parisuhde vaatii joskus kunnon piristysruiskeen ja molemminpuolista yrittämistä. Toisinaan se siitä elpyy, joillekin käy huonommin (tai paremmin, katsantokannasta riippuen).
Mutta ratkaisu on sinun käsissäsi.
huomenta,
mistäpä tietää, niin. itselläni on menossa kriisivaihe, jonka alkamishetkeä olen pohdiskellut. en hoksaa sitä itsekään. elomme on ollut ylä- ja alamäkeä jo useiden vuosien ajan. välillä menee oikein hyvin kaikilla osa-alueilla ja välillä helvetin huonosti. yhteistä aikaa on takana yli 20 vuotta ja 2 teini-ikäistä lasta.
uskottomuutta tai väkivaltaa ei ole. mieheni kohtelee minua välillä (aika usein) tosi kurajsti; haukkuu, huutaa komentaa ei arvosta mitään tekemisiäni, syyttää minua omasta huonosta olostaan, ei suostu lähtemään terapeutin juttusille kanssani, keskustelemaan emme pysty vaikeista asioista. Hän kiroilee paljon ja kielenkäyttö on todella huonoa myös lapsia kohtaan. ..."painukaa helvettiin" "turpa kiinni" "saatan ääliöt" jne.
Taiteilen nuoralla; mitä tekisin. Ehkä mietin vielä tämän kesän ja syksyllä kaikki on toisin.
Miksi se olisi syksyllä toisin? Miksi se tuosta kesän miettimisellä muuttuisi?
En ymmärrä miten joku voi elää tuollaisessa kodissa. Ja asioiden tärkeysjärjestys: ei haittaa vaikka kumppani ei yhtään arvostaisi, saa haukkua ja huutaa ja raivota ja olla vaikka millainen kusipää, ja opettaa lapset samanlaisiksi kusipäiksi -- kunhan vaan ei käy vieraissa. Ikäänkuin se olisi joku lieventävä asianhaara.
kirjoitella vähän samanlaisista fiiliksistä ja melkein niinkuin olisin omaa kirjoitustani lukenut?!
Meillä ollut ihan ok suhde sen reilut 20v, vaikka olemme melkoisen vakka ja kansi (siis eri "sosiaaliluokista"), minä vaimona taidan se pomottaja olla? Jotenkin vain alkaa ärsyttää ukon puhetyylikin nykyisin (tulee kyllä ihan appiukon puhetyyli korviin... heillä kotona tapa ollut töksäytellä...). Ei tuo mies suoraan hauku, mutta on jotenkin puollustuskannalla jatkuvasti ja jotenkin korostaa itseään ja omaa oikeinolemistaan lapsillekin. Olen huomauttanut puhetavasta, mutta riidan saamme aikaan yleensä. Seksi sujuu ihan kivasti... viinasta saamme riitaa aikaan. Minä "pärjään" siiderillä parissa kuussa, ukko lipittäisi kaljaa varmaan joka ilta... ei onnistu, koska olen ilmoittanut, että sitten saa lähteä keskenään lipittelemään, en aio katsella. Viinan myötä tullut muutama tolloilu ukolla aikoinaan (viimeisin ehkä 3-4 vuotta sitten toki) ja silloin en ole ollut paikalla kontrolloimassa ottamista... Mutta muistan ne kyllä, yritän olla muistuttelematta, mutta...
JOO TIEDÄN että näytän kontrolloivan miestäni, mutta niin se taitaa olla. En voi silti antaa hänelle koko vastuutakaan, koska sitten meininki on sellaista, jota en katsele. Varmaan sitten häpeän puolestaan?
En tiedä. Meidän tilanne on ihan tyhmä. Ja minulla varmaan se suurin ongelma eli kyllästyminen tähän ARKEEN... Miehellä oli (on ollut ennemminkin, varsinkin talvipimeällä) masennusta, appi kuoli syksyllä. Olen yrittänyt olla tukena, mutten JAKSA enää. Ja pelottaa jo vähän etukäteen mitä tästä tulee, kun lapset pian lähtevät ja jäämme kahden. huh? Jos alkaa juomisen, sitten kyllä jotain tapahtuu tässä suhteessa...
Vähän harmittaa, ettei tullut tehtyä avioehtoa, koska minun puoleltani tullut/tulossa enemmän omaisuutta, jos tässä niin kävisi... Toisaalta vihkikaavassa lupasimme myötä- ja vastamäet, kunnes kuolema erottaa... Meinaa tahto vain olla vähissä. Minulta?
Tulipa nyt purettua.
Olemme muuten olleet yhdessä 16-vuotiaista saakka. Uskottomuutta ei ole ollut puolin eikä toisin, nyt ei kyse ole siitä. Lähinnä väsymisestä.
Vinkkejä jatkoon toivoisin...??