TK-mieheksi komennettu kirjailija Olavi Paavolainen havainnoi kesäkuussa 1941 rivimiehiä, joita toisen kerran lyhyen ajan sisällä vietiin kohti veristä sotaa. Miten toisenlainen henki joukoissa verrattuna talvisotaan, havainnoi Paavolainen päiväkirjassaan. Tämä toinen sota oli "herrojen sotaa", jonka tarkoitusta suomalainen kansanmies ei kunnolla käsittänyt. Menetetyn Karjalan takaisin valtaamisen hän ehkä ymmärsi, mutta entä etenemisen vanhan rajan yli Neuvostoliiton puolelle, mikä tapahtui paikoin jo heinäkuussa 1941? Rivimiestä käskettiin hyökkäämään Itä-Karjalan synkkiin korpimaihin, ja Kannaksen rajan yli aivan Leningradin edustalle, sen uloimman puolustusrenkaan eteen. Ilmeni kieltäytymisiä, osaksi joukkomitassa. Joukkojen henki huononi koko ajan. Tappiot olivat raskaita, korvaamattomia. Ja aina vain pakotettiin hyökkäämään. Mitä suomalaiselle työläispojalle tai pientilalliselle merkitsi jonkin Lotinanpellon, Petroskoin tai Karhumäen valtaaminen? Vuoden 1941 loppuun tultaessa armeijan moraali oli jo luhistumassa. Mannerheimin oli pakko keskeyttää kaikki hyökkäystoimet, ja kotiuttaa suuri osa armeijasta. Oli tultu Suomen kansan kestokyvyn rajoille.
Mannerheimin päätös olla hyökkäämättä Leningradia vastaan syyskuussa 1941 selitetään aina niin kuin kyseessä olisi Mannerheimin oma vapaasta harkinnasta syntynyt riippumaton ratkaisu. Mutta johtuiko päätös enemmänkin siitä, että jos joukot olisi komennettu rynnäkköön kaupungin kimppuun, ne olisivat aloittaneet kapinan, kerta kaikkiaan kieltäytyneet? Suomalaiset eivät enää 1941 lopussa olleet hyökkäyskuntoisia. Henkinen kunto oli murtunut, tahto lamaantunut. Vain passiivista puolustautumista vallatuissa asemissa voitiin ajatella.
Asemasodan kaksi pitkää vuotta murensivat moraalia entisestään. Tappavan pitkästyttävä rutiini, jossa kuolema oli kuitenkin alituisesti läsnä, masensi suomalaisia rivisotilaita. Viihdytystoimintaa lisättiin siksi äärimilleen. Komentokorsut, sotilaskodit ja rintamateatterit rakennettiin palatsimaisiksi luomuksiksi. Mitä tahansa tehtiin, jotta armeija olisi edes jotenkin tyytynyt oloonsa. Miehiä ei juuri rasitettu linnoitustoiminnalla, vaan heidän annettiin syventyä puhdetöihin, joista tuli Suomen rintamilla suoranaista käsiteollisuutta. Maattiin korsuissa, vartioitiin ja partioitiin, seurattiin sivusta Saksan joutumista yhä pahempaan sotilaalliseen ahdinkoon, ja toivottiin että Suomi jonkin ihmeen kaupalla säästyisi joutumasta suurhyökkäyksen kohteeksi ennen rauhan tuloa.
Toisin kävi. Govorovin hyökkäysarmeija iski moukarin lailla suomalaisten heikkoa Kannaksen rintamaa vastaan. Kokonaiset osastot lyötiin hajalle. Sadat, tuhannet miehet juoksivat halki Kannaksen, pakoon venäläisiä, pakoon sotaa, jota ei enää kestetty. Väliasema toisensa jälkeen murtui lyhyen taistelun jälkeen. Viipurinkaan puolustamisesta ei tullut mitään. On suoranainen ihme, että puolustus alkoi sen jälkeen pitää. Talvisodan henki palasi edes osittain takaisin, kun suomalainen taisteli Tienhaarassa, Talissa, Ihantalassa ja Vuosalmella puukko kurkulla. Mutta näissäkin taisteluissa monet joukko-osastot eivät kestäneet lainkaan. Kaikki oli tiettyjen moraaliltaan tai varusteiltaan parempien joukkojen, tavallista tiukempien komentajien ja ennen kaikkea hyvin käytetyn tykistön varassa. Missä tykistön tuki ja sen antama moraalinen vaikutus puuttui, siellä puolustus usein romahti nopeasti.
Toista suurhyökkäystä Suomen armeija ei enää olisi kestänyt. Siksi voidaankin väittää, että vaikka torjuntavoitto oli juuri ja juuri saatu kuin ihmeen kaupalla, oltiin silti täysin venäläisten armoilla, koska ihmettä ei olisi ollut mahdollista enää toistaa. Suomi antautui de facto, kun se hyväksyi aselepoehdot, jotka jättivät maan täysin Neuvostoliiton hyvästä tahdosta riippuvaiseksi, sillä armeijan pääosa piti nopeasti kotiuttaa, mikä merkitsi maan puolustuksen käymistä mahdottomaksi.
Talvisota, vaikkakin tappiollinen, oli suuri ja ylevä kansallinen uhrinäytelmä. Jatkosota taas oli "paska reissu", jolta palattiin hävinneinä, murtuneina miehinä, "herroja" kiroten. Ei ihme että 1945 eduskuntaan äänestettiin niin monia uusia kasvoja vuoden 1938 "pitkän parlamentin" miesten tilalle. Siihen ei Paasikiven vetoomusta tarvittu. Kansan katkeruus oli suurta. Kaksi kertaa oli koettu häviö, ja jälkimmäisellä kerralla tappion katkeraan kalkkiin sekoittui myös selvä huiputetuksi tulemisen tunne. Paska reissu, mutta tulipa tehtyä, tuumi suomalainen rivimies, astui siviiliin, nuoli haavansa ja teki lapsia, mutta ei puhunut heille sodasta, ei ylvästellyt kokemuksillaan, vaan pikemminkin häpesi, kaikkea tappamista ja kuolemista jonka tarkoituksesta ja mielekkyydestä hän ei ollut saanut itseään vakuutetuksi. Sen pituinen se.
Mannerheimin päätös olla hyökkäämättä Leningradia vastaan syyskuussa 1941 selitetään aina niin kuin kyseessä olisi Mannerheimin oma vapaasta harkinnasta syntynyt riippumaton ratkaisu. Mutta johtuiko päätös enemmänkin siitä, että jos joukot olisi komennettu rynnäkköön kaupungin kimppuun, ne olisivat aloittaneet kapinan, kerta kaikkiaan kieltäytyneet? Suomalaiset eivät enää 1941 lopussa olleet hyökkäyskuntoisia. Henkinen kunto oli murtunut, tahto lamaantunut. Vain passiivista puolustautumista vallatuissa asemissa voitiin ajatella.
Asemasodan kaksi pitkää vuotta murensivat moraalia entisestään. Tappavan pitkästyttävä rutiini, jossa kuolema oli kuitenkin alituisesti läsnä, masensi suomalaisia rivisotilaita. Viihdytystoimintaa lisättiin siksi äärimilleen. Komentokorsut, sotilaskodit ja rintamateatterit rakennettiin palatsimaisiksi luomuksiksi. Mitä tahansa tehtiin, jotta armeija olisi edes jotenkin tyytynyt oloonsa. Miehiä ei juuri rasitettu linnoitustoiminnalla, vaan heidän annettiin syventyä puhdetöihin, joista tuli Suomen rintamilla suoranaista käsiteollisuutta. Maattiin korsuissa, vartioitiin ja partioitiin, seurattiin sivusta Saksan joutumista yhä pahempaan sotilaalliseen ahdinkoon, ja toivottiin että Suomi jonkin ihmeen kaupalla säästyisi joutumasta suurhyökkäyksen kohteeksi ennen rauhan tuloa.
Toisin kävi. Govorovin hyökkäysarmeija iski moukarin lailla suomalaisten heikkoa Kannaksen rintamaa vastaan. Kokonaiset osastot lyötiin hajalle. Sadat, tuhannet miehet juoksivat halki Kannaksen, pakoon venäläisiä, pakoon sotaa, jota ei enää kestetty. Väliasema toisensa jälkeen murtui lyhyen taistelun jälkeen. Viipurinkaan puolustamisesta ei tullut mitään. On suoranainen ihme, että puolustus alkoi sen jälkeen pitää. Talvisodan henki palasi edes osittain takaisin, kun suomalainen taisteli Tienhaarassa, Talissa, Ihantalassa ja Vuosalmella puukko kurkulla. Mutta näissäkin taisteluissa monet joukko-osastot eivät kestäneet lainkaan. Kaikki oli tiettyjen moraaliltaan tai varusteiltaan parempien joukkojen, tavallista tiukempien komentajien ja ennen kaikkea hyvin käytetyn tykistön varassa. Missä tykistön tuki ja sen antama moraalinen vaikutus puuttui, siellä puolustus usein romahti nopeasti.
Toista suurhyökkäystä Suomen armeija ei enää olisi kestänyt. Siksi voidaankin väittää, että vaikka torjuntavoitto oli juuri ja juuri saatu kuin ihmeen kaupalla, oltiin silti täysin venäläisten armoilla, koska ihmettä ei olisi ollut mahdollista enää toistaa. Suomi antautui de facto, kun se hyväksyi aselepoehdot, jotka jättivät maan täysin Neuvostoliiton hyvästä tahdosta riippuvaiseksi, sillä armeijan pääosa piti nopeasti kotiuttaa, mikä merkitsi maan puolustuksen käymistä mahdottomaksi.
Talvisota, vaikkakin tappiollinen, oli suuri ja ylevä kansallinen uhrinäytelmä. Jatkosota taas oli "paska reissu", jolta palattiin hävinneinä, murtuneina miehinä, "herroja" kiroten. Ei ihme että 1945 eduskuntaan äänestettiin niin monia uusia kasvoja vuoden 1938 "pitkän parlamentin" miesten tilalle. Siihen ei Paasikiven vetoomusta tarvittu. Kansan katkeruus oli suurta. Kaksi kertaa oli koettu häviö, ja jälkimmäisellä kerralla tappion katkeraan kalkkiin sekoittui myös selvä huiputetuksi tulemisen tunne. Paska reissu, mutta tulipa tehtyä, tuumi suomalainen rivimies, astui siviiliin, nuoli haavansa ja teki lapsia, mutta ei puhunut heille sodasta, ei ylvästellyt kokemuksillaan, vaan pikemminkin häpesi, kaikkea tappamista ja kuolemista jonka tarkoituksesta ja mielekkyydestä hän ei ollut saanut itseään vakuutetuksi. Sen pituinen se.
Vastaukset 3
Vanhimmat
kuinka Suomen olisi pitähyt menetäellä talvisodan alla ja edelleen välirauhanaikana,.,.,. - sekä jatkosodan hyökkäysvaiheen päätyymiseen asemasotaan, oliko muita vaihtoehtoja? Entäpä miten Suomen johdon olisi pitänyt suhtautua maaliskuun rauhanehtoihin ja kesäkuun kapitulaatio vaateeseen. Entä oliko Ryti turhan hanakas tekemään Hitlerin kanssa poliittisen sopimuksen aseita vastaa - koska kaikkihan tiesivät JO SILLOIN, että Suomessa oli jo aseita tulevan suurhyökkäyksen torjumiseksi - ja ehkä enemmänkin,.,.,.,.
tuolle kaverille. Pelkkä peikko, joka kirjottaa julki omaa märkää untaan...
mutta paljon myös silkkaa mustamaalausta. Kyllä Karjala haluttiin takaisin. Armeijan pääosa säilytti taistelukykynsä loppuun asti. Mannerheimiin luotettiin myös koko ajan, vaikka tietysti hänen toimiaan arvosteltiinkin. Rauha oli niin kova kuin oli, koska NL oli voimansa tunnossa ja halusi sen näyttää kuten Talvisodan päättyessäkin.
Sodan päättyessä armeija oli täysin taistelukykyinen ja pareemin varustettu kuin keväällä -44. Materiaalöia oli puoleksi vuodeksi.
Suomi hävisi, koska Saksa hävisi. NL voitti, koska liittoutuneet voittivat. Koeta pitää asiat asioina, vaikka NL:n tuhoutuminen ja Suopmen selviytyminen kuinka kaivelisi.