voiko anoppi koskaan hyväksyä?

Vanhempien tehtävä on huolehtia lapsesta ja kasvattaa häntä. Tähän on aikaa about 18 vuotta - oikein tuhannen taalan paikka vaikuttaa asioihin. Antaa itseluottamusta, antaa uskoa tulevaisuuteen ja selviytymiseen, antaa taitoja ja tietoja.

Kun on aika muuttaa omilleen, niin vanhempien tehtävänä on luottaa ja päästää irti.
Vaikka tilanne on hieno ja toivottu, mielessä saattaa risteillä monenlaisia ja ristiriitaisiakin tunteita. Sekä lähtijällä että vanhemmilla.

Elämä tuo tullessaan mitä tuo. Toki lapsilleen toivoo pelkkää hyvää, mutta luultavasti vastassa on kompurointiakin. Et voi estää etkä varjella lastasi niiltä, mutta voit antaa hyvät eväät, millä selviytyy epäonnistumisista ja pettymyksistä.

Luultavasti tulee seurustelukumppaneita ja myöhemmin puolisoita. Minusta ei ole ollenkaan vanhempien asia hyväksyä tai olla hyväksymättä. Kumppani on lapseni valinta ja arvostan sitä valintaa sellaisenaan. Aika näyttää syntyykö näiden valittujen kanssa yhteys meidän vanhempien kanssa eli pelaako kemiat. Jos pelaa, niin se on ylimääräistä bonusta - ei mikään odotus tai edellytys.

Eli luota ja päästä irti. Neuvo vain jos kysytään - silloinkin mieluummin auta pohdiskelemaan asian eri puolia kuin latelemalla yksiä ainoita totuuksia. Tällä reseptillä voit saada jatkossa erinomaiset välit ja suhteet pesästä lentäneisiin nuoriin ja heidän perheisiinsä.

Esikoispoika on seurustellut pari vuotta. kumpikin asuu vielä vanhenpiensa kanssa. Mutta nyt opiskelutilanteiden vuoksi on varmaan heillä yhteen muutto edessä. Kyllä aikanaan vei vähän aikaa hyväksyä ajatus, ettei hän olekaan enää äidin pieni poika. Koskaan en ole tätä hänelle enkä tytölle ilmaissut. Nyt on tottunut ajatukseen pojan pois muutosta. Ja olen jo hänelle (heille) ostanut jotain "kapioita".

Enhän minä voi ketään ihmistä moittia, vaikken hänestä pitäisikään. Mikä minusta tai hänestä tekee toistamme kummempia. Kaikkilla on mukavat ja ärsyttävät piirteensä. Ja hän on aina myös jonkun lapsi...Miltä itsestä tuntuisi, josku joku koko ajan moittisi omaa lastani...

Onhan se luonnon kiertokulku niin, että poikaset lähtee pesästä aikanaan. Sehän on vain mukava asia, että poika on löytänyt kivan tytön rinnalleen. nykyisin minulla on itsellänikin ikävä tuota tyttöä, jos hän ei ole pariin viikkoon käynyt meillä (poika ollut hänen kotonaan viikonloppuna). Olen mielessäni valmistautunut siihenkin, jos tämä nuoren rakkaus joskus päättyisikin...Kummalla on suurempi suru pojalla vai minulla. varmaan olen ollut mustasukkainenkin, mutta pitänyt sen omana tietonani.

Nuorempi poika on alkanut myös seurustella. Hauska seurata kuinka hän toimii samalla tavalla kuin isoveljensä. Minulle asia oli helpompi kuin isoveljen kohdalla.


Eräs sukulainen, kuuden lapsen äiti itse, sanoi esikoiseni synnyttyä: Kyllä lapset on ihania, mutta niistä pitää osata myös luopua aikanaan.

Mukavia hetkiä lastesi kumppanien kanssa...

Tyttäremme asuu yhdessä poikakaverinsa kanssa ja kahdella kotona asuvalla pojalla on tyttöystävät. En voi kuin ihmetellä, miten meidän lapsillani on niin fiksut ja mukavat seurustelukumppanit!

Tytöllämme oli kaksi vuotta kestänyt seurustelusuhde, joka päättyi jo vuosia sitten. Vieläkin ajoittain mietin, mitähän tuolle pojalle kuuluu. Oikein oli mukava poika, ja ajatuksissani toivon hänelle edelleen kaikkea hyvää.

Luulempa, että miniöiden ja vävyjen mukavuus ja sopivuus on "katsojan silmässä".

Voin tuoda keskusteluun miniän sekä mieheni puolesta vävyn näkökulman asiaan. Minun vanhempani hyväksyivät mieheni hyvin pian osaksi perhettä. Joinain harvoina hetkinä olin ehkä havaitsevinani pienen pientä kyräilyä isäni suunnalta, kun joku vieras mies oli niin kovin tuttavallinen "hänen pienen tyttönsä" kanssa. :) Sen olettaisin olevan aika normaalia miehille, ja sekin meni kyllä aika nopeasti ohi, kun tutustuivat paremmin. Vanhempani ovat olleet alusta asti hyvin ystävällisiä miehelleni sekä myös veljeni tyttöystävälle (myös aiemmille tyttöystäville). He ovat tutustuneet heihin avoimin mielin, eivätkä ole koskaan sanoneet pahaa sanaa heistä. Ei mennyt montaakaan kuukautta seurustelun aloittamisesta, kun mieheni oli jo perheenjäsen siinä missä muutkin. Myös tätieni, setieni ja mummojeni silmissä. Poikaparka taisi järkyttyä kun sai tavatessa samanlaiset rutistukset kuin muutkin perheenjäsenet.

Saan myös olla hyvin onnellinen omista appivanhemmistani. Ovat oikein mukavia ja ystävällisiä, antavat meidän elää omaa elämäämme, mutta toki tykkäävät olla osallisinakin siinä. En usko, että ovat koskaan olleet erityisen omistushaluisia lapsistaan. Tuntuu lähinnä siltä, että anoppi oli vain tyytyväinen, kun neljä poikaansa lopulta yksitellen muuttivat pois :) Ja taisi pitää myös siitä, että viimeinkin oli muita naisiakin talossa, eikä aina vain hän ja viisi miestä. Mutta uskon, että anopin ja appiukon suhde miniään riippuu tosiaan paljon ihmisten luonteista. Jos kemiat ei kohtaa, ne eivät vaan kohtaa. Asian voi hoitaa fiksusti, mutta harmillista kyllä joskus mennään sinne panettelun ja ilkeilyn puolelle. Ja sittenhän toki voi olla olemassa näitä omistushaluisempia äitejä ja isiä. Mutta olen esimerkiksi huomannut sen, että mieheni veljen entinen tyttöystävä ei ollut yhtä lämpimissä väleissä appivanhempieni kanssa. Ja se kyllä johtui paljolti hänestä itsestäänkin.

Meistä on moneksi. On varmasti ihan luonnollista olla hieman haikea, kun lapset lähtevät kotoa ja muodostavat omat perheensä. Mutta eiväthän ne lapset mihinkään katoa. Me ainakin vierailemme vähintään viikoittain kummankin vanhempien luona, käymme syömässä, istumme iltaa ja niin edelleen. En tiedä, miten olisi vierailujen laita, jos jommankumman vanhemmat eivät olisi hyväksyneet uutta perheenjäsentä. Eihän kaikista ole pakko pitää, mutta eikö sitä voisi kuitenkin jotenkin yrittää tulla toimeen, jos tämä henkilö kerran on niin tärkeä henkilölle, joka itselle tärkeä? Ne aikuistuneet lapset kun tekevät kuitenkin ne omat valintansa. Jos miniä-/vävykokelas on tarpeeksi hyvä lapsellenne, miksei sitten teillekin? Ja parhaimmassa tapauksessahan sitä saa uuden, ihanan perheenjäsenen. Ja kenties vielä sen seurauksena lisääkin perheenjäseniä. :)

"kohta se on esissä minullakin"

Tarkoitatko EDESSÄ vai jotain ihan muuta?