Olen hirveän väsynyt tähän tilanteeseen.. Olen tuntenut nykyisen mieheni jo nuoresta asti, olemme nyt seurustelleet vähän päälle vuoden. Meidän molempien elämässä oli/on kaikenlaista tapahtumaa, läheisten kuolemaa, työvaikeuksia, päihdeongelmaa, luottamuspulaa, koko "läheisemmän" suhteemme ajan.
Hänen päihdeongelmansa tuntuu olevan aina kaiken keskipisteenä. Välitän hänestä, haluan tukea ja auttaa mutt omatkin voimani ovat lopussa, vaihtelevan työtilanteeni ja tämänhetkisen rankan työni vuoksi. Nyt viime kuukausina olemme ajautuneet elämään ikään kuin omia elämiämme vaikka samassa talossa asumme.. Välillä tulee tietysti pieniä riitoja mitättömistä asioista mutta rauhallisina ja rauhaa rakastavina ihmisinä NE yleensä ratkeavat.. Nämä suuremmat kysymykset taas eivät tunne etenevän, en tiedä enää riittääkö tämä "välittämiseni" pitämään hänet sekä myös minut kasassa.
Taustalla on myös luottamuspulaa, varmasti molemmin puolin, mutta itse en ole pystynyt unohtamaan hänen tekemäänsä syrjähyppyä ulkomailla seurustelumme alkuaikoina. Olen antanut anteeksi, mutta unohtaa en vain pysty. Välillä tuntuu että olen vainoharhainen hänen suhteensa, epäilen kaikesta pienestä ja pidän itselläni ikään kuin "turvamuuria" esitän hänelle tylyä ja kiireistä niinä päivinä kun tuo syrjähyppy palaa mieleeni..
Hän haluaisi päästä eroon päihteistä, mutta se ei tunnu olevan helppoa (ja välillä tuntuu että onko mahdollistakaan) eikä hän usein tahdo puhua asiasta, näin vain on. Minä haluaisin auttaa, mutta samalla turhaudun koska itse en saa sitä mitä itse suhteelta odotan, turvaa ja hellyyttä, hän on kuin toisessa maailmassa ja juoksee paikasta toiseen.
Olen väsynyt ennen kaikkea.. Edessä olisi mahdollinen paikkakunnan -vaihto jos tahto minulla riittäisi pidemmälle koulutukseen.
Mitä pitäisi tehdä, teidän mielestänne?
Hänen päihdeongelmansa tuntuu olevan aina kaiken keskipisteenä. Välitän hänestä, haluan tukea ja auttaa mutt omatkin voimani ovat lopussa, vaihtelevan työtilanteeni ja tämänhetkisen rankan työni vuoksi. Nyt viime kuukausina olemme ajautuneet elämään ikään kuin omia elämiämme vaikka samassa talossa asumme.. Välillä tulee tietysti pieniä riitoja mitättömistä asioista mutta rauhallisina ja rauhaa rakastavina ihmisinä NE yleensä ratkeavat.. Nämä suuremmat kysymykset taas eivät tunne etenevän, en tiedä enää riittääkö tämä "välittämiseni" pitämään hänet sekä myös minut kasassa.
Taustalla on myös luottamuspulaa, varmasti molemmin puolin, mutta itse en ole pystynyt unohtamaan hänen tekemäänsä syrjähyppyä ulkomailla seurustelumme alkuaikoina. Olen antanut anteeksi, mutta unohtaa en vain pysty. Välillä tuntuu että olen vainoharhainen hänen suhteensa, epäilen kaikesta pienestä ja pidän itselläni ikään kuin "turvamuuria" esitän hänelle tylyä ja kiireistä niinä päivinä kun tuo syrjähyppy palaa mieleeni..
Hän haluaisi päästä eroon päihteistä, mutta se ei tunnu olevan helppoa (ja välillä tuntuu että onko mahdollistakaan) eikä hän usein tahdo puhua asiasta, näin vain on. Minä haluaisin auttaa, mutta samalla turhaudun koska itse en saa sitä mitä itse suhteelta odotan, turvaa ja hellyyttä, hän on kuin toisessa maailmassa ja juoksee paikasta toiseen.
Olen väsynyt ennen kaikkea.. Edessä olisi mahdollinen paikkakunnan -vaihto jos tahto minulla riittäisi pidemmälle koulutukseen.
Mitä pitäisi tehdä, teidän mielestänne?
Vastaukset 4
Vanhimmat
1) miehelläsi päihdeongelma (et kertonut, mistä päihteistä on kyse) 2) miehelläsi takana yksi tiedossasi oleva syrjähyppy 3) omat tunteesi enemmän kaveri- ja hoitajatasolla 4) yhteen on hakeutunut kaksi elämässä kovia kokenutta.
Hyvin ymmärrän tilanteesi ja sen, että olet halunnut toista auttaa ja tukea, mutta se ei ole terve syy ryhtyä parisuhteeseen. Ethän sinä mitään autettavaa kaiketi halunnut, vaan tasavertaisen miehen ja tasapainoisen, onnellisen parisuhteen? Päihdeongelmaan auttaa kliseen mukaan jokin kolmesta keinosta: a) AA, b) uskoon tuleminen ja c) hyvä nainen. Tuossa listassa vain viis veisataan, miten sille hyvälle naiselle siinä leikissä käy.
Puhun nyt kokemuksesta alkoholistin entisenä vaimona. Hän joi liikaa jo suhteen alussa ja vuosien mittaan se paheni suurkuluttajuudeksi. Nykyisin (= jo yli 10 vuotta sitten olleen eron jälkeen) hän on alkoholisti, ihan rapajuoppo. Älä ryhdy tuohon leikkiin, sinä et pysty miestä "parantamaan". Hänen on selviydyttävä juomisongelmastaan ihan itse. Lue alkoholismia ja läheisriippuvuutta käsitteleviä kirjoja niin alat ymmärtää asiaa paremmin ja huomata kuvion omassa elämässäsi. Lue myös eroa käsitteleviä kirjoja (esim. Fisher) ja lähde suhteesta vielä, kun voit.
Pettämisestä taas Dr. Philin sanoin: "Kerran pettäjä, aina pettäjä". Eli hän on kerran pystynyt sen kynnyksen ylittämään. Seuraava kerta on helpompi. Enpä pystyisi enää luottamaan mieheen, joka on pettänyt enkä haluaisi häntä metriä lähemmäs.
Et sinä ole velvollinen uhraamaan oman elämäsi onnea jonkun toisen vuoksi, jota et edes rakasta. Kadut sellaista ratkaisua lopun ikäsi. Ilmeisesti olet melko nuori, koskapa lapsia ei taida olla. Se on hyvä juttu. Älä vaan tuollaiseen suhteeseen lapsia tee. Suhdetta ei ole hyvä perustaa sääliin ja haluun auttaa, siinä menettää oman itsensä ja oman mahdollisuutensa onneen. Ethän sinä miksikään omaishoitajaksi kaiketi halunnut, vaan puolisoksi, kumppaniksi, rakastetuksi? Sinulla on oikeus onneen elämässäsi niin kuin kaikilla muillakin. Uhrautuminen toisen eteen ei ole edes sille toiselle hyvästä, koska siten pitkität siihen tosiasiaan havahtumista, että hänen pitää oppia itse ottamaan vastuu elämästään ja teoistaan. Mitä pikemmin hän sen ymmärtää ja joutuu tod.näk. kantapään kautta kokemaan, sitä armollisempaa hänelle. Sillä sitä helpompaa se hänelle on. Mitä pitempään häntä hoivaat ja tasoitat elämää hänelle hänen puolestaan, sitä kovempi koulu hänellä on joskus tulevaisuudessa edessään, kun sinä uuvahdat kertakaikkiaan hänen kanssaan suhteenne muuttuessa niin patologiseksi (esim. väkivaltaiseksi), että et enää kestä. Siinä vaiheessa olet jo niin "sairas" itsekin, että tarvitset ulkopuolista apua. => Lopeta suhde ja ala elää omaa elämääsi.
On hyvin inhimillistä, että kaksi siipirikkoa hakee turvaa toisistaan. Se ei kuitenkaan aina ole kovin terve pohja suhteelle. Tilanteessa, jossa toinen osapuoli on päihdeongelmainen siihen saumattomasti liittyvine persoonallisuushäiriöineen, voittajia ei ole. Hän imee sinusta aikaa myöten kaiken elämänvoiman ja sinä hiljalleen kuihdut ja näivetyt suhteessa. Suhteestanne muodostuu aina vain patologisempi etkä sinä huomaa, milloin se tapahtuu, koska olet niin syvällä siinä mukana. Hae omiin ongelmiisi ja elämäsi murheisiin (esim. tähän parisuhteeseen) apua vaikka mtt:stä tai seurakunnan diakoniatyöntekijöiltä. Joka tapauksessa lähde suhteesta!
Hän tulee rukoilemaan sinua, sanoo rakastavansa sinua, lupaa muuttua ja uhkaa tappaa itsensä, jos jätät hänet. Sinä säälit häntä ja tunnet myötätuntoa ja ajattelet, että hän tarvitsee sinua. Mies on varma, että kukaan muu ei voi häntä auttaa. Hän saattaa myös ehdottaa lasten tekemistä (perimmäisenä tarkoituksena on sitoa sinut niin tiiviisti häneen, että et enää ajattele lähteväsi varsinkin, kun hän sitten aikanaan uhkaa toimia niin, että et lähtiessäsi saisi lapsia itsellesi). Ajattelet ehkä myös, että hänellä on oikeus uuteen tilaisuuteen. Hetkeksi hän muuttuukin, voi mennä parikin hyvää vuotta ja sitten hän hiljalleen alkaa taas luisua kohti entistä. Ensin tulee "vain yksi ryyppy", koska hän on nyt "oppinut hallitsemaan" päihteitä. Pian tahti kiihtyy ja huomaat olevasi syvemmällä ongelmissa kuin nyt tässä vaiheessa. => LÄHDE NYT!
tarkennettakoon että taustalla on päihteiden sekakäyttöä, lääkkeitä, kannabista, alkoholia ja satunnaisesti myös "vahvempia".. Itse olen ammatiltani lähihoitaja, suuntaunut mielenterveys- ja päihdetyöhön, joten joskus tuntuu että vaikka työt loppuisivat työpaikalla, jatkuvat ne kotona (erilaisena analysoimisena, yhdessä mietitään mitä tästä eteenpäin, rajojen asettamista). Silti hän osaa olla minua kohtaan rakastava ja oikea mies, ja tiedän että hän VOISI oma ihana itsensä ilman näitä muita kuvioita.
Ehkä minun sitten vain pitäisi luovuttaa yhden "potilaan" kohdalla omassa elämässäni.
Ja sinun tekstisi sai minut ymmärtämään, miten sairas hän ja suhteemme on tällä hetkellä.
Ohhoh, voisi olla minun kirjoittama parisen vuotta takaperin. Kaikki yksityiskohdat (päihdeongelma, yksi pettäminen, minun elämä eteni, hänen ei...) täsmää. Muistan ajatukseni suhteesta ja pitkään jaksoin uskoa, että minun tuellani mies pääsee eroon ongelmastaan. Kovasti hän väittikin että kokoajan menee paremmin, mutta minun silmissäni en muutosta nähnyt, mutta en tosin tiedäkään kuinka vaikeaa vieroittautuminen on. Hänellä oli paljon samasta ongelmasta kärsiviä "kavereita" itse en nähnyt mitään ystävyyttä heidän hengailussaan, ennemminkin vain turvaa siitä että he eivät ole yksin, ja valitettavasti myös tukea päihteen käytön jatkamiselle. Hän tuntui olevan niin etääntynyt "normaalista" elämästä, ettei edes ymmärtänyt kuvion häiriintyneisyyttä. Minä taas elin kunnolista elämää kunnollisten kavereiden kanssa. Minä etsin itselleni töitä, opiskelin, mieskin ravasi työkkärissä, mutta töitä ei tuntunut löytyvän. Ja juuri tuon kaltaisista asioista luottamuspula kasvoi, koska luulen että mies tunsi huonoa omatuntoa siitä ettei kyennyt työskentelemään ja siksi välillä valehteli minulle saaneensa töitä. Rahoja emme jakaneet joten en voinut siitä päätellä. Mutta en ole ihan sinisilmäinen, ja epäillessäni mies oli niiin loukkaantunut. Ja hänen ongelmastaan puhuessa tai jos yritin kysellä edistymisestä, hän vain ärsyyntyi, eikä halunnut puhua. Kahden vuoden jälkeen pääsin kouluun alalle, josta olen aina unelmoinut, enkä koskaan kyseenalaistanut sitä ettenkö sitä haluaisi opiskella. Edessä oli siis muutto reilun sadan kilometrin päähän. Miestä en halunnut pakottaa mukaan, koska hänellä ei olisi uudella paikkkunnalla mitään. Minä muutin, hän jäi asumaan samaan paikkaan. Aluksi kaikki toimi hyvin, ja olin onnellisempi koska oli tilaa itsellenikin, kun miehen ongelma ei joka hetki tullut vastaan. Kävin viikonloppuisin hänen luonaan, mutta hän ei ikinä minun luonani, koska asuin opiskelijasolussa. En koskaan kertonut uusille opiskelutovereilleni mieheni todellista tilannetta, taisin oikeasti hävetä sitä. Rakastin häntä, ja meillä oli mukavaa kahdestaan. Hän oli hyväntahtoinen ja fiksu. Olin myös tuntenut hänet hyvin jo vuosia ennenkuin aloimme seurustella, muuten en varmaan olisi ikinä päihdeongelmaiseen vilkaissukaan. Erot siinä mitä halusimme elämältä olvat vain liian suuria. Viikonloppuvierailuni hänen luonaan alkoi yhä useammin päätyä riitoihin. Aloin kyllästyä siihen ettei hänen elämänsä edennyt, ja aloin arvostella häntä siitä. Se että hän vietti minun poissa ollessani yhä enemmän aikaa "kavereidensa" kanssa, vaikutti hänen asenteeseensa ja käytökseensä. Silti yritin ymmärtää ja jaksaa, kiltisti istuin viikonloppu toisensa jälkeen junassa odottaen hänen näkemistään. Päihdeongelma teki hänestä kylmän ja välinpitämättömän, tuntui että hänelle oli aivan sama vierailinko hänen luonaan. Hän oli myös kerran pettänyt minua joissain bileissä aiemmin muualla ollessani, hän kyllä tunnusti sen heti ja annoin anteeksi. Kuitenkin ajatus siitä että hän oli kyennyt koskettamaan toista naista, kummitteli kaukana erossa ollessamme mielessäni. Jos hän valehteli muutenkin...vaikka tiedän että hän ei halunnut tuottaa pettymystä minulle ja esitti siksi kunnollisempaa kuin on. Aloin turhautua. En nähnyt enää hänen hyviä puoliaan, kaikki hänssä alkoi inhottaa. Jossain vaiheessa ihastuin toiseen hetkellisesti, ja se vaikutti mielipiteeseeni hänestä. Huomasin ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta. Miestäkin oli alkanut ahdistaa ainainen riitely. Keskustelimme asiasta ja tulimme siihen lopputulokseen että jos olisimme pelkkiä ystäviä. Kävin hänen luonaan aina välillä, koska välitin hänestä. Päädyimme vielä hetkeksi seurustelemaan yksinäisyyden pelosta kai, mutta sama meiniki jatkui, joten erottiin taas. Onnistuimme ystävyydessä ja vietimme aikaa yhdessä kavereina. Minulla oli helpompi olla kun näin asiat objektiivisesti, enkä ollut enää osana sitä, tukena vain. Hän kuitenkin itki perääni ja sanoi että olin parasta mitä hänelle oli tapahtuntut. Se särki sydämeni, hänen olisi pitänyt tajuta se aiemmin ja kunnioittaa sitä. Nyt oli jo liian myöhäistä, minun oli ajateltava myös itseäni.
Erosta on nyt puolitoista vuotta ja olen tyytyväinen elämääni, olisin hajonnut henkisesti jos olisin jatkanut suhdetta.
En tarkoita että teille tulisi käymään näin, mutta toivon että karistat sinisilmäisyyden pois ja muistat myös että sinulla on omakin elämä, et voi olla vain hänen kainalosauvansa. Voimia sinulle, tiedän kuinka rankkaa se on.
tarinasi! Itse olen huomannut suhteessamme monia samoja asioita kuin sinä, melkeimpä kaikki hänen ystävänsä ja tuttunsa kärsivät samoista ongelmista, päihdeongelmaa, vihanhallinnan vaikeutta, työttömyyttä, "irrallisuutta" yhteiskunnasta. He ovat kaikki herkkiä ja särkyneitä ihmisiä kuten olen sivusta seuranneena saanut huomata, hakevat juuri sitä turvaa toisistaan ja juoksevat kuitenkin vain sen päihteensä perässä.
Välitän hänestä, eikä itselläni ole tässä vaiheessa edes voimia erota, joskus tuntuu ettei jaksaisi edes herätä koko suhteeseen ja tähän touhuun joten olen ajatellut että hetken olisin vain ja antaisin tapahtumien mennä omalla painollaan, jos ne ovat siitä mihinkään muuttuakseen. Hermoni ovat kuitenkin jo kuluneet loppuun, siis sen suhteen että jotain muutosta tapahtuisi.
Itsellänikin pyörii vähän väliä mielessä se että hän on voinut langeta johonkin sellaiseen, mitä minun arvomaailmani ei voi koskaan millään lailla sulattaa. Että hän on todella voinut tehdä sen pahimman asian minulle minkä tiedän. Sen kanssa joudun elämään, sillä unohtaminen ei tunnu mahdolliselta. Ymmärrän kuitenkin että ihminen on erehtyväinen ja heikkokin tietyn paikan sattuessa kohdalle.
Itsekin olen joutunut kokemaan tuota jonkinlaista "häpeää". Työpaikoilla kun on uusien työkavereiden kanssa tullut puhetta omastakin elämästä jne., on ollut vaikea sanoa edes sitä että avopuoliso on nyt ollut sen kaksi vuotta työttömänä, saatika että sitä pystyisi mitään muuta sanomaan. Siksi tuntuukin että olisin yksin tässä kaikessa, sukulaisillekaan ei ole mitään mahdollisuutta mitään sanoa, enkä heidän kanssaan ole ollutkaan tekemisissä vuosiin.
Olen onnellinen puolestasi kun olet jaksanut pysyä vahvana ja noussut tuosta kaikesta, saa nähdä mihin tämä oma taipaleeni tämän miehen kanssa päätyy.